About Riikka Rossi

Maisteriopiskelija matkalla maisema-arkkitehdin ammatti-identiteettiin ja osaamiseen

Valvonta ja urakointi

Suunnitteluhortonomi Marko Pirttijärvi kertoi päivän luennossa, kokemuksen syvällä rintaäänellä, maisemarakennushankkeessa rakennuttamisesta ja urakoinnista. Pirttijärvellä on oma toimisto, jonka tekemät suunittelukohteet ovat pääasiassa korjauskohteita. Tämän lisäksi toimisto tarjoaa rakennuttamispalveluita sekä kiinteistöhuollon konsultointia.

Päivän luennon teemat olivat rakentaminen, urakointi ja valvonta, joista jokaiseen syvennyttiin erittäin laajan materiaalin avulla. Luennoitsijan pitkä kokemus alalla kuului asiantuntemuksesta. Asiaa tuli niin paljon ja suureksi osaksi myös sellaista, johon oli ilman omaa työmaakokemusta vaikea tarttua. Pirttijärvi alleviivasi tärkeyttä pyrkimyksestä kaukoviisauteen, ei jälkiviisauteen. Se on varmasti mahdollista hänen asiantuntemuksellaan.

Luennossa oli osittain päällekkäisyyttä joihinkin aikaisempiin luentoihin, ja antoisin luennon anti keskittyi projektin valvojana toimimiseen. Hankkeen valvominen ja valvonnan konsulttina toimiminen käytiin luennossa laajasti läpi. Se onkin hyvä, sillä skarpilla ja valppaalla valvonnalla on suuri merkitys hankkeen onnistumisessa sen eri vaiheissa. Onnistuneessa projektinvalvonnassa valvoja tulee mukaan hankkeeseen jo suunnitteluvaiheessa ja on tutustunut tarkasti hankkeen asiakirjoihin. Valvojan valtuudet suhteessa hankkeeseen on muistettava määritellä. Valvonnan tarkoituksena on varmistua, että urakkasuoritus vastaa sopimuksessa sovittuja asioita ja että urakoitsija noudattaa hyvää rakennustapaa, viranomaismääräyksiä, lakeja ja asetuksia.

Luennoitsija esitteli myös käytännön työkalun työmaalla työskentelyyn ja valvomisen järjestelyyn: puhelimeen saatavan Kotopro-sovelluksen. Siinä asioiden muistiinlaitto valokuvaamalla ja sanelemalla hoitui niin matalalla kynnyksellä ja näpsäkästi, ettei työvaiheiden tai ongelmien raportoinnin luulisi jäävän ainakaan siitä kiinni.

Luennosta jäi mietityttämään sen loppu, jossa Pirttijärvi keskittyi kertomaan hankkeiden loppuun viemisestä, viimeistelystä, eli kasvuunlähtötarkastuksesta ja takuuajan järjestelyistä. Tuntuu surkealta se välinpitämättömyys, jos suurella vaivalla suunniteltu ja rakennettu kohde epäonnistuu kohteen ensimmäisten kuukausien tai vuosien laiminlyönnillä. Se jos mikä on resurssien väärinkäyttämistä. Kertoo kuitenkin asian vaikeudesta, sillä Pirttijärvi asiantuntijana kysyi näkemyksiä meiltä, miten sen voisi järjestää onnistuneesti.

Maisema-arkkitehti yrittäjänä

Maisema-arkkitehtiyrittäjät Johanna Ristimäki ja Pia Kuusiniemi vierailivat tunnilla kertomassa omasta urapolustaan yrittäjänä. Johanna työskentelee omassa 1-3 hengen toimistossaan, kun taas Pia pyörittää toisena osakkaana Suomen mittakaavassa suurempaa maisema-arkkitehtuurin suunnittelutoimistoa. Naiset vastailivat kurssilaisten heille etukäteen keksimiin kysymyksiin.

Luento, tai oikeastaan yrittäjien välinen keskustelu, oli mielenkiintoinen ja silmiä avaavaa kuultavaa maisema-arkkitehdin työn mahdollisuuksista suhteessa yrittäjyyteen. Yrittäjyys voisi olla itsellenikin työllistymisen vaihtoehto, mutta koen että tarvitsisin siihen vahvan esikuvan tai mentorin (sekä tietty rutkasti lisää alan työkokemusta).

Työpaikan mittakaavan eriävyydestä huolimatta Johannan ja Pian urapoluissa oli paljon yhteneväistä; Yrittäjäksi päädytty sattumalta ja suunnittelematta. Molemmilla naisilla on kuitenkin perhepiirissä yrittäjiä, joten ehkä lähiympäristön esimerkki on tarjonnut varteen otettavan vaihtoehdon yrittäjäksi ryhtymisestä; Ensimmäisiä toimeksiantoja varten on päädytty perustamaan oma yritys.

