Ihminen luonnossa

Historia kertoo tarinoita ihmisen ja luonnon symbioottisesta yhteydestä: Vuosituhansien ajan elimme luonnossa, luonnosta ja palvoimme luonnonvoimia, koska emme ymmärtäneet niitä. Taitojen ja ennen kaikkea tiedon lisäännyttyä ihmislaji pystyi irrottautumaan luonnon ylivallasta.

Uskon, että tämä pesäero luontoon on ollut pakollinen egoistinen teko, jotta lajimme menestys on ollut mahdollista tässä mittakaavassa. Muille lajeille ihmisen ylivalta on tarkoittanut kriisiä ja usein jopa sukupuuttoa tai uhanalaisuutta. Teollistumisen myötä ymmärtämättömyys ajoi myös ympäristön pilaamiseen, virheeseen, jota yritämme nyt kovasti korjata.

Luonnonsuojelu terminä tarkoittaa ympäristön arvottamista, suojelua ja varjelua, mutta todellisuudessa hädässä on ihminen, jolle ympäristö pian muuttuu elinkelvottomaksi.

Ihminen on eläin

Ihminen on kohtalaisen itseohjautuva laumaeläin, joka on luonut ympärilleen kaikkialle ulottuvan järjestelmien verkoston. Elämme laput silmillä mahtavien kulttuuristen konstruktioiden ympäröimänä, emmekä kyseenalaista valmiin maailman vakiintuneita rakenteita.

Kuitenkin niinkin “tärkeät” ja elämiselle oleelliselta tuntuvat asiat, kuten aika tai raha, ovat molemmat lopulta vain kollektiivisen mielikuvituksemme tuotetta. Ne ovat myös aikamme kaksi tärkeintä arvoa, jotka usein ovat jonkinlaisessa suhteessa toisiinsa. Kumpikaan niistä ei kuitenkaan ole parhaimpia arvoja tuottamaan hyvinvointia.

Tarpeellinen yhteys

Luonnon merkityksestä ihmiselle, jonain muuna kuin resurssina, on ajankohtaisia esimerkkejä ympäri maailmaa. Islannissa iso osa kansasta uskoo Huldufólkiin, kivenlohkareiden alla asuviin henkiin. Tieverkkoa kehitettäessä moni henkien kotilohkare on ollut jäädä tielinjauksen yliajamaksi, mutta sitkeän protestoinnin ansiosta lohkareet ovat saaneet jäädä sijoilleen, tien tehdessä lenkin kiven ympäri.

Jokaisella ihmisellä on sovittu ihmisarvo, mutta luonnolla ei usein ole itseisarvoa. Ihminen voi tämän arvon kuitenkin myöntää: Uuden-Seelannin alkuperäiskansa maorit käsittävät Whanganui-joen esi-isäkseen, joten oikeus on myöntänyt sille ihmisoikeuksia vastaavat oikeudet, vastuut ja velvollisuudet. Joki on elävä olento ja se huomioidaan sellaisena myös lain edessä

Huldufólkin kotilohkare Alfastein

Re-connecting

Yhteyden katkeaminen luontoon aiheuttaa ihmiselle juurettomuuden ja tyhjyyden tunteita, sillä luonto on osa ihmistä – ja toisinpäin.

Tässä katkenneessa ketjussa näen maisema-arkkitehdin paikan ammatillisesti; lenkkinä ihmisen ja luonnon välillä.

Lähteet:

www.nationalgeographic.com/culture/2019/04/maori-river-in-new-zealand-is-a-legal-person/

www.thisamericanlife.org/146/urban-nature

Kansainvälinen maisema-arkkitehtuurin oppilastöiden näyttely, AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT: Aalto University in the International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018, on nähtävillä 25. lokakuuta asti Otaniemen Väreessä. Näyttely koostaa yhteen alan opetusta tarjoavien koulujen oppilastöitä yhdeksästä eri maasta, Afrikan mannerta lukuun ottamatta, kaikista maanosista.

Mukana kansainvälisessä seurassa, kuten näyttelyn nimikin kertoo, on myös maailman ainoa suomeksi alan opetusta tarjoava oppilaitos, Aalto-yliopisto.

Näyttely on todiste maisema-arkkitehtuurin poikkitieteellisyydestä ja monipuolisuudesta, mutta yhdistävänä tekijänä jokaisessa esillä olevassa työssä on tavalla tai toisella luonto ja melkein kaikissa mittakaavan asettaa ihminen.

