Tulevaisuuden ammattilaisena olen perillä siitä, miten syvällisesti paikallisuuteen pitää perehtyä ja miten olennainen osa suunnitteluprosessia se on. Itseasiassa – se on varmaankin mieliosani kokonaisuudesta, sillä koen itse suunnittelutyöni olevan vielä haparoivaa. Tulevaisuuden ammattilaisena myös mietityttää se, miten rajatut resurssit ja niukat aikataulut toimivat yhteen syvällisen ja pohdiskelevan maisema-arkkitehtuurin tuottamisen kanssa. Arkkitehtuuri ja maisema -kurssin käyminen heti viime syksyn Nykyajan maisema-arkkitehtuurin perään muodosti hyvän jatkumon, sillä syksyn kurssilla kävi hyvin ilmi se, että maisema-arkkitehtuuri on luonteeltaan paikallista ja kehittyy siellä missä tarve on. Tietyt ilmiöt, vaikutteet ja virtaukset ilmenevät maisema-arkkitehtuurissa maasta riippumatta, mutta toivottavasti paikallisin värein ja maustein. Siitäkin huolimatta, useimmiten Landezineä selatessa voisivat tyylikkäät kuvat puistoista ja muista viheralueista useimmiten olla mistä päin maailmaa tahansa. Muotivirtauksia voi onneksi arvioida ajattomuuden ja kestävyyden käsitteiden kautta.

Ruotsissa maisema-arkkitehtuurilla on pidempi historia, kuin Suomessa. Ehkä sen vuoksi maassa on jo ehditty erikoistua siinä luonnontieteelliseen suuntaan, minkä epäilen olevan vahvasti Linnén ja muiden muinaisten tiedehenkilöiden perintöä. Suomessa ala vasta hakee omaa jalansijaansa arkkitehtuurin tiukassa otteessa ja muun viheralan kyljessä. Maisema-arkkitehtuurissa alana on valtavasti potentiaalia, mutta se on toistaiseksi vielä vieras valtaväestölle. Maisema-arkkitehtuurin voikin käsittää (ainakin) kahdella eri tavalla; kontekstina kaikesta siitä, jossa ihmisen ja luonnon vuorovaikutus ympäröivässä maailmassamme tapahtuu, tai suppeasti (usein) teknisenä ongelmanratkaisuna jonkinlaisessa luontoa imitoivassa ympäristössä. Oma lähestymistapani on ensimmäinen – se laajempi – jonka vuoksi usein havahdun pohtimaan, ovatko omat puuhasteluni edes maisema-arkkitehtuuria. Nyt opintojen loppuvaiheessa oman pään pitäminen on alkanut onneksi helpottua – ei sitä häntää kukaan muukaan nosta.

Vaikka aluksi kipuilin tämän kurssin kohdemaan kanssa, olen nyt kurssin käyneenä tyytyväinen siihen, että pääsin tutustumaan juuri naapurimaahamme ja korjaamaan omia käsityksiäni siitä. Sain valtavan, myös Suomen olosuhteisiin monesti sovellettavan, tietopankin ammatilliseen käyttööni ja tulevaisuudessa häämöttää omatoimiexcu monipuolisiin kohteisiin, jahka pandemia vielä hitusen hellittää.

Koen kurssin olleen itselleni iso tiedonhakukurssi. Olen valtavan tyytyväinen, kuinka tämän kurssin myötä minulla on nyt rutiini etsiä ammatillista aineistoa myös ruotsiksi – ja usein tämä materiaali on myös Suomen olosuhteisiin sovellettavaa. Ruotsiksi materiaalia löytyy todella kattavasti ja ilokseni pärjään kielellisesti sen kanssa. Tällä kurssilla myös muistin suhtautua (joskin muistutettuna!) lähteisiin kriittisesti ja arvioida sanottavan lisäksi myös sanojan motiiveja.