Keskustelua synnytti paljon yrittäjänä toimiminen ja kuulimme paljon yrittäjänä toimimiseen kuuluvista vaikeuksista ja vapauksista. Itselleni tärkeimpiä luennon anteja oli kuitenkin se Pian muistutus, että opinnoissa on ennen kaikkea tärkeintä oppia suunnittelemaan ja lopun oppii sitten työelämässä. Tämä kannustaa itseäni pitämään fokuksen olennaisissa asioissa, kun opinnoissani on jo pakostakin toinen silmä siellä työelämässä ja tieto lisää tuskaa siitä kaikesta, mistä ei tiedä vielä mitään.

Mieleen luennosta jäi myös ainakin näiden yrittäjien puheen rivien väleistä tulkittavissa oleva maisema-arkkitehtien välinen solidaarisuus ja reiluus. Se on myös itselleni tärkeää työelämässä.

Itsearviointi

Kurssi oli monin tavoin aikamoinen puristus. Vaikka sen tiesi jo etukäteen, oli vaativuus lyödä allekirjoittaneen laudalta. Alkuräpiköinnin jälkeen kurssista muodostui kuitenkin olennainen osa omaa syksyäni ja pääsin tutustuttamaan ajatusmaailmaani monia uusia näkökulmia, ei vain maisema-arkkitehtuurista vaan myös esimerkiksi luonnosta, taiteesta ja estetiikasta.

Kurssilla tutustuimme laajasti oman alamme kirjoituksiin, josta jäi kipinä lukea niitä lisää. Tekstit olivat puhuttelevia ja minulle uusia. Tulen varmasti jatkossa lukemaan lisää ainakin James Cornerin, Anne Whinston Spirnin ja Yrjö Hailan kirjoituksia. Kurssin aihepiirit laajensivat maisema-arkkitehtuurin alan ymmärrystäni ja linkittivät sen myös muihin aloihin, kuten kuvataiteeseen, filosofiaan ja yhteiskuntatieteeseen.

Oppituntien rakenne tuntui ensimmäisinä kertoina työläältä, mutta tässä tapahtui muutos nopeasti. Rutiini, jossa ensin pureskeltiin tekstiä pienryhmänä ja sen jälkeen yhdessä koko ryhmän kesken luokassa toimi hyvin. Opin paljon itsestäni keskustelijana ja yritin kehittää itseäni siinä tietoisesti kurssin aikana. Ryhmässä asioiden ääneen sanominen on ollut itselleni aiemmin korkean kynnyksen takana. Kurssin myötä siihen syntyi aika hyvä rutiini, eikä loppukurssista kynnystä oikeastaan enää miettinyt.

Kokonaisuutena kurssi on ollut hyvin palkitseva, eikä vähiten sen haastavuuden vuoksi. Kurssilla pääsi ennen kaikkea haastamaan omia rajojaan. Ennen kurssia en ollut juurikaan kirjoittanut omia tekstejäni tai keskustellut asioista, joiden ääriviivoja on vielä vaikea hahmottaa. Voin sanoa kurssin tukeneen omaa ammatillista kehitystäni, sillä se on tuonut valtavasti varmuutta omien näkemysten ääneen sanomiseen ja niistä kirjoittamiseen.

Koen, että kurssille asetetut tavoitteet ovat täytetty, tai ainakin pyörä niiden osalta on lähtenyt pyörimään hyvää vauhtia. Tietysti aina voi parantaa, lisäaika joidenkin tekstien pohtimiseen olisi tehnyt hyvää, mutta nyt pääsin tähän asti ja se riittää.

Maisema-arkkitehtiopiskelija uuden tiedon viidakossa – kirjaimellisesti.

Landform Building

Landform vs. Landscape

Vuonna 2011 julkaistu Landform Building, on kahden arkkitehdin, Stan Allenin ja Marc McQuaden, toimittama kirja maiseman ja arkkitehtuurin dialogista ja yhteensulautumisesta arkkitehtuurissa. Kirjassa kyseistä ilmiötä tarkastellaan laajana kokonaisuutena, eri mittakaavojen ja näkökulmien kautta. Kirja käsittelee aihettaan artikkeleiden, vuoropuhelun ja ilmiöön liittyvien suunnitelmien ja taiteen kautta. Vaikka kyseessä on kirja ennen kaikkea maisemasta ja arkkitehtuurista, se ei kuitenkaan ole kirja maisema-arkkitehtuurista.

