Kurssin yhteenveto

Kurssi luentoineen oli erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva kokonaisuus. Suunnitelman tekeminen oli oppimiskokemus suunnittelusta prosessina sekä itsestäni suunnittelijan roolissa. Kurssilla sain olla myös oman työni tilaaja. Leikisti! oli ensimmäinen maisema-arkkitehtuurin suunnittelukurssini ja sen vuoksi koen kurssin olleen paljon muutakin kuin oppimiskokemus erityisympäristöjen suunnittelusta.

Olen tämän kurssin perusteella suunnittelijana sekä hyvin impulsiivinen että hyvin harkitseva. Suunnittelu on välillä turhauttavan intuitiivista ja olen kurssin aikana tehnyt kokeiluja, miten ylläpitää flow-tilaa ja haudutella ideoita. Koen olevani krooninen alisuoriutuja, mutta mielenkiintoisen haasteen imussa yritän tehdä parhaani. Eli kurssin termistöllä; sisäisen motivaation ylläpito on suoriutumisessani elintärkeää. Koen vieläkin helposti, etten osaa, mutta olen oppinut harhauttamaan sitä tunnetta. Eräs kurssin tavoite oli löytää tapoja suhtautua suunnitteluun leikkimäisenä ja siinä koen onnistuneeni.

Suunnitteluprosessista paikkansapitävä kuvaaja, aivan sen loppuun asti en prosessissani päässyt.

 

Tuottamani suunnitelma mukailee mielestäni hyvin alkuperäistä työohjelmaani. Tavoitteenani oli tutkia leikittävää veistosta ja mahdollisuutta ympäristöön ” – – – jossa myös oppiminen mahdollistetaan ilman osoittelua ja alleviivausta. Miten tylsä muutetaan leikin mahdollistavaksi paikaksi tai vakavamielinen aikuisten ympäristö hauskaksi leikin ympäristöksi, jossa aikuinenkin aktivoituu?”. Selkeä muutos alkuperäiseen on veistoksen vaihtuminen leikittävään tilateokseen, mutta aikuisen leikkimään innostava veistos ei tuntunut ratkeavan ilman karmeita latteuksia. Nyt jälkikäteen tunnistan suunnitteluratkaisun olleen lopulta hyvin paikkalähtöinen ja sen nykytilan inspiroima; tarve muuttaa harmaa staattisuus joksikin ihan muuksi.

Kärsin kurssin aikana lievästi valitsemani aiheen ja tehtävänannon välisestä ristivedosta. Vaikka ohjauksissa Sarianna jaksoi hyvin tsempata ja muistuttaa työni joustavuudesta, oli olo siitäkin huolimatta usein stressaantunut. Olisin ehkä suoriutunut suoraviivaisemmin ja rauhallisemmin mielin prosessista, jos lähestymistapani tehtävänantoon olisi ollut vähemmän käsitteellinen. Toisaalta, en varmasti olisi saanut prosessista yhtä paljon irti, sillä nyt koen aiheen olleen itselleni aidosti merkityksellinen. Herkkyys on voimavara, josta voin ammentaa myös ammatillisesti, vaikka se tuntuu usein ottelulta noloilun ja korniuden kanssa. Muiden blogeja selatessani olen oppinut myös, kuinka upeiden ja valmiilta tuntuvien suunnitelmien takaa löytyy kokonainen suunnitteluprosessi epävarmuuksineen ja muine epämukavuuksineen. Kiitos siis kurssikavereille oven raottamisesta!

Sain vertaiskriitikoilta työstäni kannustavaa palautetta. Olen tyytyväinen saamaani kritiikkiin, sillä koen sen olleen rakentavaa ja tarttuneen niihin kohtiin, joiden kanssa itsekin tunnistan kompastelleeni. Erillisen raporttiosuuden laatiminen olisi varmasti auttanut – ei vain työn ymmärtämistä – vaan myös omaa prosessiani, sillä palauttaessani työstäni pelkän esityksen, tuntui ettei kaikille suunnitelmaani liittyville osille löytynyt siitä paikkaa. Teoria, referenssit ja lähteet olisivat tuoneet suunnitelmaan lisää substanssia ja raportti olisi ollut näille luonnollinen loppusijoituspaikka – eikä esityksen muotoutuminen olisi ollut niin hankala (tässä tapauksessa mahdoton) aivopähkinä.

Palauttamaton teoriataulukko aikuisten oikeudesta leikkiin

Palautusta edeltävänä päivänä kaikki suunnitelman elementit olivat valmiina, mutta työni oli silti vielä hyvin keskeneräinen. Jos jotain nyt tekisin toisin, yrittäisin saada aikatauluni napakammaksi ja muistaa keskittyä työn perusajatuksen alleviivaamiseen. Sain kritiikkiä siitä, että pienempi keinumäärä voisi kannustaa ihmisiä yhteisöllisempään toimintaan ja Eetu kyseenalaisti blogissaan koko suunnitelmani toimivuuden, sillä ”keskiverto suomalainen kuitenkin intuitiivisesti haluaa istua mahdollisimman kauas muista keinujista”. Tällaisen palautteen saaminen hieman harmittaa, sillä se tarkoittaa, etten palauttamassani materiaalissa onnistunut välittämään lukijalle työni perusajatusta. Työlläni en lähtökohtaisesti hakenut suoraa vuorovaikutusta ihmisten välille, kuten sitä viereen istumista, vaan tapoja tehdä itsemme valon avulla näkyväksi muille ja löytää yhteys epäsuorasti.

Kaikkia suunnitelmani osa-alueita ei ole mietitty tasaisesti prosessin aikana, mikä näkyy suunnitelman laadussa. Turvallisuus ja saavutettavuus, valaistusmekanismi, aukion pinta, mitoitus ja kasvillisuus olivat kaikki suunnitelmaan liittyviä aiheita, joista yritin löytää sopivaa, hyvää yhtälöä. Suunnitteluprosessin loppuvaiheessa jumittui iso vaihde silmään, sillä palautteessa professori Sinkkilän muistuttamat alkuperäiset, työohjelmassani esittämät, ajatukset gorillan palauttamisesta olivat jo jääneet unholaan. Olisi hienoa osata vielä loppumetreilläkin, palautuspäivämäärien kolistellessa, ottaa askelia taaksepäin ja yrittää löytää ratkaisun avaimia työn sisältä.

Kurssin päättänyt kriitiikkitilaisuus oli erikoinen kokemus ja kanssaopiskelijoille palautteen antaminen pitkän kaavan kautta yllättävän vaikeaa. Ehkä juuri sen vuoksi koin sen olleen myös opettavaista, sillä se pakotti pysähtymään muiden kurssitöiden äärelle, olihan palautteen oltava aidosti mietittyä ja perusteltavissa. Parien kanssa käytyjen hyvien keskustelujen jälkeen palautteen antaminen tuntui jo helpommalta ja pääsin onnekseni arvioimaan kahta työtä, joissa leikin ilo oli onnistuttu vangitsemaan suunnitelmaan.