Yksi tavoitteeni kurssille oli lähestyä kohdemaata avoimin mielin, vaikka sen samankaltaisuuden Suomeen alkujaan arvioin häiritsevän prosessia. Ruotsin historiaan, kulttuuriin ja maisema-arkkitehtuuriin syvennyttiin kuitenkin riittävän monesta eri suunnasta, joten erot tulivat selkeinä hyvin esille. Aallon ulkopuolelta maisema-arkkitehtuurin maisteriohjelmaan tulleena tunnistan alan sivistyksessäni kuitenkin isoja aukkoja; Oli ristiriitaista ja raskasta tutustua kattavasti Ruotsin maisema-arkkitehtuurin ilmiöihin, kun kokonaiskuvaa ei ole vielä muodostunut täysin omasta maastakaan. Sen vuoksi ruotsalaisen maisema-arkkitehtuurin kohdalla olin aluksi hämmentynyt ja hidas, vaikka sinänsä kurssikokonaisuus on aivan loogisesti etenevä ja tarjoaa mahdollisuuksia monenlaiseen oppimiseen.

Isoin oppimisen anti olivat tiedonhaun lisäksi kirjoitelman tekeminen. Pyörin aiheeni kanssa ympyrää viikko tolkulla ja kahlasin läpi selvityksiä, suunnitelmia, opinnäytteitä, tutkimuksia ja raportteja. Materiaalin määrä kertonee, kuinka vakavasti aiheeseen Ruotsissa suhtaudutaan. Ongelmalähiöitä olisi voinut tarkastella hyvin monesta suunnasta tai keskittyä vain pieneen osaan. Mielekkäimmäksi koin tarkastella yhden lähiön kehityskaarta ja lopulta otin Jyrkin ohjauksesta vaarin, enkä yrittänyt ratkaista kirjoitelmassani koko monisyistä ongelmaa. Siitäkin huolimatta omasta kirjoitelmasta jäi hutaisten tehty tunnelma, sillä tieto lisää tuskaa ja tiedän, miten pienen osan aiheesta kirjoitelmassani käsittelin. Innostun valtavasti maisema-arkkitehtuuriin liittyvistä ilmiöistä ja haluaisin aina pohtia asian läpi kattavasti ja muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan, jossa asioilla parhaimmillaan on alku, keskiosa ja loppu. Se ei kuitenkaan useinkaan taivu tosielämän ilmiöihin.

Jyrki ehdotti valitsemani aiheen käsittelyä laajemmin diplomityössä, mutta itseäni mietityttää sen poliittisuus. Vaikka poliittisuus itsessään ei pelota, mietityttää onko aihe liian vakava ja totinen, jotta sen parissa jaksaa puurtaa kuukausia.

Viikkotehtävä 3:ssa syvennyimme käsittelemään maisema-arkkitehtuuria ja siihen vaikuttaneita tekijöitä 1600-luvulta 1990-luvulle asti. Ryhmien esitykset olivatkin keskenään hyvin erilaisia ja koostuivat erilaisista aineistoista, viime vuosisadalta materiaalia oli varmasti myös paljon enemmän saatavilla, kuin alkupään vuosisadoilta. Oman ryhmäni aihe oli 1700-luku, ja olikin mielenkiintoista tutkia vuosisataa, jolloin maisema-arkkitehtuuria ei ollut vielä ”keksitty”. Vaikka en ole opiskeluvuosinani ollut erityisen innostunut menneistä vuosisadoista, oli nyt mielenkiintoista tarkastella niitä maisema-arkkitehtuurin kiikarin läpi. Esityksistä kävi hyvin ilmi se, miten olennaista historian ja kulttuurin muokkautumisen yhteys on maisema-arkkitehtuurissa, sillä maisema muuttuu väistämättä kehityksen myötä.

Itse tehtävässä sain eniten irti muiden ryhmien koostamista esityksistä, mikä lienee aivan ymmärrettävää, sillä tein oman osuuteni käytännössä yhdestä 1700-luvun merkittävästä ’maisema-arkkitehdistä’, Fredrik Magnus Piperistä. Vaikka valitsemani lähde oli hyvä ja kattava Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian julkaisema Fredrik Magnus Piper och den romantiska parken vuodelta 1981, olisi ollut hyvä syventyä ennemminkin johonkin ilmiöön, kuin yhteen henkilöön.  Valitettavasti oman lusikkansa lähdesoppaan toivat tiukentuneet koronarajoitukset, sillä Aallon kirjastossa sai asioida vain lainaamassa etukäteen varattuja kirjoja, ei ollenkaan skannaamassa tai selaamassa teoksia, ja meidän ryhmämme potentiaalisen päälähteen, Thorbjörn Anderssonin Svensk trädgårdkonst under fyra hundra år, ainoa ulos lainattava versio oli toisaalla jo lainassa. Lähtökohta esitelmän laatimiseen oli siis alkujaan hieman lannistunut – aiheesta olisi voinut saada aikaiseksi myös laajemman esityksen.