Kirjan tematiikan introna toimivat esipuhe ja debatti on vaikea olla näkemättä vastakkainasettelun asettamisena; puhutaan maisema-arkkitehtuurista pehmeänä ja muuttuvana, arkkitehtuurin ollessa kovaa ja pysyvää. Maisema-arkkitehtejä kohtaan debatissa esitetään kovaakin kritiikkiä; Maisema-arkkitehdit eivät tunne oman alansa perinnettä, jota ei edes ole olemassa, ja maisema-arkkitehtuuri on alana konfliktia välttävä ja pehmentävä. Ei kuulosta lainkaan siltä, miten itse alan näen.

Arkkitehtuuri on perinteisesti ollut staattista muodonantoa, mutta luonnon sisällyttäminen rakennusten muotoon asettaa sen pysyvälle muutokselle. Kirjassa käsitellään tätä muodonantoa neljän eri alaotsikon – muoto, mittakaava, tunnelma ja prosessi – avulla. Jokaisen otsikon alla luvun teemaa on laajennettu ottamalla mukaan aiheeseen liittyvä taideprojekti. Se vie kirjan jo alkujaan filosofista ja jopa provokatiivista lähestymistapaa pidemmälle ja saa ajatuksen todella lentämään mielenkiintoisten kuvien avulla.

Kirjan sisältämää valokuvataidetta

 

Rakennus vai maisema?

Rakennus on historiassa ollut aihe, joka on keksitty monta kertaa uusiksi. Alan perinteisistä kulmakivistä, pystysuorista linjoista ja olemuksen pysyvyydestä, on maiseman muodon avulla pystytty lähtemään uusille poluille. Uusi tietoteknologia ja mallintamisen valtavirtaistuminen on mahdollistanut uudenlaisen tavan ajatella, kun suunnittelutyökalu ei enää rajoita muodonantoa. Mielestäni on mielenkiintoista, että mitä pidemmälle tekninen kehitys menee, sitä lähemmäs luonnonmukaisuutta on arkkitehtuurin muodonannossa tarve mennä.

Kirjassa käsitelty ilmiö tuntuu olevan jokseenkin luonnollinen jatkumo maisema-arkkitehtuurin ja arkkitehtuurin prosesseille teknologian mukaantulon myötä. Kirjaa pidemmälle lukiessa herää kuitenkin ajatus, onko kaikki mikä on mahdollista, todella tarpeellista tehdä?

Luonnollisuuteen pyrittäessä saadaan aikaan paljon uudenlaista, mutta epäluonnollistakin ympäristöä. Yhtymäkohtia arkkitehtuurin alkulähteille, “muodon nousemiselle maasta”, vedetään mielestäni kirjassa rohkeasti. On vaikea nähdä “luonnollisen” esimerkkinä käytetyssä Yokohaman sataman terminaalissa edellä mainitun “maasta nousemisen” lisäksi muuta luonnollista. Rakennuksen muoto tuo lähinnä mieleen insinöörityön ylistyksen. Kirjan ajatus siitä, että maisemaksi muotoutunutta rakennusta ei kutsuttaisi rakennukseksi, on mielestäni turhaa kikkailua.

Alaotsikoiden avulla ilmiötä tarkastellaan hengästyttävän monipuolisesti. Taideprojektien limittyminen kirjan teemoihin vie lukijan ajatukset luonnon ja arkkitehtuurin yhdistämisestä vielä pidemmälle, kuin kurkistukseksi tulevaisuuteen. Ensimmäinen alaotsikko, Form – Artificial mountains, tuo nimensä mukaisesti esille ansiokkaan kattauksen vuoren olomuodon saaneita rakennuksia. Tulkinta vuoresta ei kaikkien rakennusten kohdalla ole yhtä kirjaimellinen, mutta yhteisessä kontekstissaan ne muodostavat eheän kokonaisuuden.

Kirjan toisessa alaotsikossa, Scale – Megaform, liikutaan rakennuksen ja luonnon muodostamassa, useimmiten massiivisessa, hybridimaisemassa. Teeman “rakennukset” ovat pääosin toiminnallisia, mutta toimintaa enemmän kiinnitetään huomiota niiden muotoon. Koin erityisen ajankohtaisena viittauksen strategiseen suunnitteluun liittyvästä poikkitieteellisestä maisemaurbanismista (Landscape Urbanism). Kirjassa viitataan myös maisema-arkkitehti James Corneriin, jonka mukaan maisemaurbanismilla on tarkoitus vahvistaa kaupungin resilienssiä.

Kolmannessa alaotsikossa, Atmosphere – Vast interiors, sukelletaan tunnelmaan. Luku käsittelee pääosin suurten rakennusten maisemanomaisia sisätiloja, kahden edellisen luvun keskittyessä rakennuksen olomuotoon tai ulkotilan ominaisuuksiin. Vihreyden tuominen sisälle rakennukseen arkipäiväistää sen ja hämärtää rajaa ulko- ja sisätilan välillä. Rakennusten mittakaava saattaa häivyttää tilan tunnun kokonaan, ja jäljelle jää vain vallitseva tunnelma.