 

Jälkiajatus

Prosessin aikana moni pohtimani teema jäi käsittelemättä ja polku seuraamatta. Olen leikkinyt jälkikäteen ajatuksella, voisiko kurssityössä asettamaani suunnittelukysymystä laajentaa vaikka diplomityöksi. Ympäristön tarjoamat mahdollisuudet epäsuoraan kohtaamiseen ja yksinäisyyden huomioimiseen ovat inspiroivia aiheita ja tutkisin niitä mielelläni enemmänkin, mutta ehkä seuraavalla kerralla itsevarmempana ja paremmilla teknisillä taidoilla varustettuna. Ihmisten kokema yksinäisyys ja aikuisten kynnys osallistua ympäristön luovaan käyttöön on monimutkainen asia ja sitä varmasti edistäisi, jos kaupunkitilaa suunniteltaisiin paremmin myös lapset huomioiden; eli lähtökohtaisesti iättömästi.

Työn palautus

Viimeisen ohjauksen jälkeen tunnelmat lopputuloksen suhteen olivat selvät. Vielä oli tuotettavana reilusti materiaalia; yksinäisyyden eri tasojen käsittely, valo ja havainnekuvat. Sitten – kuten tälle projektille on tuntunut olevan ominaista – takavasemmalta hiipi mieleen uusi idea. Yksinäisyyden käsittelyn tuominen isoksi osaksi esitystä on kaihertanut jo viikkoja, sillä aihe on niin kovin raskas ja synkkä. Halusin tuoda yhden tason väliin, kuin uuden linssin, mikä esittäisi aiheen eri valossa (pun here!). Pohdin yhdistelmää nostalgia, maaseutu ja mummola, mutta vaikka kuinka tätä palettia ravistelin, ei se asettunut kohdalleen Viikintorille vaan tuntui pelkästään päälle liimatulta (voi myös olla, että palautuksen lähestyessä olin vain liian kriittinen). Päädyin lopulta poimimaan työhöni maaseudun mummolasta räsymatot ja teoksen nimen Pirta, sillä kuten pirta pitää loimilangat sopivan lähellä toisiaan, sopi se mielestäni teemaksi myös siihen mitä yhteisömme tässä ajassa tarvitsee – sopivaa läheisyyttä.

Toisen yllätyksen prosessiin toi keinujen turva-alustan pohtiminen. Tajusin niistä tulevan lopulta niin paljon pinta-alaa, että se on pakko käsitellä osana koko teosta. Mattojen suunnittelu lähti käyntiin pikseleistä ja ryijyistä ja oli lopulta pitkä prosessi, ja uppouduin siihen niin, etten enää ehtinyt pohtia miten visualisoisin työni tilamaisuutta ja valomaailmaa paremmin. Olin myös tehnyt 3d-mallini jotenkin väärin, sillä yrittäessäni renderöidä sitä keinut eivät tulostuneet, vaan katosivat jättäen jälkeensä tyhjän aukion. Jälkikäteen ajateltuna, olisi ollut parempi turhautumisen sijaan tuottaa mallista esitykseen jonkinlainen aksonometria. Esityksen ainoan havainnekuvan tekeminen oli pitkä ja lannistava prosessi, joten päätin lopulta panostaa esityksen koherenttiin muotoon – perusajatukseen, keinuyksikön tekniikkaan sekä aukioon kokonaisuutena. Erilaisten suunnittelutapojen ja myös sen surullisen 3d-mallin käyttäminen oli näin jälkikäteen tarkasteltuna kuitenkin todella arvokasta, sillä se auttoi bongaamaan paremmin suunnitelman puutteita.

 

Taikuutta! Eli kiitos omat atk-taidot 1.11.2020 – 6.12.2020

Turva-alustan kuvioinnin ensimmäinen hahmotelma, joka ohjauksessa todettiin vielä aika ujoksi yritelmäksi. Keinut ovat lopullisessa versiossa sijoiteltu aavistuksen keskeisemmin aukiolle.

 

Palautuksen kanssa tuli lopulta kiire ja viimeisellä viikolla olin flunssan takia muutaman päivän lähes poissa pelistä. Stressitasot viimeisen työstöviikonlopun kunniaksi olivat siis tapissa. Prosessin jälkeen tunnelma on helpottunut, sillä sain työni palautettua. Olo on myös hämmentynyt ja vaikka olen osittain työhöni tyytyväinen, en ole aivan varma sainko sen esiteltyä riittävän havainnollisesti. On myös vaikea arvioida, miten lopputulos vertautuu kurssin tavoitteisiin ja arvostelukriteereihin. Siitäkin huolimatta olen oppinut kurssilla valtavasti omista vahvuuksistani ja heikkouksistani – suunnittelusta, leikistä ja erityisympäristöistä. Vaikka työskentely tuntui monesti päättömältä sekoilulta, olen nyt kulkenut tällä tasolla liikkuvan suunnitteluprosessin alusta loppuun.

Työohjelmassani esitin toiveen leikinomaisesti työskentelystä ja se on toteutunut yllättävän hyvin. Olen antanut itselleni aikaa sopivilta tuntuvien suunnittelutapojen äärellä. Oma suunnitteluni on intuitiivista ja tarvitsen aikaa ajatteluprosessille, mikä käytännössä tarkoittaa pitkiä harhailukävelyjä ja hyviä yöunia. Tämän kääntöpuolena on toisinaan ollut se, että suunnitelma on vienyt minua, eikä toisinpäin. Järjestelmällisempien opiskelijoiden kanssa työskentely on opettanut minulle myös rakenteellisemman prosessinhallinnan hyödyt. Lieneekin paikallaan arvioida omaa asennettani rajoihin. Pitkään työelämässä avustavissa tehtävissä toimimisen jälkeen olen halunnut kokeilla missä omat rajani kulkevat ja olla ilmaisussani vapaa. Nyt alan vihdoin laskeutumaan takaisin maan tasalle, jossa maisema-arkkitehtuuri asettaa puitteet, joiden sisäpuolella seikkailla.

Tältä ei näytä järjestelmällinen työskentely

Suunnitteluratkaisuja

Mikä valo?

Suunnitelmani on edistynyt siihen pisteeseen, että sen periaatteet ja ratkaisut ovat kirkastumassa. Nyt tarkastelun alla ovat valo ja liike, eli teokseni perusta. Keskustelin alan asiantuntijan kanssa teknisistä mekanismeista, joilla työni saataisiin toimimaan, ja onnekseni toteutukselle löytyy selkeä ratkaisu – ainakin osittain. Ajatukseni keinun liikkeestä latautuvasta valosta on täysin toteutettavissa superkondensaattorin ja sen energiaa varaavan ominaisuuden avulla. Varaus purkautuu laitteesta vähitellen liikkeen päätyttyä, toteuttaen haluamani efektin toistemme pimeyden valaisemisesta.