Fredrik Magnus Piper on toki tärkeä ja arvostettu tekijä – oli jo omana aikanaan Kustaa kolmannen aivoitusten mahdollistajana – ja hänen Ruotsin puutarhoihin esittelemänsä teknologia ’aidon luonnon’ puutarhaan tuottamiseksi oli hyvinkin maisema-arkkitehtuurimaista, siis sellaista kuin sen nykyaikana käsitämme. Mielenkiintoista oli myös 1700-luvulla tapahtunut luonnon ’uusi tuleminen’ ja Rousseaun muodikkaan filosofian leviäminen pohjolaan kuninkaallista kautta, joskin hieman jälkijunassa.

Drottningholmenin Monumentholmen (alkup. Piper 1797) https://sv.wikipedia.org/wiki/Monumentholmen#/media/Fil:Monumentholmen_Piper_1797.jpg

Piperin pääkohteista Drottningholmin lisäksi Hagaparken ei kuninkaan kuolemasta johtuen ehtinyt valmistua. Romanttiseksi puistoksi Hagaparkenin puistosuunnitelma oli tunnistettavasti todella tyypillinen; maisemassa tavoiteltiin tunteiden nostattamista ja maalauksellisuutta. Kävijä haluttiin ohjata pysähtymään näkymien äärelle, samalla kun tarjoiltiin elämyksellistä luonnon jopa pelottavaa jylhyyttä ja toisaalla kauneutta. Puisto oli kuninkaalle tärkeä ja yksi hänen mielipaikoistaan. Piperin alkuperäiset piirtämät suunnitelmat ja puistopiirrokset ovat taidokkaita ja hengästyttävän yksityiskohtaisia.

Vaikka Ruotsin ekskursio jää tämän kurssin osalta näillä näkymin tekemättä, etenkin tämän tehtävän, ja siihen liittyneen Jyrkin alustuksen, perusteella sain monta kohdetta merkittyä muistiin omatoimiexcua ajatellen. Toki tehtävässä tutkimani historialliset puistot ovat tärkeitä, ehkä  eniten puutarhataiteen kannalta, kiinnostaa itseäni silti eniten viime vuosisadan asuinaluerakentamisen kohteet, jotka valmistuivat ennen miljoonaohjelman vuosikymmeniä. Siitäkin huolimatta lisäisin myös Hagaparkenin omaan exculistaani, sillä aikanaan yksityinen puisto on nykyisin julkista saavutettavaa kaupunkitilaa.

Hagaparken on nykyisin julkista kaupunkitilaa
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Haga_lawn.jpg

Kurssin jälkeen minulla on selkeämpi kokonaiskuva naapurimaastamme ja sen väestön ja kaupungistumisen vaiheista. Siihen on ollut myötävaikuttamassa erityisesti kurssiin liittyneet lukutehtävät, mutta myös tutkimustyö, jota tein kirjallista tutkielmaani varten. Kurssin myötä olen tutustunut sellaiseen Ruotsiin, joka oli minulle aiemmin tuntematon.

Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Kurssimme alkoi ennakkotehtävällä tutustumalla valittuihin lukuihin legendaarisesta Selma Lagerlöfin lastenkirjasta Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lastenkirjan leimastaan huolimatta teos on alun perin kirjoitettu oppikirjaksi Ruotsin yhteiskunnasta ja maantiedosta. Valitsin tutustuttavakseni kirjan luvut, joissa Peukaloinen seikkailee Lapissa, lähinnä sen vuoksi, että rajallisesta kohdemaan tuntemuksestani huolimatta juuri Ruotsin Lappi on minulle siitä tutuin. Lagerlöfin teos on yli satavuotiaasta iästään huolimatta yllättävän soljuvaa luettavaa; maisemakuvaukseen on helppo syventyä ja tarinoissa on imua.