Kuivuus ja vesi

Monille projekteille yhdistävänä tekijänä ovat haastavat olosuhteet ja tekniset ratkaisut. Näyttely kuiskii viestiä tulevaisuuteen varautumisesta maisema-arkkitehtuurin lähtökohdasta. Ala ei ole pelkkää puiden istutusta tai vihreyttä ja suuressa maailmassa maisema-arkkitehtuuri kohtaa jo paikallisen ympäristön ongelmat. Näin on University of Toronton oppilastyössä “In Between walls”, joka vie mukanaan kauas Keski-Aasiaan. Ympäristönä työssä on poliittisten konfliktien, sotatoimien ja ilmastonmuutoksen riivaama järvialue Afganistanin ja Pakistanin rajalla. Kuivuneen järven maaperästä nousevat hiekkamyrskyt aiheuttavat vakavia haittoja Iranin ja Afganistanin asukkaiden terveydelle, kulttuurille ja elinympäristölle.

Monessa oppilastyössä päätekijänä on vesi: Pilaantuneita vesistöjä elvytetään ja teollisuuden jäljiltä käyttämättömäksi jäänyt ympäristö on pystyttävä ottamaan uudestaan hallintaan ja sitä kautta yhteiseen käyttöön. Tulee mieleen, voisiko myös Aallossa olla kurssitarjottimessa hydrologian suunnittelukurssi, sille tuntuu olevan maailmalla tarvetta.

Joidenkin töiden henki on lievästi post-apokalyptinen: Aalto-yliopiston “The Marscapeproject:ssa” tutkitaan, miten maisema-arkkitehtuuri mahdollistaisi Mars-planeetalla elämisen. Suunnitelma on kiehtova ja tuo mieleen Jetsonit, mutta kävikö Maalle köpelösti, vai lähdetäänkö Marsiin huvin vuoksi?

Ruohonjuurta unohtamatta

Tulevaisuuden näkökulmasta huolimatta osa projekteista oli kuitenkin konkreettisia ja nykyhetkeen sidottuja. Hyvä esimerkki tällaisesta oli University of Wellingtonin “Enabling Wildness”, suunnitelma, jossa eräs Uuden-Seelannin vaellusreitti muuttui esteettömäksi mielikuvituksellisia apuvälineitä käyttäen.

Näyttely ennustaa luonnon ja ihmisen yhteiselosta tulevan seuraavina vuosikymmeninä tiiviimpää ja yhteen kietoutunutta: Ihminen ei ole enää egoileva ravintoketjun huippu, vaan samalla viivalla muun luonnon kanssa.

Aalto kansainvälisessä seurassa

Näyttely oli hengästyttävän laaja otos tämänhetkisestä maisema-arkkitehtuurin opetuksesta maailmanlaajuisesti. Aalto-yliopiston koulutusohjelma pärjää tässä seurassa mainiosti ja vastaa tulevaisuuden haasteisiin laadukkaasti.

Kumpi ja kampi

Maisema-arkkitehtuurin alaan perehtymättömän saattaa yllättää tieto alalla vuosikymmeniä jatkuneesta tahmaisesta keskustelusta siitä, tarvitseeko tai voiko maisemalla olla merkitys vai ei. Maallikon korviin keskustelu voi kuulostaa pikkumaiselta ja akateemiselta sanahelinältä, sillä onhan ympäristömme meille usein automaattisesti tärkeä. Emme kyseenalaista sitä: Näemme tutussa kauneutta, muistojen lämpöä ja arkeamme tukevia toimintaympäristöjä.  Arkkitehtuurin professori Marc Treib kyseenalaistaa merkityksen tarpeellisuutta, eikä hyväksy “tuttuutta” tekijäksi merkitykselle; Paikan tärkeys ei vielä luo sille merkitystä.

Merkityksestä meidät vapauttaa kokonaan maisema-arkkitehtuurista paljon kirjoittanut Jane Gillette, jonka näkemyksen mukaan puistojen kauneus ilmenee juuri siinä, että ne ovat liian yksinkertaisia systeemejä kantamaan kompleksisia viestejä, kuten merkityksiä. Tästä huolimatta useat maisema-arkkitehdit haluavat kuitenkin asettaa merkityksiä suunnitelmiinsa, sillä – miksi ei? Se on yksi suunnittelun lähtökohta, vain vaikeasti hallittavissa oleva sellainen.