Superkondensaattorin kapasiteetti varata energiaa on ymmärrettävästi rajallinen, ja valaisimen teho on kytketty näihin rajallisiin resursseihin. Käytettävissä olevan jännitteen lisäksi valon valaisuvoimaan vaikuttavat valonlähteen sijoittaminen ja etäisyys valaistavasta pinnasta, pinnan materiaali sekä haluttu valon sävy. Yksinkertaisempikin ratkaisu olisi löytynyt, sillä verkkovirtaan kytkettynä saisin valot toimimaan liikkeentunnistimien avulla juuri niin kuin haluan. Kuitenkin ajatus teoksen toimivuudesta itsenäisenä kokonaisuutena ja aidosti ihmisen fyysistä liikettä hyödyntävänä kiinnostaa itseäni enemmän kuin täydellisesti toistuvat ja kirkkaat värisävyt. Suunniteltavana on siis valon mitoitus ja mihin resurssit riittävät; miten paljon ja minkälaista valoa sijoitan aukiolle ja mikä valo on teoksessani. Mekanismi ja rajoitteet ovat nyt tiedossa, teoksen tarjoaman valon ei ole tarkoitus valaista tilaa.

Valaistuksen konteksti on siis ennemmin näyttämö- tai tunnelmavalaistuksessa kuin interaktiivisessa värispotti-iloittelussa. Inspiraatio lopputulokseen ammentunee Claude Monet’n ja Joseph Mallord William Turnerin impressionistisista maalauksista, joissa valolla on maiseman tunnelmassa kiistaton, lähes päällekäyvä, vaikutus. Kyse maalauksissa ei ole pelkässä hämärässä estetiikassa, sillä maalauksien todelliset esikuvat ovat luonnollisen utuisuuden lisäksi saastesumujen verhoamissa maisemissa.

Joseph Mallord William Turner – Norham Castle – Sunrise c.1845

Claude Monet – Le Parlement de Londres, 1900

 

Mikä paikallisuus?

Työohjelman laatimisesta lähtien tavoitteenani on ollut käsitellä teoksessani myös paikallisuutta – viikkiläisyyttä. Viikkiä kuvaillaan usein ”maaseuduksi kaupungissa”, mutta Viikintorin ympäristö on pistemäisen urbaani keskittymä ”maaseudussa” (joskin aika kirjaimellisestikin peltojen kyljessä ja kivenheiton päässä koetilasta). Paikallinen tekijä voisi olla valon avulla saavutettava tunnelma. Claude Monet’n impressionistiset tutkielmat maaseudun ja peltomaiseman valosta tarjoavat materiaalia, josta ammentaa. Inspiraation haalimisen lisäksi tässä vaiheessa on aiheellista tutkia paikallisia valo-olosuhteita ja löytää teoksen oikea konteksti.

Clade Monet’n tutkielma valosta
(lähde: artsology.com/monet-painting-light-with-haystacks.php)

Lukiessani Viikin paikalliskeskuksen rakennustapaohjetta, en voinut havaitsematta, ettei lukemani varsinaisesti vastaa nykytilannetta. Alue on valitettavan keskeneräinen ja kaupunkisuunnittelijoiden visio ihmisen mittakaavaisesta julkisesta tilasta ja rakennusten sopeutumisesta torin valaistukseen ei ole toteutunut. Jalankulkija on torilla korostuneen pieni ja irrallinen, tori hämärä ja kaupalliset valotaulut suuria.

Viikintorille kaupunkitilana on ohjeistuksessa esitetty korkeat laatuvaatimukset. Vaikka olen suunnitelmassani muistanut huomioida alueen keskeisyyden, näkyvyyden ja lähiympäristön monimuotoisuuden, lienee kuitenkin vielä paikallaan tehdä viikonlopun aikana pimeän ajan kaupunkikävely ja tutkia alueen valaistusta.

 

Jälkiajatuksia

Teokseen osallistujia ovat sekä keinujat että sen katsojat. Valot syttyvät ja sammuvat liikkeen mukaan, keinujat muodostavat varjoja. Teos muuntautuu ja on erilainen joka hetkessä.

Työn liikkuessa valon ja paikallisuuden käsitteiden tasolla, on syytä pitää mielessä myös maisema-arkkitehtuuri ja käyttäjäkokemus. Konseptivaiheessa esittelin työn, jossa keinut täyttävät Viikintorin. Tästä lähtökohdasta olen ottanut nyt askelen taaksepäin ja vaikka rajaan teokselleni torilta ison jalansijan, on sille myös muita käyttötarpeita. Työni avulla jäsennän aukion tilaa ja rajaan tilan myös muille toiminnoille, kuten kaupan pääoville tapahtuvalle saattoliikenteelle ja alueen läpi kulkeville pyöräilyn ja jalankulun reiteille. Jäsentämisessä käytän apuna myös torin pintamateriaaleissa vaihtelua orgaanisen ja ajon kestävän materiaalin välillä. Teoksen alle tulevan pintamateriaalin ei tarvitse kestää suurta painoa, joten kutkuttaisi käyttää siinä maatiiliä. Se viittaisi myös paikallisuuteen – ajattomiin savisiin peltoihin.

Loppusuoralle kääntyminen

Arvostelukritiikkityöpaja

Maanantain arvostelukritiikkityöpaja tuli omassa työssäni hetkeen, jossa oli tarpeellista reflektoida tekemistäni muutenkin; jo tehtyä sekä sitä, miten saan aikaan jonkinlaisen lopputuotoksen ja mihin se riittää. Ryhmien väliset arvostelukritiikit olivat aika linjassa, mutta omassa ryhmässäni halusin tehdä näkyväksi sitä, että vähempikin riittää. Voi hyvin olla, että tein sen näkyväksi etenkin itselleni; Koronasyksyn läpikahlaaminen oman keittiönpöydän äärestä on ristiriidassa kurssien vaatiman luovuuden ja ilmaisun kanssa.

 

Kurssikuulumisia

Studiokurssin työnteko on tällä hetkellä yhtä sujuvaa kuin suossa juokseminen. Muut lukujärjestyksen kurssini ovat etenevine ryhmätöineen vaatineet panostamista ja läsnäoloa ja tämä oma projektini on jäänyt jalkoihin. Onneksi nyt lukukauden viimeisinä viikkoina aikaa on enemmän ja tunnelin päässä vilahtaa välillä valokin.

Ajatuksiani on häirinnyt kritiikkitilaisuuksissa kurssin teeman teroittuminen lasten leikin ympäristöksi, sillä itselläni oli alusta asti tavoite tutkia aikuisten kynnystä osallistua leikkiin ja olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Koen siis tarpeelliseksi perustella näkökulmaani, jotta kurssilta vaaditut erityisympäristön kriteerit täyttyvät. Olen kurssin alkupuoliskolta asti kehitellyt kevyttä teoriaosuutta leikin lunastamisesta takaisin aikuisillekin – kaikkien ihmisten yhteiseksi omaisuudeksi – leikkiteesien kautta. Luulen että tähän yhteyteen saan kudottua myös erillisyyden, yksinäisyyden ja yhteyden löytämisen teemat, joita työssäni haluan käsitellä. Ydinkysymykseksi noussee, saanko välitettyä tämän visioni itseni ulkopuolelle riittävän hyvin ja koetaanko sen kuuluvan kurssin aihepiiriin.