Lukiessani osuuttani kävi nopeasti selväksi teoksen opetuksellinen lähtökohta; vaikka luin tutuista maisemista, sisälsi teksti valistusta ei vain maantiedosta, vaan myös yhteiskuntaopista ja etenkin kansanterveydestä. Ruotsi näyttäytyy suurena ja maisemallisesti kirjavana maana, jossa asuu köyhä mutta työteliäs kansa. Asumukset ovat vaatimattomia, niissä asutaan tiiviisti ja yhteisöissä leviävät uskomukset – ja taudit. Maata ja väestöä nimittäin ravistelee lentävä keuhkotauti, jota vastaan kirjassa korostetaan hygienian ja taudin leviämisen estämisen tärkeyttä. Yllättävänkin ajankohtaista valistustyötä siis. Voin hyvin kuvitella miten tärkeä merkitys teoksella on julkaisuvuosinaan 1906 ja 1907 väestön terveystietoon ollut.

Peukaloisen retkissä kuvaillaan hyvin myös ruotsalaisen yhteiskunnan vaurastumista; infrastruktuuri ja juna kulkevat etelästä pohjoisen tuoreisiin kaivoskaupunkeihin. Työtä löytyy tekeville, mutta valitettavasti yksittäinen työntekijä on hyvin heikossa asemassa; traagiset ja turhat tapaturmat ovat yleisiä ja uhrit jätetään oman onnensa nojaan.

Tunturikaivoksista nousi muisto omasta vierailustani Kiirunassa, joka on ristiriitaisimpia vierailemiani paikkoja. Valtavan tehokkaan, kaivosteollisuutta palvelevan, tiestön takaa löytyy pieni ja sympaattinen postikorttimainen kaupunki, jossa on läsnä historia mutta etenkin kaivoksen jälki kaupungin kyljessä. Täällä, ”keskellä ei mitään”, olikin yhtäkkiä kaikki ja sellaista näkyvää vaurautta, jota ei kotimaassa vastaavilla leveyspiireillä näe. Jälkikäteen kun luin uutisen suunnitelmista siirtää Kiirunan kaupunkia kilometrien päähän kaivoksen kasvun tieltä, kuulosti se absurdin lisäksi myös valitettavasti täysin perustellulta; ilman kaivosta ei ole kaupunkia.

Ankeriaan testamentti

Tuoreemman kuvan ruotsalaisesta yhteiskunnasta maalaa Patrik Svensson parin vuoden takaisella hittiteoksellaan Ankeriaan testamentti. Vaikka kyseisessä viikkotehtävässä oli tarkoitus keskittyä lähinnä lähdeaineiston maisemakuvaukseen, sain siitä myös herkän kuvailun viime vuosisadalla tapahtuneesta yhteiskunnan vaurastumisesta. Pohjoismaissa ollaan mielellään ylpeitä yhteiskunnan tasa-arvosta ja ”luokattomuudesta”, mutta Svensson kertoo onnistuneesti tarinan yhteiskunnasta, joka tekee väistämättömän luokkahypyn ja keskiluokkaistuu.

Kirjassa tarinan keskiössä ovat isä ja poika sekä heidän yhteinen harrastuksensa ankeriaan kalastus. Elämä rullaa arkisesti ja tavallisen ammatin omaavat ihmiset asuvat ihan tavallisissa taloissa. Isän ihoon pinttynyt asfaltin tuoksu kuvastaa kuulumista työväkeen ja tätä ominaisuutta isä kantoi ylpeydellä. Poika sen sijaan kouluttautuu, aikuistuu ja muuttaa pois.

Kaupunkielämää

Kurssin kirjallista tutkielmaa varten katsoin kaksiosaisen dokumentin Kaupunkielämää (alkup. Bo i Staden, 2019) ruotsalaisesta asumisesta viimeisen vuosisadan aikana. Ruotsalainen arkkitehti Anders Wahlgren on taltioinut ruotsalaista kaupunkiasumista eri vuosikymmenillä ja koostanut niistä kattavan läpileikkauksen, joka on toistaiseksi nähtävillä Ylen Areenassa.