Merkitys merkityksen vuoksi

Merkitys oikeuttaa tietyt suunnitteluratkaisut ja tekee joskus työstä tärkeämpää ja perustellumpaa. Puiston tai muun tilan merkitykselle ei kuitenkaan anneta mahdollisuutta edes syntyä, jos maisema-arkkitehtuuri sivuutetaan ympäristön suunnittelussa, tilaa kukoistaa supistetaan ja resursseja ei heru.

Käytävä metapohdinta merkityksellisyydestä vaikuttaa lopulta siihen, mille annetaan tilaa. Vaikka olen itse “kaikkien kukkien kukinnan” -koulukuntaa, arvostan suoria ja rehellisiä lähtökohtia. Maisema-arkkitehtuuriin  voi sisällyttää merkityksiä, mutta niiden maaliin osumista on mahdotonta ennustaa etukäteen. Häilyvyytensä ja subjektiivisen olemuksensa vuoksi merkitys on ilmiö, jota emme kuitenkaan voi muuta kuin yrittää houkutella ilmeneväksi. Siksi on tärkeää huomioida merkityksen lisäksi myös muu sisältö.

Maisema-arkkitehtuuri ymmärretään usein typistävästi pelkkänä ympäristön kaunistamisena tai ehostamisena, mutta ammattietiikan mukaisesti toimiva suunnittelija pyrkii luomaan hyvää ja terveellistä ympäristöä sekä luonnolle että ihmiselle. Kohdallaan olevat resurssit, sekä hyvin ja huolella tehty kokonaisvaltainen suunnittelutyö luo merkitystä itsessään, sillä sen käyttäjä kyllä tunnistaa. Ulkopuolinen ja irrallinen tekemällä tehty “Merkitys” ei ole merkitystä ollenkaan.

Koettu merkitys

Minulla on muisto maiseman sisäisen merkityksen paljastumisesta. Parikymppisenä huolettomana opiskelijana en ollut selvittänyt kohteesta muuta kuin sen nimen ja sijainnin: Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki, Berliini. Nimi asetti kohteen kontekstiin, mutta olin nähnyt ennenkin muistomerkkejä ja koska olin nähnyt yhden, olin nähnyt ne kaikki.

Saavuin paikalle keväisenä mutta harmaana iltapäivänä. Totesin näkymän olevan vielä säätilaa harmaampi ja muistomerkin betonisten kuutioiden kylmiä ja raskaita. Ne olivat kuin anonyymejä hautapaaseja ja synkkä näkymä tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin.

Sen suuremmin näkemääni analysoimatta sukelsin kivien keskelle, kun yhtäkkinen maaston laskeminen korotti paaseista kapean tilan ympärilleni. Olin täysin yllättäen yhtä maiseman kanssa ja kokemus oli ahdistava. En ollut odottanut tällaista hyökkäystä: Turvattomuuden tunne laskeutui rintakehäni päälle ja kurkkuuni nousi karhea pala. Muistomerkki ei antanut minulle mahdollisuutta olla tuntematta häivähdystä vuosikymmenien takaisista hirmuteoista.

Olin ollut hetkessä kokemukselle tietämätön, avoin ja ilman ennakko-odotuksia. Tiedostan kuitenkin, että kokemus olisi voinut olla toisenlaisena hetkenä ja toisenlaisten ennakkokäsitysten kanssa täysin erilainen.

Hankala hallittava

Merkityksen kokemiselta on helppo vetää matto alta: Hypetetyn elokuvan nähdessämme olemme niin täynnä odotuksia, ettei katselukokemuksella ole muuta mahdollisuutta kuin pannukakkuuntua. Neitseellistä, ytimestä kumpuavaa merkitystä voi yrittää kutsua esiin antamalla sille tilaa ilmaantua.

Vaikka muistomerkin kokemus ei olekaan enää myöhemmillä käyntikerroilla toistunut minussa yhtä vahvana, koen silti vieraillessani muistomerkillä paikan merkityksellisyyden.

Paikan merkityksellisyys on hyvä lähtökohta suunnitteluun, mutta se ilmestyy vain rehellisille.

Toinen maisema-arkkitehtiopiskelijalle merkityksellinen paikka: Urtaslaakso

art

the expression or application of human creative skill and imagination, typically in a visual form such as painting or sculpture, producing works to be appreciated primarily for their beauty or emotional power.