Kurssien aiheiden opiskelun lisäksi on tullut tehtyä reilusti metaopiskelua, eli opiskelun opiskelua. Työelämässä vuosia olleena kokonaisvaltaisen keskeneräisyyden sietäminen on ollut ehdottomasti kaikista kuormittavinta. Onkin tärkeää nyt keskittyä omaan tekemiseen, ja siihen mitä minä voin tältä kurssilta oppia. Saan huvittavan helposti aivotyöskentelyni täysin jäihin, kun näen muiden opiskelijoiden upeita 3d renderöintejä. Fakta on, että omat taitoni eivät sellaiseen riitä. Yritän siis löytää reittejä havainnollistaa suunnitelmaani muin tavoin. Tällä viikolla olen keskittynyt lähinnä työni teknisiin ulottuvuuksiin ja mekanismiin. On ollut ilahduttavan yksinkertaista suunnitella mittoja ja mitoitusta.

Välikritiikki

Tunnelmat ennen välikritiikkiä olivat sanalla sanoen tiiviit. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, päädyin kehittelemään välikritiikkiin kokonaan uuden konseptin. Sen esittely jännitti, sillä en ehtinyt sitä ohjauksessa kertaakaan käyttää. Hankalinta oli selkeästi konseptiajatuksen tiivistäminen neljään minuuttiin, mutta siitä oli jälkikäteen ajateltuna valtavasti hyötyä työn eteenpäin viemisen kannalta. Samalla kun mietin miten ideani välittyy muille, täytyi se kirkastaa myös itselleni; Mikä on työssä oleellista ja mikä on sen ydin.

Kritiikkipäivänä oli valtavan mielenkiintoista nähdä toisten opiskelijoiden konseptit. Oli ilahduttavaa, miten erilaisia ja omannäköisiään konsepteja muut olivat saaneet aikaiseksi. Monien työt olivat selkeässä konseptivaiheessa, kun taas osassa ajatusten kehitystyö oli vielä hieman kesken. Kaikissa oli kuitenkin omanlaisiaan ansioita, kuten selkeä konsepti, mielikuvituksellinen ja lennokas idea tai havainnolliset visualisoinnit.

Sain hyvin rakentavaa palautetta omasta konseptistani. Olin itsekin miettinyt miten valoteos toimii ilman pimeyttä ja mitkä ovat torin reunaehdot teoksen sijoittelussa. Nämä ovat kysymyksiä, joihin on tarkoitus perehtyä jatkosuunnittelussa. Laura toi palautteessaan esiin ”ongelman” suunnitelman valmiista luonteesta ja miten syventää sitä. Koen kuitenkin suunnitelman olevan vielä karkea idea ja konsepti on ennemmin yhteyden löytäminen maisema-arkkitehtuurin avulla. Jatkokehittelylle on siis tilaa, mutta paikallaan on tarkistaa työohjelmasta laatimani aikataulu. Valmis työ esitellään reilun kuukauden päästä – eli hyvin pian.

Työni mielestäni seuraa työohjelmaani, vaikka veistos onkin vaihtunut tilateokseen. Valitsemani teema leikittää kaikenikäisiä ja keskittyy aikuisen tarpeeseen leikkiä ja osallistua. Suunnittelutyön pitäminen leikinomaisena on ollut vaikeaa, mutta olen pyrkinyt pitämään flow-tilaa yllä ottamalla joustavasti askelia taakse- ja eteenpäin silloin kun ei ole tuntunut sujuvan. Olen oppinut valtavasti itsestäni suunnittelijana tämän prosessin aikana.

Nyt jälkikäteen olisi ehkä ollut itselleni järkevämpää valita oppimiskokemuksen vuoksi kohde, johon sisältyy myös vihersuunnittelua. Toisaalta juuri tämän työn tekeminen ja aiheen tutkiminen on nyt mielekästä ja tärkeää.

Horjahduksia

Horjahdus 1

Konseptiluonnosvaiheessa on ensimmäisen kerran kurssilla tullut tunne, etten osaa. Kahden ohjauskerran jälkeen suunta on vieläkin entropiaan, mutta tilanne on vihellettävä poikki, sillä työvaihe pitäisi pystyä esittelemään muutaman päivän päästä. Ideoita pulppuaa ja ajatus luonnoksen esittelemisestä on ahdistava. Edellisessä tutoroinnissa esittelin skissin, jossa hyvin kirjaimellisesti käsittelin biodiversiteettikatoa tuomalla Viikintorille jättimäisiä kilpikonnaveistoksia. Hyvin in your face, ei omalta tuntuva, lähestymistapa tehtävänantoon.  Vaikka sain ajatuksen sisällyttää suunnitelmaani viestin luonnonympäristön huolestuttavasta tilasta, päätän siirtää sen sivuun. Esteetikko Ossi Naukkarinen muistuttaa kirjassaan Arjen Estetiikka siitä, kuinka ”kriittinen sanoma ei tule julkiseksi, jos sitä ei havaita”. Ideoideni työstöstä ja kehittelystä tuntuu puuttuvan vielä niiltä vaadittu kompleksisuus. Problematiikka veistoksen staattisuuden ja tilan leikittävyyden välillä on myös ilmestynyt mietintämyssyyn. Ajatus aikuista leikittävästä veistoksesta tuntuu suoraan sanottuna kornilta.

Kokeilen josko pääsisin eteenpäin jotain toista polkua seuraamalla. Siispä tarkastelen omaa työohjelmaani, mitä tuli ”luvattua”. Takkuilun äärellä otan askelen taaksepäin prosessissani ja päätän skipata konnat. Aiemmat ajatukseni nostalgiasta ja jäljistä tuntuvat enemmän omilta.

 

Horjahdus 2

Taiteilija Olafur Eliassonista ja hänen töistään inspiroituminen on jatkunut. Eliasson on kritisoinut taidemaailman mädännäisyyttä ja sen vuoksi kiinnostunut materiattomasta taiteesta; valosta, väreistä ja varjoista.

Yliopiston mahtavan materiaalitarjonnan kautta pääsin katsomaan Notion Motion dokumentin vuodelta 2010, jossa Eliasson esittelee menneitä ja tulevia teoksiaan. Hetkeen erittäin tervetulleen horjahduksen taiteilija tarjoilee teoksellaan Your Sun Machine (1997), jossa seurataan galleriahuoneen kattoon puhkaistusta reiästä heijastuvan valotäplän matkaa ympäri huonetta. Vaikka katsoja seuraa staattisesti valon siirtymistä, itse valo ei kuitenkaan siirry, vaan katsoja. Eliassonin sanoin; ”Oikeastaan se, mikä liikkuu, olemme me. Eikä vain reikä katossa, vaan galleriahuone ja koko Los Angeles – kiidämme läpi avaruuden”. Suurimmat oivallukset ovat pieniä – horjahduksia.