Neljännessä alaotsikossa, Process – Fabricating terrain, rakennukset työstävät maiseman pintaa kuvioiden sitä ja luoden tekstuuria. Siinä rakennusten arkkitehtuuri muokkaa luontoa hyvinkin radikaalisti. Rakennus muokkaa koko sijaintipaikkansa ja luvussa puhutaan jopa luonnon rekonstruktioinnista arkkitehtuurin keinoin. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea muodon rekonstruktioinnista, luontoa jäljittelevien kansirakenteiden hiilijalanjälki on varmasti päätähuimaava.

 

Kritiikkiä

Kirjaa lukiessani en voi olla palaamatta ajatuksissani kurssin alkupuoliskolla luettuun, arkkitehti Caroline Constantin kirjoittamaan artikkeliin, jossa mielestäni kirjan teemaa käsitellään kääntäen. Siinä Constant tulkitsee Ludwig Mies van der Rohen kuuluisaa Barcelonan paviljonkia maisema-arkkitehtuurin teorian pohjalta. Koen, että moni arkkitehti voisi omaksua siitä jotakin ammatilliseen repertuaariinsa.

Kirjassa tunnustetaan maiseman potentiaali, mutta onko tuo potentiaali todella valjastettava arkkitehtuurin alaiseksi? Tunnustan henkilökohtaisesti saman käyttämättömän potentiaalin, mutta omat arvoni käyttäisivät sen aitojen ekologisten prosessien ja sosiaalisen hyvinvoinnin käyttöön. Kirja herättää valtavasti ajatuksia moneen suuntaan ja koen myös ettei substanssiosaamiseni riitä tulkitsemaan kirjan arkkitehtonista ilosanomaa kovin kattavasti. Kirjan alussa esitetty kritiikki maisema-arkkitehtuuria kohtaan myös jätti lievästi happaman maun kirjan loppuosan lukemiseen.

Muu maisema 2: Kansallismaisema

Blogiohje:

On aika päivittää kansallismaisema!

Analysoi tekstissä piirtämäsi henkilökohtaisen kansallismaiseman sisältöä. Miten päädyit juuri piirtämääsi maisemaan? Miten oma maisemasi vertautuu perinteisiin kansallismaisemiin? Voit käyttää pohjana tunnilla käytyjä keskusteluja. Liitä blogiisi myös kuva piirustuksestasi. Teksti julkaistaan maisema-arkkitehtien opiskelijajärjestö Vistan Ravista-nettijulkaisussa.

 


 

Tehtävänvalinnan taustaa

Valitsimme blogikirjoituksen kirjoitettavaksi omalle vertaisryhmällemme, eli maisema-arkkitehtiopiskelijoille. Koimme että näin mahdollistamme kirjoitustehtävään henkilökohtaisemman ja vapaamman näkökulman aiheen pohdinnalle, kun kirjoitamme toisillemme.

Oli ilahduttavaa huomata, miten valitut tekstit lopulta ohjasivat keskustelua ja kirjoitusta, eikä aina välttämättä siihen suuntaan mihin oli itse sen ajatellut menevän. Loppujen lopuksi koin että järjestämämme oppitunti oli aivan onnistunut ja blogikirjoituksia on ollut mielenkiintoista lukea.

 

Kansallismaisema?

Kansallismaisemaksi valikoitunut maisema kertoo mielestäni jotain myös valitsijastaan. Erityisen mielenkiintoinen aihe on, kun kyse on maisema-arkkitehtiopiskelijoiden “henkilökohtaisista” kansallismaisemista.

Terminä kansallismaisema on niin vakiintunut ja tiettyjä mielikuvia herättävä, ettei kansallismaisemia lähdetty tällä blogikirjoitusten kierroksella suuremmin uudistamaan. Sen sijaan teksteissä alleviivautui mielestäni hyvin juuri se niiltä haettu henkilökohtaisuus ja osassa pohdittiin myös kansallismaisemien liittymistä suomalaisuuteen. Blogikirjoitusten maisemille on monille yhteistä paikkaan kuulumisen tunne. Vaikka maisema ei välttämättä ole ollut oma asumisen ympäristö, voi se silti olla merkityksellinen.

Tunnistan hyvin monen kirjoituksen kuvailut veden tärkeydestä, työn tekemisen maisemasta ja metsistä. Sitähän se meidän perinteinen kansallismaisema onkin. Kansallismaisema on identiteetin rakennusväline meille kansana; se korostaa suomalaisuutta ja sitä miten olemme halunneet itsemme nähtävän.