Dokumentti kertoi ruotsalaisesta yhteiskunnasta kaupunkiasumisen kautta. Ruotsalaisen asumisen olosuhteissa on ollut historiassa valtavasti haasteita. Läpi käydään mm. työväen asunnot, asuntopula ja Göteborgin vanhat puiset vuokratalot sekä niiden yllä leijuva purku-uhka, miljoonaohjelma ja kokeilu kollektiivitaloista, josta dokumentissa on videopätkä tyylin perusteella leveälahkeiselta 70-luvulta.

Merkille pantavaa dokumentissa on monessa mainittu yhteisöllisyys, joka ei menneinäkään vuosina ole syntynyt annettuna, vaan naapureihin on tutustuttu vasta yhteisen tekemisen – tai ponnistelujen – kautta.

Lähteet:

Lagerlöf, S. (2014). Peukaloisen retket villihanhien seurassa (e-Pub-versio). Elisa Kirja.

Svensson, P. (2019). Ankeriaan testamentti (e-Pub-versio). Tammi.

Wahlgren, Anders. (2019). Kaupunkielämää – Bo i Staden. [dokumentti] Haettu osoitteesta https://areena.yle.fi/1-50463786

Viikkotehtävä 4:n aihetta valitessani olin apajilla auttamattoman myöhässä. Valittavien listalla oli enää muutama vapaa nimi, ja kun oma ruotsalaisten alan ammattilaisten tuntemukseni on hävettävän olematon, ajattelin minkä tahansa valinnan olevan varmasti mielenkiintoinen ja hyvä. Vedin siis pitkää tikkua ja valitsin ensimmäisen vapaan nimen listasta – Monika Gora.

Lasikupla talvella
Werner Nystrand /Flickr

Nimen takaa paljastuikin hyvin mielenkiintoinen ammattilainen, sillä Monika Gora ei ole vain maisema-arkkitehti – vaan identifioi itsensä myös taiteilijaksi. Seminaarissa muiden opiskelijoiden esitellessä valitsemiaan alan ruotsalaisia ammattilaisia kävi myös selväksi, että Monika Gora on taiteilevana maisema-arkkitehtina poikkeuksellinen tekijä omalla maallaan, vaikkakin hän on vakiinnuttanut oman asemansa ruotsalaisen maisema-arkkitehtuurin kaanonissa. Arvostus hänen teoksiaan ja työtään kohtaan on tulkittavissa selaamistani lähteistä ja lisäksi siitä tiedosta, että hänellä nykyisin on monesti vapaat kädet häneltä tilattuihin suunnittelutöihin.

Monika Goran ammatin kaksi ”puolta” tai mielenkiinnon kohdetta – taide ja maisema-arkkitehtuuri – olivat hänen uransa alussa vielä erillisiä elementtejä. Vaikka aluksi Gora suunnitteli perinteisempiä kohteita, kuten koulun pihoja ja puistoja, taide oli tekemisessä jo vahvasti läsnä ympäristöä ja ilmastoa kommentoivine installaatioineen. Uran edetessä tulkitsen näiden kahden palasen löytäneen enemmän toistensa luo, ja tekemisestä on tullut vapaampaa – taidetta voi hyvin yhdistää maisema-arkkitehtuuriin ilman että lopputulos on päälle liimattu tai keinotekoinen. Päinvastoin, Goran suunnitelmissa näkyy se vaistonvaraisuus, jolla hän työskentelee. Lundin yliopiston taidekriitikon tulkinta Malmön lasikuplasta (Glasbubblan, 2006) on mielestäni osuva; ei ole syytä miettiä mikä teoksissa on taidetta ja mikä maisema-arkkitehtuuria – vain lopputuloksella on väliä. Se on mielestäni osuvasti sanottu – teos kyllä selittää itse itsensä, sillä valmiin teoksen takana on kokonaisvaltainen ja ammattitaitoinen suunnitteluprosessi.

Luulajan Jimmyt
ttp://www.ppmedia.se/index.php?sida=ljusfestival-i-lulea-kommun-med-jimmysar

Goran katalogi on tunnistettavaa, nähtävissä on leikkisyys ja pohdiskeleva ote ihmisyyden ja luonnon väliseen yhteyteen. Valitsin esiteltäväkseni hänen tunnetuimmat suunnittelukohteensa, joista löytyikin reilusti materiaalia. Goran suunnitelmista on myös koostettu kattava kokoelmateos, joka käy läpi laajan otannan taiteilijan teoksia.