 

Let’s not let nature tell us who we are. Let’s use nature to investigate who we are.  – Olafur Eliasson

 

Horjahdus 3

Viikintori on läpikulun paikka. Se on puristuksissa marketin ja alueen muiden toimintojen välissä ja tällä hetkellä jäsentymätön ja persoonaton. Nykyinen ”nollatila” kivettynä aukkona kaupunkirakenteessa tuntuu kuitenkin perustellulta ympäristön läkähdyttävän moninaisuuden vuoksi.  Alueen käsittelyn tulisi siis olla hienovaraista, joskin kokonaisvaltaista.

Ihmiset kulkevat alueen läpi toistensa perässä samoja reittejä pitkin, kuten muurahaiset. Maiseman harmaudesta ja kulissien ylimitoituksesta mieleeni palaa valokuvaaja ja dokumentaristi Sebastião Salgadon valokuvat Brasilian Serra Peladan kultaryntäyksestä vuodelta 1986. Näiden kahden maailman rinnastaminen saattaa tuntua karrikoidulta, mutta koen sen myös osuvaksi.

Sebastião Salgado – Gold, valokuvanäyttely Tallinnan Fotografiskassa 2020.

Mittakaava näissä kuvissa on absurdi; ihmismassa kultakaivoksen seinämillä on niin tekstuurinkaltainen, ettei katsoja ymmärrä näkemäänsä. Hiljalleen keskiössä olevat ihmiset kuitenkin paljastuvat kuvasta – massasta yksilöiksi. Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi itsenämme – joko suoraan tai epäsuorasti. Etenkin pandemian aikana tarvitsemme tilaa osoittaa toisillemme että välitämme.

Tarve alueella on enemmän staattisuudelle ja yhdistäville langoille, kuin härveleille. Aikuisen leikin ympäristön ei mielestäni tarvitse mässäillä riemulla ja ilolla, vaan ratkaisu voi olla hienovaraisempi. Tulokulmani leikin ympäristöön on ennemmin tilateos kuin veistos ja se mahdollistaa sekä pysähtymisen että jäljen jättämisen. Osallistuminen on kehollista, hyödyntäen samalla pohjolan pitkää pimeää aikaa ja valonlähteitä.

 

Jälkiä meistä: Konkretiaa

Torin yllä olevasta katerakenteesta laskeutuu keinuja, joiden ylle on kiinnitetty valonlähteet. Nämä ovat kytkettyjä toisiinsa niin, että keinun liike sytyttää valon ja lataa sitä. Keinut ovat aikuiseen mitoitukseen hieman liian suuria ja leveitä, kuten lapsenakin osa aikuisten välineistä tuntui vääränlaisilta. Keinumaan mahtuu siis yksin tai yhdessä kaverin kanssa. Latautunut valo palaa jonkin aikaa vielä keinumisen jälkeen; tulemme nähdyiksi ja valaisemme samalla toistemme pimeyttä.

Kate mahdollistaa myös muiden toimintojen sijoittamisen, kuten köynnösten tai muun rakenteeseen nostettavan kasvillisuuden. Alueen käsittelyn ollessa hillittyä, myös torin pinnassa voisi tapahtua jotain. Koska työssä on valoa, voisi syntyä myös harkittuja varjoja. Ajatuksissa mukana kulkenut värin tutkiminen tekisi tässä vaiheessa varmasti hyvää suunnitelman kehittelylle.

 

Ilon kokeminen tekemisen kautta on universaali kokemus. Ei ole väliä mitä tehdään, sillä tunne ja syyt ilon takana ovat samat: Kun keskittyneenä suoriudumme tehtävästä johon taitomme riittävät, unohdamme huolet – ja kadotamme ajantajun. (Csikszentmihalyi, M.)

 

”Increasing complexity”

Mitä enemmän luen ja altistan itseäni inspiraatiolle, sitä enemmän sisältäni pulppuaa ideoita. Tekisi mieli laittaa alitajunnan haka hetkeksi kiinni ja tuulettaa päätä. Tämänpäiväinen tutorointi onneksi ohjasi lempeästi oikeaan eteenpäin; Keskeiseksi ongelmaksi muodostuvaa aluerajausta ei ole pakko tehdä ongelmaksi. Voin laajentaa ja vanuttaa ideoitani pitkin Viikkiä jos siltä tuntuu. Ideoita on syntynyt kaikenlaisia, mutta sen sijaan että leivon niitä lisää, voin haudutella ja kehitellä aiempia. Runsas ideointi on ollut osa prokrastinaatiota, joka on liittynyt tiedostamaani ongelmaan Viikintorin ahtaudesta. En ole vielä pistänyt mitään paperille, koska se saattaa realisoida unelmani turhiksi.

 

Konseptin kehittelyä

Olen lukenut tekstejä siitä mitä leikki on, ja miten se käsitetään. Ajatus ”iättömästä” leikin ympäristöstä on kääntynyt enemmän ”kaikkien ikien” ympäristöksi. Ei niin, että huomioisin jokaisen ikäryhmän erikseen, vaan otan avuksi nostalgian ja tervehdin lasta meissä jokaisessa. Viikki on tunnettu pelloistaan, mutta niillä kulkeminen on kielletty. Voisiko sen kokemuksen simuloida jotenkin valitsemaani kohteeseen? Tutorimme Sarianna muistutti, ettei tulkinnan tarvitse olla kirjaimellinen. Tämän ajatuksen laitan mietintämyssyyn.

Haluaisin myös kovasti tutkia värin käyttöä maisema-arkkitehtuurissa ja kasvillisuudessa. Etenkin väripintojen rakentuminen pienemmistä osista kiinnostaa.

Ehkä työohjelmassa suunnittelemani veistos onkin taiteellinen tulkinta viljapellosta?

 

Seuraavaksi

Viikko jatkuu askarrellen ja pistäen vihdoin asioita paperille. Varasin myös Juhani Pallasmaan Ihon Silmät. Arkkitehtuuri ja Aistit -kirjan, odotan saavani siitä ideoitani tukevia ja värittäviä ajatuksia.

Kolmas intensiivipäivä

Elettyyn tilaan, eri aikakausilla ja eri ikäisten ihmisten kokemana, perehdyttiin kolmantena intensiivipäivänä. Päivän luennot olivat läpileikkaus menneisyydestä nykypäivään. Lasten leikkiin tarkoitettu oma tila ei ole tupsahtanut tyhjästä, vaan ilmiön kehittymisestä Suomessa kertoi Ebeneser -säätiön toiminnanjohtaja Taina Sillapää. Oppiminen, ja sen myötä kasvatus, tapahtui leikin kautta kokeilemalla ja saamalla elämyksiä. Oli ilahduttavaa kuulla, miten tärkeä elämys esimerkiksi lehmä historiassamme on ollut ja miten sellainen elämys lapsille päiväkodissa tarjoiltiin. Myös oma mummoni jaksaa nostalgisoida maaseudun askareiden ja etenkin lypsämisen äärellä. Nostalgiaan liittyi myös Sillanpään luennon toinen osio, jossa hän kertoi eletystä tilasta kerätystä laajasta muistoaineistosta.