Veera kirjoittaa blogissaan näin: ”Kansallismaiseman tulee liikuttaa, sykähdyttää ja hämmästyttää. Sen tulee asettaa ihminen omaan mittakaavaansa ja korostaa kansakunnan arvoja”. Tämä lienee juuri se mitä kansallismaisemilta haetaankin, mutta tulkinta rakentaa mielestäni oletuksen, että kansakunnan arvot ovat lähtökohtaisesti jaloja ja moraalisesti erinomaisia.

 

Minun kansallismaisemani.

Kansallismaisemat ovat itselleni poliittisesti latautuneempi aihe ja koen, että kansallismaisemat symboloivat jotain sellaista mitä ei ehkä enää ole täysin olemassa. Kansallismaisema on hyvin idealistinen kuva suomalaisesta luonnosta ja suomalaisuudesta. Mielestäni yhtä mielenkiintoista kuvatun maiseman lisäksi on se, mitä kuvista on rajattu pois tai ne maisemat joita ei kansallismaisemissa esitetä.

Perinteiset kansallismaisemat kuvastavat sisua, alkuperäisyyttä ja luonnollisuutta – eivät välttämättä yksiselitteistä kauneutta. Voisiko tämän vuosituhannen kansallismaisema tuoda näkyviin jotain uudenlaista, kelpaisiko urbaani luontomaisema kansalliseksi maisemaksi? Riittääkö kansallinen itsetuntomme tuomaan näkyväksi ruman, mutta todellisen maiseman? Voisiko kansallismaisema olla rehellisesti keskeneräinen?

Muu maisema 3: Maisema-arkkitehtipäivien avauspuheenvuoro

Hyvät ystävät ja kollegat,

elämme jännittäviä aikoja! Olemme astumassa uudelle vuosikymmenelle muuttuvan maailman keskiössä. Ilmastonmuutoksen myötä jokapäiväiseen elämäämme tulleet haasteet ovat maisema-arkkitehdeille suuri haaste myös ammatillisesti. Nyt jos koskaan on korkea aika olla rohkea ja seisoa niiden tärkeiden arvojen takana, joiden vuoksi ainakin minä itse olen ammattini valinnut.

Näistä arvoista ensimmäinen on kaikille ja kaikkialle ulottuva hyvinvointi. Oman henkilökohtaisen hyvinvointini lähtökohtana on yhteys elinympäristööni ja mahdollisuus lähiluonnon käyttöön. Luontosuhteeni on yksi elämäni tärkeimmistä ja pitkäaikaisimmista suhteista ja ajan myötä se on myös muuttanut muotoaan. Sanotaan, että jonkun asian merkityksen huomaa vasta sitten, kun sen menettää. Näin todella kävi, kun päädyin eräässä elämänvaiheessa asumaan täysin urbaaniin ympäristöön, kauas rahisevista poluista ja metsistä. Nyt elän kaupungissa, jossa voin halutessani meloa metsäiseen saareen telttailemaan ja herätä aamulla hiljaisen meren kuljettamaan metrojunan kolinaan.

Olen valtavan etuoikeutettu, että olen vapaa valitsemaan sen, mikä maailmassamme on parasta: puhtaan luonnon ja metsän. On murskaavan surullista ajatella, että tulevilla sukupolvilla ei olisi samoja mahdollisuuksia valita kuin minulla, tai että tulevaisuuden maailmassa moniaistillinen ja esteettinen luontoelämys on mahdollinen vain yhä harvemmille.

Jatkumon ylläpito sukupolvelta toiselle vaatii kuitenkin töitä ja tämän työn tekeminen täydellä potentiaalillaan vaatii rohkeutta. Tutkittua tietoa hiilinielujen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen tai metsien positiivisesta vaikutuksesta terveyteen ja mielenterveyteen löytyy kyllä. Jossain kuitenkin sakkaa, kun metsiä hakataan Suomessa vuosi vuodelta enemmän.

Luontoon ovat jo jättäneet jälkensä sen hyväksikäyttäjät. Nyt on meidän hyvisten vuoro. Maisema-arkkitehtina haluan olla mukana suunnittelemassa ihmisen ja luonnon kohtaamisen rajapintoja, jotka ovat ekologisia ja kestäviä, ja jotka myös tukevat ihmisten hyvinvointia. Uskon, että rohkean ja ennakkoluulottoman innovoinnin, hyvin tehdyn suunnittelutyön ja tasa-arvoisen resurssien jaon myötä pystymme yhdessä muuttamaan esteettisemmäksi sitä jälkeä, jota olemme tähän maailmaan jättämässä.