Muista viikkotehtävä 4:n esityksistä mieleeni jäi erityisesti Johannan esittelemä toimisto Funkia, jonka suunnittelua ja kohteiden kasvuun lähtöä tukeva elinkaarellinen toiminta- (ja ajattelu)tapa kuulosti perustellulta. Vaikka alan ”perustekijät” ovat toki kiinnostavia, aiheuttavat nämä jollain tavalla ammatissaan erikoistuneet tekijät eniten vipinää ajatteluvälineen pinnalla.

Lähteet:

Diedrich, L. (2011). Light Volumes: Art and Landscape by Monika Gora. Walter de Gruyter GmbH.

Holst-Ekström, M. (2018). ”Handlingar genom platser”. Teoksessa Bengtsen, P. et al. Bild och natur: Tio konstvetenskapliga betraktelser. Lund Studies in Arts and Cultural Sciences.

Alkuperäinen ajatus kurssin kirjoitelmaa varten syntyi, kun seurasin ohimennen keskustelua tasa-arvoisista maisemista. Yhdysvalloissa yhteiskunnan myllerryksessä myös maisema-arkkitehtuuri on päässyt suurennuslasin alle; minkä väestönosan maisemat ja vaikutus maisemaan hyväksytään alamme kaanoniin ja keiden ääni on kuuluvissa opetettavassa historiassa. Kurssin aiheeseen liittyen ajattelin, kuinka olisi mielenkiintoista tutkia, miten tasa-arvo toteutuu niinkin intersektionaalisessa yhteiskunnassa, kuin Ruotsi.

Tiedotusvälineet Suomessa ovat kirjoittaneet Ruotsin levottomista lähiöistä. Etenkin viime vuosikymmenellä medialle tuntui riittävän paljon uutisoitavaa mellakoista, ampumisista ja palavista autoista. Viimeaikaisen koronauutisoinnin avulla sain selville, että näille alueille on ruotsin kielessä termikin, (särskilt) utsatta tätorter. Kuitenkin, ajatus ongelmalähiöiden tasa-arvoisuudesta tuntui liian monimutkaiselta omien perustietojen niukkuuden vuoksi. Maahanmuuttajaväestön kokemusta asuinalueiden omistajuudesta ja mahdollisuuksista vaikuttaa omaan elinympäristöönsä lienee vaikea selvittää tämän kurssin kontekstissa, mutta voin tutkia miten ja millä perusteilla kyseisiä alueita kehitetään ja millaisen prosessin kehitettävä alue käy kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Lähtökohtani maisema-arkkitehtuuriin on yleisimmin ihmisen; erilaisissa ympäristöissä tapahtuvat kohtaamiset, arjen toimintojen ympäristöt ja tunne omistajuudesta, mahdollisuus osallistumiseen ja vuorovaikutukseen. Minulla on myös toinen henkilökohtainen motiivi kyseiseen aiheeseen, sillä äitini työn vuoksi lapsuudessani on noin viiden vuoden ajanjakso, jolloin olin mukana 15:llä pakolaisten kotouttamista edistävällä leirillä. Kokemukset olivat merkityksellisiä, sillä lapsena pääsin suoraan katsomaan sisälle näihin maahanmuuttajien yhteisöihin ja koin niiden tavallisuuden – kulttuurierot näyttäytyivät kielen lisäksi lähinnä mieltymyseroina musiikissa ja ruoka-aineissa, tapa juhlia oli näyttävämpi ja miehetkin tanssivat. Naiivisti ja yllätyksenä itselleni murrosikäisenä tulikin se, että ilmiöön liittyi todella paljon ennakkoluuloja ja ongelmia.

