Alkuperäinen ajatus kurssin kirjoitelmaa varten syntyi, kun seurasin ohimennen keskustelua tasa-arvoisista maisemista. Yhdysvalloissa yhteiskunnan myllerryksessä myös maisema-arkkitehtuuri on päässyt suurennuslasin alle; minkä väestönosan maisemat ja vaikutus maisemaan hyväksytään alamme kaanoniin ja keiden ääni on kuuluvissa opetettavassa historiassa. Kurssin aiheeseen liittyen ajattelin, kuinka olisi mielenkiintoista tutkia, miten tasa-arvo toteutuu niinkin intersektionaalisessa yhteiskunnassa, kuin Ruotsi.

Tiedotusvälineet Suomessa ovat kirjoittaneet Ruotsin levottomista lähiöistä. Etenkin viime vuosikymmenellä medialle tuntui riittävän paljon uutisoitavaa mellakoista, ampumisista ja palavista autoista. Viimeaikaisen koronauutisoinnin avulla sain selville, että näille alueille on ruotsin kielessä termikin, (särskilt) utsatta tätorter. Kuitenkin, ajatus ongelmalähiöiden tasa-arvoisuudesta tuntui liian monimutkaiselta omien perustietojen niukkuuden vuoksi. Maahanmuuttajaväestön kokemusta asuinalueiden omistajuudesta ja mahdollisuuksista vaikuttaa omaan elinympäristöönsä lienee vaikea selvittää tämän kurssin kontekstissa, mutta voin tutkia miten ja millä perusteilla kyseisiä alueita kehitetään ja millaisen prosessin kehitettävä alue käy kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Lähtökohtani maisema-arkkitehtuuriin on yleisimmin ihmisen; erilaisissa ympäristöissä tapahtuvat kohtaamiset, arjen toimintojen ympäristöt ja tunne omistajuudesta, mahdollisuus osallistumiseen ja vuorovaikutukseen. Minulla on myös toinen henkilökohtainen motiivi kyseiseen aiheeseen, sillä äitini työn vuoksi lapsuudessani on noin viiden vuoden ajanjakso, jolloin olin mukana 15:llä pakolaisten kotouttamista edistävällä leirillä. Kokemukset olivat merkityksellisiä, sillä lapsena pääsin suoraan katsomaan sisälle näihin maahanmuuttajien yhteisöihin ja koin niiden tavallisuuden – kulttuurierot näyttäytyivät kielen lisäksi lähinnä mieltymyseroina musiikissa ja ruoka-aineissa, tapa juhlia oli näyttävämpi ja miehetkin tanssivat. Naiivisti ja yllätyksenä itselleni murrosikäisenä tulikin se, että ilmiöön liittyi todella paljon ennakkoluuloja ja ongelmia.

Ruotsissa tapahtunut ja oireileva integraation epäonnistuminen kiinnostaa, sillä ilmiön mittakaava on laaja. Ongelmiin tarttuminen ja kaupunginosien kasvojenkohotus, eli ruotsalaisittain lyft kuulostaa kuitenkin ulossulkevalta. Tukholman Rinkebyn lähiön keskustasaneerauksesta kertovaan uutiseen haastateltu maahanmuuttajataustainen rouva harmitteli remonttiin kuluneiden rahojen määrää, sillä sen olisi voinut käyttää ennemmin paikallisten lasten ja nuorten koulutukseen. Nyt meneillään ollut remontti tunnuttiin tehtävän jollekin toiselle väestönosalle, kuin heille. Yhteisöllisyys on usein kaupunkisuunnittelun tavoite, mutta usein se tunnutaan asetettavan syventymättä siihen, millaista yhteisöllisyyttä halutaan tapahtuvan ja onko väestössä siihen edellytyksiä – maahanmuuttajaväestöllä saattaa olla hyvin erilainen tapa käyttää ympäristöään, kuin valtaväestöllä.

Ruotsissa on tehty valtavasti töitä ongelmalähiöiden kehittämiseksi ja lähdemateriaalia löytyy karsittavaksi asti. Maahanmuuttoon, kestävään yhteiskuntaan ja yhteisöllisyyden ongelmaan voisi sukeltaa kuukausiksi, mutta koska kyseessä on maisema-arkkitehtuurin teoriakurssiin kuuluva suppea kirjoitustehtävä, aion ottaa kirjoitukseni case -esimerkiksi yhden Göteborgin lähiön ja tarkastella sen historiaa ja parin vuosikymmenen aikana tapahtuneita muutoksia. Selvityksiä aiheesta on hyvin saatavilla ja niissä on nähtävissä se prosessi, mikä alueen kehittämiseksi tarvitaan. Luulen kirjoitelman aiheeni tästä vielä hioutuvan, mutta toivon voivani sisällyttää siihen myös ajatuksia positiivisen integraation linkittymisestä ympäristöön.