Estetiikalla tässä kontekstissa en tarkoita pelkkää kauneutta, vaan myös ihmisenä olemisen estetiikkaa; hyveellisyyttä, rakkaudellista huolenpitoa maailmasta ja taitoa elää toisiamme ja luontoa kunnioittaen. Saatan kuulostaa idealistilta, mutta tavoitteet on hyvä asettaa riittävän korkealle. Viimeistään, tai oikeastaan etenkin nyt, kun kyseessä on tulevien sukupolvien ja yhteisen maailmamme tulevaisuus.

 

Maisema-arkkitehtiopiskelija retkeilemässä suomalaisessa metsässä.

 

Maisema-arkkitehti kuvataiteilijan jalanjäljissä

Ammatinvalintakysymys?

Kuvataiteilija kommentoi taiteellaan ihmiselämää koskettavia ilmiöitä ja tapahtumia useimmiten fyysisen olomuodon saavilla teoksilla. Maisema-arkkitehdin teokset – puistot ja ympäristöt – taas ovat alati muutoksessa niihin vaikuttavien voimakkaiden voimien armosta: aika ja luonnonolot vuodenaikoineen muuttavat kohteita kaiken aikaa.

Kuvataiteilijan suhde luontoon on vapaampi kuin maisema-arkkitehdin luontosuhde. Kuvataiteilijalle luonto voi olla käsiteltävä teema tai väline muiden joukossa, kun taas maisema-arkkitehdille luonto on lähes aina suuri osa työn sisältöä, motiivia ja motivaatiota. Joissakin hankkeissa maisema-arkkitehdin työ voi lähestyä käytännössä ympäristö- tai maataidetta. Mielenkiintoista onkin miettiä maisema-arkkitehtuurin ja taiteen välisen rajanvedon tarpeellisuutta.

Maisema-arkkitehdin ammatin työn etiikkaan kuuluu vastuu tuottaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä ympäristöjä. Tämän voi myös kokea yhtenä ammatin rajoitteista, mutta se on myös ajoittain terveellistä kyseenalaistaa. RT-kortiston, vastuun ja velvollisuuden toisella puolella maisema-arkkitehdin ammattiin kuuluu myös oikeuksia: maisema-arkkitehtuurissa on valtavasti tilaa luovuudelle, omalle käsitykselle estetiikasta, ja ennen kaikkea itseilmaisulle.

 

Kauneus ja visualisointi

Professori Jyrki Sinkkilä haastoi luennollaan pohtimaan, tuleeko maisema-arkkitehtuurin olla aina kaunista. Olen pohtinut sitä paljon ja tullut siihen tulokseen, että itselleni kauneus ei ole maisema-arkkitehtuurissa tavoiteltava itseisarvo. Usein liian siloteltu ja harmoninen ympäristö voi olla myös tylsää ja huomaamatonta. Epätäydellisyys ja jännitteet herättävät mielenkiinnon ja esimerkiksi japanilainen wabi-sabi harkittuine epätäydellisyyksineen kiehtoo paljon enemmän kuin viimeisen päälle viivoittimella viimeistely muotopuutarha.

Maisema-arkkitehtuurin taiteellisista tehokeinoista itseäni kiinnostaa kauneutta enemmän jännite ja dynamiikka, monitahoinen kerroksellisuus sekä traditio ja sillä leikittely. Kuvataiteesta maisema-arkkitehti voisi omaksua enemmän ihmisen perspektiiviä piirtäen ja maalaten, tunnelmaa tutkien. Koen tyypillisen suunnitelmien lintuperspektiivistä esittämisen haastavana, sillä suunnitelman todellisen luonteen hahmottaminen yläilmoista vaatii suurta eläytymiskykyä katsojaltaan. Suunnitelmaa alkaa helposti myös tässä piirustustyypissä liiallisesti tyylittelemään, vaikka todellisuus löytyy maantasosta.

 

Sukella taiteeseen!

Kuvataiteilijaa esimerkkinä pitämisen sijasta maisema-arkkitehdin olisi ehkä tarpeellisempaa pohtia omaa taiteilijuuttaan ja suhtautumistaan maisema-arkkitehtuurin taiteellisiin mahdollisuuksiin. Uskon että luovuus ja itseilmaisu ovat ihmislajille lajityypillistä toimintaa ja itseään ja ammatillista osaamistaan voi kehittää taiteellisempaan suuntaan, jos kokee sen tarpeelliseksi.

Itsensä voi tietoisesti asettaa inspiraatiolle alttiiksi olemalla utelias, tutkimalla itselle outoja asioita ja hankkimalla uusia näkökulmia maailmaan. Sen voi aloittaa vaikka käymällä taidenäyttelyssä, lukemalla kaunokirjallisuutta tai kuuntelemalla musiikkia.