Ruotsissa tapahtunut ja oireileva integraation epäonnistuminen kiinnostaa, sillä ilmiön mittakaava on laaja. Ongelmiin tarttuminen ja kaupunginosien kasvojenkohotus, eli ruotsalaisittain lyft kuulostaa kuitenkin ulossulkevalta. Tukholman Rinkebyn lähiön keskustasaneerauksesta kertovaan uutiseen haastateltu maahanmuuttajataustainen rouva harmitteli remonttiin kuluneiden rahojen määrää, sillä sen olisi voinut käyttää ennemmin paikallisten lasten ja nuorten koulutukseen. Nyt meneillään ollut remontti tunnuttiin tehtävän jollekin toiselle väestönosalle, kuin heille. Yhteisöllisyys on usein kaupunkisuunnittelun tavoite, mutta usein se tunnutaan asetettavan syventymättä siihen, millaista yhteisöllisyyttä halutaan tapahtuvan ja onko väestössä siihen edellytyksiä – maahanmuuttajaväestöllä saattaa olla hyvin erilainen tapa käyttää ympäristöään, kuin valtaväestöllä.

Ruotsissa on tehty valtavasti töitä ongelmalähiöiden kehittämiseksi ja lähdemateriaalia löytyy karsittavaksi asti. Maahanmuuttoon, kestävään yhteiskuntaan ja yhteisöllisyyden ongelmaan voisi sukeltaa kuukausiksi, mutta koska kyseessä on maisema-arkkitehtuurin teoriakurssiin kuuluva suppea kirjoitustehtävä, aion ottaa kirjoitukseni case -esimerkiksi yhden Göteborgin lähiön ja tarkastella sen historiaa ja parin vuosikymmenen aikana tapahtuneita muutoksia. Selvityksiä aiheesta on hyvin saatavilla ja niissä on nähtävissä se prosessi, mikä alueen kehittämiseksi tarvitaan. Luulen kirjoitelman aiheeni tästä vielä hioutuvan, mutta toivon voivani sisällyttää siihen myös ajatuksia positiivisen integraation linkittymisestä ympäristöön.

Tämän kurssin käynnistyminen oppilastasolla on ollut sanalla sanottuna hankala. Suurin osa tämän kevään opinnoistani on englanniksi, eikä tämä kolmas kieli – eli toinen kotimainen – tunnu oikein asettuvan korvieni väliin. Kurssi on kyllä alkanut hyvinkin johdattelevasti; Olen nauttinut kovasti Peukaloisen mukana tehdystä opettavaisesta kiertomatkasta ja samoin ruotsalaisesta kirjallisuuskatsauksesta. Tehtävät ovat olleet aktivoivia ja motivoivia, mutta henkinen käsijarru on jämähtänyt paikoilleen; Alkukankeus on kroonisesti pitkittynyt.

Tilanne vaati siis radikaalia toimintaa; pitkän ja syvän sukelluksen ruotsalaisen ympäristölainsäädännön kaninkoloon. Valtavan aineistomäärän lähestyminen on hankalaa ja kokonaiskuvan muodostaminen laahaa. Oman hidasteensa tiedonhankintaan tuo oikeiden termien löytäminen. Olen tottunut Suomessa käytettyihin ruotsinkielisiin ilmaisuihin, mutta Ruotsissa osallistaminen ei ole deltagande, vaan yllättävän usein medbörgardialog. Mielenkiintoista!

Tehtävänämme on selvittää kaupunkien viheralueisiin liittyviä kysymyksiä. Ruotsalaisen asuntoviraston, Boverketin, sivustolta löytyvä vakuuttava tietopankki esittelee monenlaisia tapoja implementoida lainsäädännön tavoitteita käytäntöön. Sivuston kautta löytyvät selvitykset esittelevät hyvinkin yleistajuisia ja uskottavia työkaluja esimerkiksi ekosysteemipalvelujen suunnitteluun. Näistä tiedoista olisi ollut valtavasti hyötyä vaikkapa viime syksyn Green area planning -kurssilla, jolla tutkimme Helsingin ekosysteemipalveluja ja niiden hyödyntämistä opetuksessa.

Kaupunkien tiivistymiseen liityvistä haasteisista on tehty Ruotsissa erilaisia selvityksiä, mutta ne eivät kuitenkaan käy läpi siihen liittyvää lainsäädäntöä. Selkeimmäksi lähteeksi tehtävän suorittamiseksi asettuukin siis varsinaisten lakitekstien lisäksi kaupunkien viheralueiden (myös) strategiseen suunnitteluun keskittyvä Grönplan – En Handledning -julkaisu vuodelta 2020. Se käsittelee viheralueiden suunnitteluun liittyvät teemat kattavasti ja yksityiskohtaisesti. Viheralueiden tärkeys kaupungeissa on sisäistetty kokonaisvaltaisesti ja sitä perustellaan uskottavasti.