Hengailun maantieteeseen meidät tutustutti maantieteen tuore apulaisprofessori Noora Pyyry, jonka tutkimukset nuorison tilankäytöstä olivat hyvin teemaa konkretisoivia ja valaisevia. On hyvin elähdyttävää kuulla tutkittua tietoa aiheesta, mikä on jossain omassa alitajunnassani kytenyt ilman valmiita ajatuksia. Vaikka olen itsekin ollut kaiken vapaa-aikani hengailuun käyttänyt teini, pystyi Pyyry silti sanottamaan nuorison kaupunkitilan käyttöä niin osuvasti, että hykerryttää. Muun muassa tilan kesyttämisen, kanssa-asumisen, tiukan ja väljän tilan käsitteet olivat uusia, mutta sain niistä heti kiinni. Ajatus hengailun olevan nuorten omanlaista osallisuutta kaupunkitilaan tuntuu nyt itsestään selvältä. Ympäristön avoimuus siinä elävälle yksilölle on elintärkeää ja on hyvä muistaa, että useimmat rajoitteet ovat omissa päissämme.


 

Kurssityön pohdintaa

Lähes huomaamattani suunnittelutyöstä on muodostumassa kokonaisuus, jossa asiat tuntuvat liittyvän luonnollisesti toisiinsa. Iän ja iättömyyden sekä leikin ja oppimisen eri puolet tukevat teoreettisesti toisiaan. Sulatusprosessi on vielä kesken, mutta ääriviivat tuntuvat hetkittäin alkavan hahmottua. Työohjelman rutistaminen kasaan oli omanlaisensa prosessi, ja päädyin lopulta kohteeseen joka vieläkin hieman jännittää.

Viikonloppuna lähdin lepuuttamaan korvien välystä lokakuiselle kesämökille. Saunoin pilkkopimeydessä ja myrskylyhdyn liekki lepatti ikkunan takaa. Eloisa valonlähde veti ajatukset kurssin teemaan ja toi mieleeni Olafur Eliassonin installaation Multiple Shadow House, jonka näin Kööpenhaminan arkkitehtuurikeskuksessa. Muistan elävästi miten eri ikäisiä aikuisia sisältänyt seurueemme spontaanisti leikki yhdessä minuuttikaupalla teoksen edessä, joka heijasti kertautuneet siluettimme eri väreissä seinälle lumoavaksi kokonaisuudeksi. Siihen osallistuja tarvitsi vain oman vartalonsa ja hieman aikaa. Värillä, valolla ja varjolla leikkiminen on aineeton, mutta silti kehollinen kokemus.

Olafur Eliasson, Multiple Shadow House, 2018

Intensiivipäivä, viikkotehtävän purku ja muuta lätinää

Toisen intensiivipäivän luentoja piti sulatella muutama päivä. Tieteellinen lähestymistapa lapsen ja ympäristön suhteeseen on valtavan mielenkiintoista, mutta täysin uutta minulle. Uusi termistö ja tutkittavien rakenteiden näkeminen itselle aivan arkisissa asioissa tuntuu paineelta korvien välissä. Saatu tieto etsii paikkaansa ja hakee köysistöjä joihin tarttua kiinni.

Marketta Kytän luento lapsiystävällisestä ympäristöstä vahvisti omia havaintojani siitä, millainen ympäristö lapsen kehitykselle on suotuisin. Kytän käyttämä termi ’tarjouma’ sanoittaa hyvin meille näyttäytyvän maailman mahdollisuuksia. Ympäristö ei näyttäydy meille sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin olemme sen ehdollistuneita näkemään. Vuoden takaiselta yhdyskuntasuunnittelun perusluennolta muistuivat mieleeni alla olevat kuvat, joita lapset olivat piirtäneet koulumatkastaan. Kuvat olivat ratkaisevan erilaisia sen perusteella, vietiinkö heidät kouluun autolla vai kulkivatko he sen itse.

Sandra kulkee kouluun autokyydillä

William kävelee kouluun

Päivän luentojen ansiosta osaan nyt selittää ilmiön oikeilla termeillä. Itse matkansa kulkevat lapset olivat selvästi saaneet kokemuksen ympäröivän maailman mahdollisuuksista. Suurempia johtopäätöksiä kuvista tekemättä, voi niiden perusteella kuitenkin arvioida kumpi tapa on ollut elämyksellisempi ja opettavaisempi.

Kirsi Pauliina Kallion luento kaupungista ”ikäisenä” ympäristönä, tukee studiokurssille asettamaani tavoitetta montaa käyttäjäryhmää palvelevan ympäristön tuottamisesta. Teoreettinen luento ravisteli huomaamaan kulttuuriset rakenteet ympäristössä ja muistutti vaihtoehdosta. Ajatus kaupunkitilasta, jossa ei ole mahdollisuutta edes olla väärin – pelkästään oikein! – resonoi vahvasti. En kuitenkaan tiedä, riittävätkö suunnittelijan rahkeeni vielä näin kokonaisvaltaiseen onnistumiseen, joten en aseta tästä itselleni tavoitetta. Sen sijaan ajatus tilan ja sen elementtien tulkinnallisesta avoimuudesta tullee yhdeksi suunnitteluperiaatteeksi.

 

Viikkotehtävä: Muuttuva lapsuus

Viikon luentoja alustava tehtävä käsitteli lasten tilankäytön kehitystä eri vuosikymmenillä. Tehtävään liittyvä artikkeli pohjusti hyvin haastatteluja, jotka tein äitini ja mummoni kanssa.

1

Mummoni on kotoisin Keski-Suomesta, nykyaikaan verrattuna aivan toisenlaisen todellisuuden Suomesta. Koulun ensimmäinen luokka alkoi keskellä sotaa vuonna 1943. Kouluun oli kuusi kilometriä matkaa ja mummoni kulki sen aluksi yksin. Vaikka talvella jäätyneen järven ylittäminen lyhensi matkan puoleen, oli se silloinkin käveltävä; pula-aikana ei ollut suksia hiihdettäväksi.

Koulunkäynnistä kademielinen isoveli oli pelotellut pienen Inkerin kauhusta jäykäksi tarinoilla koulutiellä vaanivasta ahmasta. Moni kouluaamu alkoi itkun tihrustamisella, ja äiti joutui saattamaan ekaluokkalaisen matkaan.

Inkeri on 12-lapsisen sisaruskatraan kahdeksas, joten leikkikavereita kotipihassa riitti. Perheen elanto saatiin maanviljelystä ja talvella metsätöistä. Kotitalo oli pieni, tupa lepäämistä varten, eikä lapsilla ollut lupaa leikkiä sisällä. Pihalla lääniä riitti, oli laveat leikkipaikat. Nuket tehtiin itse ja äidille kuorittiin koivunvitsoja vispiläksi.

2

Äitini Mervi aloitti ekaluokkansa vuonna 1965 eteläisessä Lahdessa. Vuotta aiemmin samassa koulussa oli aloitettu peruskoulukokeilu, joka oli osa suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista.