 

Kuva Ragnar Kjartanssonin videoteoksesta The Visitors, joka on nähtävillä Kiasmassa 2.2.2020 asti

Aluesuunnittelu hankkeena; Kruunuvuorenranta

Kotikaupungin tulevaisuuden näkymät kiinnostavat aina. Mielenkiintoisen luennon aluesuunnittelusta piti Kruunuvuorenrannan alueprojektin projektinjohtaja, maisema-arkkitehti Pirjo Siren.

Helsinki varautuu tulevaan. Kaupungin tämän hetkisen strategian mukaisesti tavoitteena on rakentaa 7000 uutta asuntoa per vuosi. Se on iso määrä, etenkin kun katsoo kaupunkia kartalta ja alkaa pohtia mihin tämän jokavuotisen asuntomäärän rakentaa.

Asuntopoliittinen AM-ohjelma säätelee asuntojen tuotantoa alueilla. Se ohjaa monipuoliseen asunnontuotantoon alueilla, niin että erilaisissa elämäntilanteissa ei tarvitse vaihtaa kaupunginosaa esimerkiksi perheasunnon perässä.

Helsingin suuret aluehankkeet on suunniteltu – ja tällä hetkellä rakentuvat – kantakaupungin läheisten satamien muuttamisen myötä vapautuneille alueille, kuten Jätkäsaareen ja Kalasatamaan. Kaupunki kasvaa myös korkeutta ylöspäin Kalasataman ja Pasilan pilvenpiirtäjien myötä.

 

Kruunuvuorenranta

Öljysataman poistuttua Kruunuvuorenrannasta, oli Helsingin kaupunkisuunnittelulla mahdollisuus “keksiä Lauttasaari uudestaan”. Kruunusiltojen ja alueelle vievän raideyhteyden rakentumisen myötä kokonainen saari on nopean yhteyden päässä kantakaupungista. Aikamoinen mahdollisuus ja rakennuskohde 2000-luvun pääkaupungissa!

Kruunuvuorenrannalla on oma pitkä historiansa, joka on huomioitu myös alueen suunnittelussa. Uudesta alueesta rakentuu vahvasti julkiseen liikenteeseen luottava alue, ja HKL onkin ollut mukana alueen suunnitteluun liittyvissä asukasilloissa. Julkisen liikenteen painotus näkyy myös alueen pysäköintimitoituksessa ja siinä, että kaikki alueen pysäköinti on tarkoitus toteuttaa rakenteellisena. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että alueelle ei tule parkkikenttiä vaan uusia ratkaisuja, kuten yhteiskäyttöautoja. Uutta liikennepolitiikkaa sovelletaan käytäntöön.

Siren huomautti, että kaupunkisuunnittelun keinoista kaavoitus ei aina ole oikea työkalu kaikkeen aluesuunnittelussa. Kaavoitus on raskas ja kankea työkalu kun puhutaan esimerkiksi kaupunkikuvasta, joka saattaa vaatia suunnitelmallista väljyyttä vuosien varrella. Kruunuvuorenrannassa osa joustavammasta suunnittelusta hoidetaankin tontinluovutusten yhteydessä.

Nykyaikana hankkeille on yhteistä niiden kompleksisuus, aikatauluttamisen tärkeys, palastelu vaihesuunnittelun avulla sekä yksinkertaisesti koko projektin koordinointi hallitusti. Alueen suunnittelussa on huomioitu uudenlaisen kaupankäynnin, kuten verkkokaupan ja kiertotalouden mahdollistuminen. Alueellen on rakentunut myös asukkaiden yhteiskäyttötiloja liikennelaitoksiin ja pysäköinti on järjestetty keskitetysti palveluyhtiön toteuttamina.

Kustannusten hallinta infrahankkeissa

Zenja Kahila Rapalilta kertoi yhtiön tuotteesta, eli Foresta. Fore on ammattilaisille tarkoitettu palvelukokonaisuus, jonka avulla lasketaan hankkeen kustannusarvio päivittyvän ja ajantasaisen hinnaston mukaan. Ohjelma mahdollistaa hankkeen hinnan laskun eri karkeusasteilla, eli hankkeen eri vaiheissa voi jo hahmottaa kustannuksia ohjelman avulla.

Fore on muodostunut Suomessa standardityökaluksi hankkeiden hinnaston laskemiseksi ja sen käyttöä voidaan edellyttää esimerkiksi tarjouspyynnöissä.

 

Pihasuunnitelman kustannusten laskemisen pohjana oleva määräluettelo ei vielä kerro koko totuutta kustannusten muodostumisesta, sillä hintaan vaikuttavat myös moni muu asia, kuten kuljetukset, vaihtuvat olosuhteet ja rakenteiden eri osat. Ohjelman hinnat tulevat panoksista, jotka eivät näy käyttäjälle. Panoksista on koottu ohjelmassa erilaiset rakennusosat, joiden avulla voi laskea hankkeelle hintaa jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Tätä voi käyttää suunnittelun työkaluna esimerkiksi vertailemaan eri vaihtoehtojen välillä. Järjestelmässä voi myös laskea kustannukset sen mukaan, onko hanke uudis- tai korjauskohde.