Kuvakaappaus Grönplan – En Handledning -selvityksestä. Viherkaavoitus suhteessa muihin kunnallisiin prosesseihin.  (https://www.movium.slu.se/system/files/news/14536/files/kristianstad_20200630.pdf)

Selvitystä lukiessa tuntuu, ettei vallalla ole enää kysymys vain siitä miksi jotain tehdään – vaan miten; Ongelmat on todettu, niihin on kehitetty ratkaisuja ja seuraavaksi ratkaisut otetaan käyttöön. Tämä on sellaista, mitä toivoisin näkeväni enemmän tulevaisuudessa myös Suomessa. Ettei luonto olisi vain resurssin tai alikehittyneen alueen roolissa, vaan rakenteellinen osa elävää kaupunkia, jota suunnitellaan tavoitteellisesti ja pitkäjänteisesti.

Kevään studioprojektimme kohdemaa on Itä-Aasian valtio Bhutan. Aivan kurssin aluksi jouduin tarkistamaan kartalta maan sijainnin; Täysin vieraan kulttuurin äärellä työskentely on ollut virkistävää ja mieltä kutkuttavaa. Tämän kurssin kohdemaa sen sijaan on tuttuakin tutummalta tuntuva naapurimaamme Ruotsi ja koen sen sekä etuna että haittana.

Tutustuminen johonkin täysin tuntemattomaan on usein helpompaa, kuin yrittää päivittää vuosien varrella syntyneitä (ehkä osittain epätosiakin) oletuksia. Ruotsia ja ruotsalaisuutta on vaikea olla pohtimatta suomalaisuuden kautta, johtuen suuresti Suomen kovin ruotsalaisesta historiasta. Suosikkianekdoottini aiheeseen liittyen on ruotsalaiseksi väitetyn lantun (eng. swede) olevan itseasiassa suomalainen, sillä se on jalostettu siinä Ruotsin osassa, joka nykyisin tunnetaan Suomena. Mitä siis on suomalaisuus ilman ruotsalaisuutta – tai toisinpäin?

Viimeistään viime syksyn Nykyajan maisema-arkkitehtuuri -kurssi teroitti allekirjoittaneelle sen faktan, kuinka maisema-arkkitehtuuri on pitkälti paikkasidonnainen ala; se muuntautuu kohdemaan tai muun (useimmiten) maantieteellisen kehyksen mukaisesti. Tämän kurssin haaste lienee juuri Suomen ja Ruotsin samankaltaisuudessa. Yritän kuitenkin olla suhtautumatta kurssiin suurena kompakysymyksenä, vaan aidosti lähestyä kohdemaata avoimin mielin. Ennakkoluulottomasti ruotsalaisuudesta, ja etenkin maan maisema-arkkitehtuurista, löytyy varmasti uusia näkökulmia ja faktoja, joihin syventyä. (Se olisi ainakin suotavaa ottaen huomioon kurssiin liittyvän kirjoitustehtävän.) Onneksi maailman ilmiöt jaksavat kiinnostaa minua kerta toisensa jälkeen, olivat ne sitten bhutanilaisia, ruotsalaisia – tai vaikka ihan suomalaisia.

Ammatilliseen tekemiseen vertautuvaa kokemusta minulla on lähinnä vaihto-opinnoistani Glasgowsta. Lasken myös ruotsinkielisissä saaristokyläyhteisöissä tehdyn kaavatyön lähelle liippaavaksi kokemukseksi. Vaikka minulla on kokemusta ruotsiksi työskentelystä, toivon tämän kurssin jälkeen pystyväni matalammalla kynnyksellä käyttämään hyväkseni myös ruotsinkielistä ammattiaineistoa, sillä se parin luennon jälkeen tuntuu olevan hyvin laajaa ja asiantuntevaa.

Ruotsalaisilla tunturiylängöillä, karuissa olosuhteissa, kasvaa monia pieniä kukkia.