What is the true meaning of art?

Art, in its broadest sense, is a form of communication. It means whatever the artist intends it to mean, and this meaning is shaped by the materials, techniques, and forms it makes use of, as well as the ideas and feelings it creates in its viewers .

www.dictionary.com

”A container of emptiness”

Taiteen tarkoitus on välittää sanoma, jonka taiteilija haluaa teoksellaan kertoa. Taiteilija kommunikoi yleisölle tarinoita historiasta, paikastaan maailmassa, asenteista, politiikasta ja rakkaudesta. Teos suodattuu katsojan omien tunteiden ja kokemusten läpi luoden sille jälleen uuden tarinan ja kontekstin.

Teoksen ymmärtämiseksi ei ole ainoaa oikeaa tulkintaa, eikä kokemuksen millään muotoa tarvitse olla myönteinen tai kaunis: Taiteen tehtävä on myös siis kiistatta kyky herättää yleisössä tuntemuksia. Jotkin taideteokset onnistuvat kutsumaan massoja luokseen kerta toisensa jälkeen tulkitsemaan viestiään. Yksi niistä on Bloedel Reserve, Seattlen ulkopuolisella saarella sijaitseva puutarha.

Maisema-arkkitehti Richard Haagin suunnittelemaa Bloedel Reserveä on avautumisensa vuonna 1988 jälkeen tulkittu monella tavalla ja siitä on löydetty erilaisia merkityksiä. Filosofi Monroe Beardsleyn mukaan taideteoksen esteettinen arvo piilee sen “yhtenäisyydessä, kompleksisuudessa ja intensiivisyydessä”. Taiteilija Haag on onnistunut luomaan teoksen, jonka fyysinen olemus on rakennettu luonnonympäristö, eli puisto – ja joka on yhtenäinen, kompleksinen ja intensiivinen.

Yhtenäisyys

Bloedel Reserve on kokonaisuus, joka koostuu sarjasta puutarhoja ja niiden välisiä polkuja. Elizabeth K. Meyer tulkinnassaan näkee puiston rakenteessa toistuvan A-B-A-B kaavan, jossa vuorottelevat “rakennettu” ja “luonnollinen” ympäristö: Tasojen (A), sammalen (B), heijastuksen ja harkinnan puutarha (A) sekä lintujen suoja-alue (B). Meyer korostaa puiston merkitystä subliimin kokemuksen tuottajana; se on ymmärryksen ylittävä, esteettistä mielihyvää tuottava. Puisto tarjoaa elämyksen, jossa siirryttäessä puutarhasta toiseen maisema hämmästyttää mutta myös pelottaa.

Kompleksisuus

Anne Whinston Spirnin mukaan puistot kommunikoivat omaa tarinaansa ja symboloivat paikan teollisuushistoriaa, jossa ihminen on sekä käyttänyt että hyväksikäyttänyt luontoa. Hänen tulkinnassaan korostuvat kontrastit ja puutarhat ovat oksymoroneja:  sammalen puutarha muistuttaa katsojaa elämästä, mutta myös kuolemasta. Läsnä oleva jännite ei päästä kokijaa helpolla, ympäristö ole pelkkää kaunista ja soljuvaa harmoniaa. Puistossa myös synkät tarinat heräävät eloon ja kokemus vahvistuu.

Intensiivisyys

Patrick M. Condonin mukaan puistosta voi löytää zeniläisen sisäisen rauhan lähteen. Hänen tulkintansa mukaan puisto tarjoaa ennen kaikkea henkisen kokemuksen, kuin esteettisiä arvoja.

Hänen tulkintansa mukaan jokainen puisto on oma kokonaisuutensa ja pittoreski, kontrastinen yksilönsä. Myös Rebecca Krinken tulkinta Bloedel Reservestä korostaa kokemusta, jossa jätetään maailma taakse ja koetaan yhteys luontoon olemalla osa sitä. Heijastuksen puutarha puhdistaa ja tasojen puutarhassa henkistyy. Bloedel Reserve on Krinken mukaan meditatiivinen kokemus.

Bloedel Reserve

Lopuksi

Käyttämieni esimerkkien perusteella on tarpeetonta pohtia, onko maisema-arkkitehtuurin tulkitseminen taiteena oikein. Maisema-arkkitehtuuri ei ole taidetta tai tiedettä – se on molempia.