Luennon päätteeksi teimme harjoitustyön, jossa syötimme esimerkkipuiston tiedot järjestelmään. Harjoitustyö tuntui lähtökohtaisesti helpolta, koska Foren osat ovat helppokäyttöisiä ja yleistajuisia. Järjestelmät kuitenkin sisältävät niin paljon erilaisia materiaali-, työ-, jne. vaihtoehtoja, joten ensimmäistä kertaa tekeminen tuntui vielä työläältä. Käytännössä Fore onvarmasti hyvä ammattilaisen työkalu.

James Corner, teoriasta ja tulkinnasta

Tyrannit

Maisema-arkkitehtuurin guru James Corner kritisoi kirjoituksessaan vuodelta 1991 A Discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics maisema-arkkitehtuurin monimutkaistumisen myötä tapahtunutta alan henkisen sisällön köyhtymistä. Cornerin tulkinnan mukaan vain tietoon perustuvat järjestelmät ja mallit (positivismi), vallalla olevat paradigmat ja itseisarvoisesti boksin ulkopuolella ajattelu (avant-garde) ovat luoneet olosuhteet ontuvalle suunnittelutyölle ja yksipuoliselle ympäristölle, sillä ne eivät rajoittuneisuutensa vuoksi voi täysin todentaa koettua maailmaa.

Positivismi, pelkkään tietoon perustuvana, on liian yksiulotteinen suunnittelun lähtökohtana. Se huomioi faktat, muttei jousta kun tiedo muuttuu, kehittyy tai lisääntyy. Sama vajavaisuus on paradigmoissa, nekin tuppaavat muuttumaan. Avant gardessa edelläkävijät tekevät suunnitelmia niin, että se on tyylisuuntauksena jo kääntynyt itseään vastaan: suuntauksessa itseisarvoksi tuli kohauttaa, mikä ei sinänsä ole enää uutta eikä riittävä lähtökohta millekään.

 

Vaihtoehto?

Jyrkkien teorioiden vaihtoehdoksi maisema-arkkitehdeille Corner ehdottaa hermeneutiikkaa; tulkinnan teoriaa. Tulkinta riippuu aina tilanteesta jossa se syntyy, ja eri ihmiset eri aikakausina tulkitsevat ja kokevat alati muuttuvaa ympäristöä jokainen omista lähtökohdistaan käsin. Hermeneutiikassa tämä huomiodaan avoimeksi jäävällä teorialla.

Allekirjoittaneen on vaikea täysin tavoittaa, miten hermeneuttinen suunnittelu käytännössä tapahtuu. Kolmenkymmenen vuoden takainen kirjoitus tuntuu kuitenkin olevan aivan ajankohtainen tänäkin päivänä: Cornerin toimiston tuoreet projektit, massiivinen maisemointikohde Freshkills Park ja Kiinan kaupunkiprojekti Qianhai, ovat molemmat mielestäni esimerkkejä siitä, miten avoimen teorian avulla luodaan hyvinkin luonnollista ja puhuttelevaa ympäristöä. Niissä kummassakaan suunnittelutyön alaisena ei ole juurikaan kohde tai kohteen tuleva valmis muoto, vaan se luonnollinen prosessi, jolla uuden ympäristön synty mahdollistuu.

 

High Line – kerrostumia

James Cornerin kuuluisin suunnittelema kohde lienee High Line, joka on nykyisin New Yorkin suosituin nähtävyys. High Linen perustaminen oli asukkaita vahvasti osallistava hanke, tarkoituksena yhteisöllisyys, satunnaiset kohtaamiset ja yleisesti urbaanin elämänlaadun parantaminen. Kaupunkia halkova, korotetun junaradan jäänteille perustettu, vihersuoni puhuttelee kaupunkilaisia sekä turisteja ja tarjoaa ihmisen kokoisen tilan, hyvillä näkymillä, suuressa ja dynaamisessa kaupungissa.

Ihmiset luovat ympärilleen kompleksisia kulttuurisia kudelmia. Puiston avulla kaupunkiin luotiin taas uusi kerros historiaa ja kulttuuria. Oleminen on toisinaan ahdistavaa, mutta se lieventyy kun onnistuu skaalaamaan itsensä oikeaan mittakaavaan; pieneksi osaksi suurta jatkumoa. Ehkä se on helpompaa ympäristössä, joka muistuttaa meitä menneistä ja tulevista sukupolvista.

 

Freshkills park, horisontissa Manhattanin pilvenpiirtäjät