Matka läheiseen kouluun oli lyhyt, vain kolmesataa metriä. Sen sai onneksi useimmiten kulkea yksin, mutta välillä äiti saattoi pihaan asti ja se nolotti. Naapuruston lapset nimittäin olivat omatoimisia, eikä heidän peräänsä tavallisesti paljoa kyselty. Eri-ikäisiä lapsia oli naapurustossa paljon ja leikit saatiin kavereiden kanssa helposti pystyyn. Leikeissä mukana seurasivat myös pienemmät lapset, kuten omat pikkusisarukset.

Isä oli töissä metallitehtaalla, josta saatiin omaan pihaan keinu ja leikkiteline. Leikit veivät pihasta pihaan – koko naapurusto oli lasten reviiriä. Rintamamiestaloalueella oli myös elinkeinonharjoittajia, kuten leipuri ja lumppurimummo, jonka varastossa sai leikkiä hienoja pukuleikkejä. Naapurin täti opetti pianonsoittoa Merville ja pikkusiskolle. Myöhemmin rakentuva Liipolan lähiö oli tuolloin vielä sankkaa metsää, jonka rinteiltä haettiin sinivuokkoja.

3

Oma koulutieni alkoi tasan 50-vuotta mummoni jälkeen, vuonna 1993. Asuimme maaseututaajamassa kyläkoulun naapurissa. Kuljin matkani yksin, toisinaan kiireessä veljeni perässä juosten; liian lyhyt koulumatka teki meistä aamu-unisia. Talvisin lyhyt tienpätkä oli toisinaan jäänyt hiekoittamatta, ja silloin luistelin kouluun.

Lähiympäristössä – eli kylällä – sai leikkiä vapaasti muiden kylän lasten kanssa. Olen kahden veljen pikkusisko, jonka vuoksi olen usein rymynnyt isojen poikien leikeissä ja testilaskenut pulkkamäet. Isoveljien mukana pääsin myös pelaamaan konsolipelejä ja katsomaan ikäiselleni aivan liian jännittäviä elokuvia.

Minulla oli muutama hyvä tyttökaveri, joiden kanssa leikimme useimmiten eläimiin liittyviä roolileikkejä tai katsoimme piirrettyjä VHS-kaseteilta. Olin omassa kaveriporukassani varhaislapsuudessani poikkeus sen vuoksi, että minulla oli harrastus kylän ulkopuolella. Pari kertaa viikossa minut vietiin Lahteen soittotunneille, ensin haitaria ja sitten pianoa opettelemaan. Toiset lapset olivat kateellisia harrastuksestani – itseäni lähinnä hävetti olla se erilainen.

Jatkumo

Kolmea sukupolvea yhdistää ulkotilassa leikkiminen ja kokemus vapaudesta. Erottavista tekijöistä huolimatta meillä on ollut samankaltaiset ’tarjoumalasit’ päässä. Mielikuvituksen avulla on luotu henkiin alitajunnasta kumpuavia aiheita. Ulkotila on tarjonnut virikkeiden lisäksi ärsykkeitä; maaston muodon ja pinnan, äänet ja tuoksut, lämpötilojen vaihtelun. Tunnistan tästä aikajänteestä myös muutoksia lasten tavoissa ja mahdollisuuksissa käyttää tilaa. Vuosikymmeniä erottaa yhteiskunnan ja perhe-elämän muutokset. Lelujen ja tarjolla olevien virikkeiden maailma on kehittynyt harppauksin.

Jälkipohdintaa

Kaikki lapset eivät tulevaisuudessa(kaan) kävele kouluun tai ole itsenäisesti tekemisissä luonnon kanssa. Kaupungit tiivistyvät ja lapsia houkuttelevaa ”hukkatilaa” ei jää. Miten löytää tasapaino kaupunkien kasvupaineiden ja villin ympäristön välille? Millainen ympäristö motivoisi lasta ja taipuisi erilaisiin kokeiluihin?


 

Ilo ja sisäinen motivaatio

Lasta ei voi pakottaa oppimaan, mutta aikuisen vastuulla on tarjota mahdollisuus siihen. Leikin avulla lapsi testaa omaa osaamistaan, paikkaansa yhteisössä ja lopulta maailmassa. Omat vahvuudet löytyvät ja lapsi oppii käyttämään niitä.

Psykologian professori Mihaly Csikszentmihalyi käyttää kirjassaan Flow – Elämän Virta termiä kompleksisuus. Kompleksinen yksilö pystyy käyttämään kertynyttä informaatiota hyödykseen ja samalla kontrolloimaan tietoisuuttaan. Tietoisuutta hallitsemalla ihminen kykenee keskittymään ja olemaan tarkkaavainen häiriötekijöistä huolimatta.

Pienellä lapsella on valtava sisäinen motivaatio keholliseen ja kielelliseen kehitykseen ja uuden oppiminen tuottaa iloa. Motivaatio pystyssä pysymiselle ja kävelemiselle on luontainen, eikä se laske, vaikka onnistuminen vaatii lukemattoman määrän epäonnistuneita yrityksiä. Csikszentmihalyin mukaan jokainen iloa tuottava oppimisen tapahtuma kasvattaa lapsen kehittyvän itsen kompleksisuutta. Kuitenkin lapsen kasvaessa ilon ja oppimisen luontainen yhteys alkaa vähitellen katoamaan: ”Ehkä siksi että oppimisesta tulee koulun alkaessa ulkoa päin ohjattua”. Ulkoa sisään, eikä sisältä ulos.

 

Prosessi

Luova prosessi alkaa olla aikamoisessa sykkyröitymisvaiheessa. Työohjelman palautus ja siitä palautteen saaminen tuntuvat tulevan hieman etukenossa. Tämä postaus on sillisalaatti, mutta se on saatava tässä vaiheessa pois kasetilta.

 

Kaupunkiajelehtimista: Arabia & Kalasatama

Kohdekaupunginosat olivat molemmat minulle entuudestaan tuttuja, mutta eri tavoin. Arabianrannan läpi kuljen viikoittain, lenkkeillen tai pyöräillen. Mielikuva siitä on ollut lähinnä tuulinen ja mereinen – viime aikoina myös kanadanhanhinen. Kalasatama on myös viikottaisen reitistöni varrella, mutta sen valmistumista olen seuraillut puolihuolimattomasti. Valmistumisen aste tuntuu yllättävän kerta toisensa jälkeen; valtavista kuopista on noussut ihan oikeaa kaupunkitilaa, kortteleita ja tornitaloja.

Perjantain maastoretki alkoi myöhään iltapäivällä. Olin valmistautunut retkeen lukemalla artikkelin ja tunnistin siinä mainitun ajelehtimisen, sillä harrastan sitä ilman tehtävänantoakin. Retkelle otin mukaan puolisoni, jolla skeittarina ja seikkailukasvattajana on omanlaisensa näkökulma ympäristön käyttöön.

Ilta ehti hämärtyä kesken retkemme, mikä aiheutti kuvausvälineistön muuttumisen perunaksi. Toisaalta näimme miten valaistus on osa tilojen todellisuutta pimeään aikaan. Ja pimeäähän kohta taas riittää.

”Kato eikö ole kiva ja tunnelmallinen puro?” ”Eihän siinä ole edes vettä”.

Retkemme alkoi Vanhankaupunginlahden ja Arabianrannan taitekohdan puistikosta. Puiston läpi kulkevan puronpaikan äärelle pääsi helposti ja ympäröivä kasvillisuus oli paikoin hyvin rehevää ja siellä saisi varmasti hyvät leikit pystyyn. Valitettavasti purossa ei ollut vierailuhetkellä lainkaan vettä.

Tästä olisi ollut luontevaa lähteä seikkailemaan Arabian rantapuistoon, mutta ajelehtimisen ajatuksella seurasimme tallautunutta poluntapaista viereiselle sisäpihalle.

Sisäpiha olikin mielenkiintoinen! Pihan yhdeltä reunalta oli juuri purettu rakennus, mikä toi sinne keskeneräisyyden ja avoimuuden tuntua. Pihalla kaikuivat leikkivien lasten äänet, naapuritalon leikkitelineet olivat kovassa käytössä. Hienoissa paloportaissa oli kiipeily kielletty, mutta löyhästi ripustettu kyltti ei sitä käytännössä estänyt. Lastauslaiturialue tasaisine asfaltteineen sopi hyvin skeittaukseen.

Ajoluiskan viherkatto oli minusta mielenkiintoinen, etenkin koska sinne olisi ollut helppo kiivetä. Retkikumppanin mielestä paikka oli aivan liian keskeinen ja näkyvä, eikä siinä saisi olla rauhassa. ”Ehkä mä kulkisin tosta läpi, tiedätkö silleen niin kuin lapset vaeltelee paikasta toiseen”. Alamme olla asian ytimessä.

Arabianrannassa meren läheisyys tuntuu. Jatkoimme matkaa ja rantapuisto veti puoleensa. Sisäpihoilta löytyy paljon taidetta, joka kestää leikkimisen ja piiskaavan sään.

Pitkään emme rantapuistossa ehtineet kävellä, kun jo sisäpiha kuiskutteli puoleensa. Tiiviit pensaat muodostivat jännittävältä tuntuvan käytävän, johon teki mieli kurkistaa. Pergolamaisen rakenteen sisään muodostuikin hämärä tila, johon köysimaiset kasvit toivat viidakkomaista tunnelmaa. Olisi tehnyt mieli jäädä fiilistelemään pidemmäksikin aikaa, mutta matka vei jo eteenpäin.

Syvemmältä samalta sisäpihalta löytyi nimittäin lisää taidetta, jonka kiemuroissa ja kaarteissa olisi hyvä leikkiä jonkinlaisia hippa- ja takaa-ajoleikkejä. Teos oli valaistu kohdevalaisimin – valojen ja varjojen leikkiä sisäpihalla on tultava katsomaan myöhemmin syksyllä.

Arabiassa on paljon taideteoksia, mutta seinät ovat säilyneet kohtalaisen tägittöminä. Tässä kestävää katutaidetta tarjoilevat paikalliset lapset.

Arabianrannassa katutila ja rakenteet tuntuivat olevat ahkerasti etenkin skuuttaajien käytössä. Urheilupuiston kenttien välistä löytyi runsaasti ”tyhjää” tilaa ja kaikenlaisia toimintoja joita itsekin päädyimme kokeilemaan. Omat silmäni aluksi sivuuttivat tyhjän tilan, joka taas puolisolle näyttäytyi alueen kiehtovimpana osana. Se mahdollistaisi monenlaiset leikit, pelit ja puuhat.

Tutulta tuntuvaa kaupunginosaa oli todella tervetullutta tutkailla toisenlaisin silmin. Olen aivan varmasti nähnyt monet näistä kohteista ja taideteoksista ennenkin, mutta ne eivät ole näyttäytyneet minulle tarjoumina ja mahdollisuuksina, vaan pelkkänä katseen sivussa ohitse kulkevana mattona.

Arabiasta jatkoimme pyöräillen kohti etelää. Kalasatamaan suunnatessamme käytimme Hermannin rantapuiston läpi kulkevaa reittiä, joka joutomaisuudessaan tuntuu koko kaupungin takapihalta. Vieressä kohoavat korkeat tornitalot ja niiden työmaat. Tunnelma muuttuu karuksi ja keskeneräiseksi. Oivallinen paikka tutkimusretkille, mutta me jatkoimme matkaa rakennetumpaan ympäristöön.

Kalasatamassa keskeneräisyys ja tuoreus näyttäytyy mahdollisuutena leikkiin. Juuri valetulla pehmeähköllä asfaltilla on ihanan tasaista pyöräillä tai rullaluistella. Asumattomat talot kutsuvat keskelleen seikkailemaan. Jätimme sen tällä kertaa välistä, sillä päivä alkoi hämärtymään.

Kalasatamassa pääsee myös aivan meren äärelle ja kastelemaan kenkänsä. Meri tuo mukanaan rantaportaille jännittäviä kasveja ja roskia. Ympäristössä on paljon rakennusmateriaaleja ja -jätettä tutkittavaksi.

Itäväylän sillan alla on helposti kiivettävän aidan takana yllättävän paljon tasaista tilaa ja seiniä joille taiteilla graffiteja. Hämäryydestä huolimatta aluetta reunustavalla tiellä kulkee paljon ihmisiä, eikä tunnelma ole turvaton. Metro kolisee yläpuolella tasaisin väliajoin, äänimaisema on urbaani.

Hämärän myötä tarjoumat tuntuivat vähenevän, mutta syttyvät valot toivat esiin uusia yksityiskohtia ja mahdollisuuksia hengailuun.

Kaupunkirakenteen keskeiseen solmukohtaan on Kalasatamassa sijoitettu näyttävä taideteos. Teräksinen veistos on hyvin leikittävissä; vaikka skeittaaminen on estetty röpöisellä kiveyksellä, kiipeily ja muu akrobatiansuuntainen toiminta onnistuu.

Kalasataman rantabulevardi oli kovin kivinen, vaikka tilaa kasveille tai toiminnoille olisi ollut. Tässä yksi levennyksistä, jonka kalustus pelastusrenkaineen ja knaapeineen on minimalistisen merihenkinen.

Tämä tilataideteos sai olla omassa rauhassaan veden äärellä. Tuolit kuitenkin vetivät ihmisiä puoleensa – kuten myös isoisänsilta, jolta joku huusi poikaporukan alas kiipeilemästä poliiseilla uhaten.

Paluumatkalla  oli vielä kierrettävä Arabianrannan leijonien kautta. Nukkuvien leijonien luokse oli kerääntynyt useampi seurue esiteini-ikäisiä lapsia skeittaamaan, skuuttaamaan ja hengailemaan. Vaikka paikka ei itsessään tarjoa toimintoja, on siitä selkeästi muodostunut kohta kaupungissa, jossa on hyvä hengailla ja viettää aikaa.

Pimeän tultua tämä oli hyvä paikka päättää retki ja suunnata kotia kohti uusista kokemuksista virkistyneenä.