Itsearviointi

Kurssi oli monin tavoin aikamoinen puristus. Vaikka sen tiesi jo etukäteen, oli vaativuus lyödä allekirjoittaneen laudalta. Alkuräpiköinnin jälkeen kurssista muodostui kuitenkin olennainen osa omaa syksyäni ja pääsin tutustuttamaan ajatusmaailmaani monia uusia näkökulmia, ei vain maisema-arkkitehtuurista vaan myös esimerkiksi luonnosta, taiteesta ja estetiikasta.

Kurssilla tutustuimme laajasti oman alamme kirjoituksiin, josta jäi kipinä lukea niitä lisää. Tekstit olivat puhuttelevia ja minulle uusia. Tulen varmasti jatkossa lukemaan lisää ainakin James Cornerin, Anne Whinston Spirnin ja Yrjö Hailan kirjoituksia. Kurssin aihepiirit laajensivat maisema-arkkitehtuurin alan ymmärrystäni ja linkittivät sen myös muihin aloihin, kuten kuvataiteeseen, filosofiaan ja yhteiskuntatieteeseen.

Oppituntien rakenne tuntui ensimmäisinä kertoina työläältä, mutta tässä tapahtui muutos nopeasti. Rutiini, jossa ensin pureskeltiin tekstiä pienryhmänä ja sen jälkeen yhdessä koko ryhmän kesken luokassa toimi hyvin. Opin paljon itsestäni keskustelijana ja yritin kehittää itseäni siinä tietoisesti kurssin aikana. Ryhmässä asioiden ääneen sanominen on ollut itselleni aiemmin korkean kynnyksen takana. Kurssin myötä siihen syntyi aika hyvä rutiini, eikä loppukurssista kynnystä oikeastaan enää miettinyt.

Kokonaisuutena kurssi on ollut hyvin palkitseva, eikä vähiten sen haastavuuden vuoksi. Kurssilla pääsi ennen kaikkea haastamaan omia rajojaan. Ennen kurssia en ollut juurikaan kirjoittanut omia tekstejäni tai keskustellut asioista, joiden ääriviivoja on vielä vaikea hahmottaa. Voin sanoa kurssin tukeneen omaa ammatillista kehitystäni, sillä se on tuonut valtavasti varmuutta omien näkemysten ääneen sanomiseen ja niistä kirjoittamiseen.

Koen, että kurssille asetetut tavoitteet ovat täytetty, tai ainakin pyörä niiden osalta on lähtenyt pyörimään hyvää vauhtia. Tietysti aina voi parantaa, lisäaika joidenkin tekstien pohtimiseen olisi tehnyt hyvää, mutta nyt pääsin tähän asti ja se riittää.

Maisema-arkkitehtiopiskelija uuden tiedon viidakossa – kirjaimellisesti.

Landform Building

Landform vs. Landscape

Vuonna 2011 julkaistu Landform Building, on kahden arkkitehdin, Stan Allenin ja Marc McQuaden, toimittama kirja maiseman ja arkkitehtuurin dialogista ja yhteensulautumisesta arkkitehtuurissa. Kirjassa kyseistä ilmiötä tarkastellaan laajana kokonaisuutena, eri mittakaavojen ja näkökulmien kautta. Kirja käsittelee aihettaan artikkeleiden, vuoropuhelun ja ilmiöön liittyvien suunnitelmien ja taiteen kautta. Vaikka kyseessä on kirja ennen kaikkea maisemasta ja arkkitehtuurista, se ei kuitenkaan ole kirja maisema-arkkitehtuurista.

Kirjan tematiikan introna toimivat esipuhe ja debatti on vaikea olla näkemättä vastakkainasettelun asettamisena; puhutaan maisema-arkkitehtuurista pehmeänä ja muuttuvana, arkkitehtuurin ollessa kovaa ja pysyvää. Maisema-arkkitehtejä kohtaan debatissa esitetään kovaakin kritiikkiä; Maisema-arkkitehdit eivät tunne oman alansa perinnettä, jota ei edes ole olemassa, ja maisema-arkkitehtuuri on alana konfliktia välttävä ja pehmentävä. Ei kuulosta lainkaan siltä, miten itse alan näen.

Arkkitehtuuri on perinteisesti ollut staattista muodonantoa, mutta luonnon sisällyttäminen rakennusten muotoon asettaa sen pysyvälle muutokselle. Kirjassa käsitellään tätä muodonantoa neljän eri alaotsikon – muoto, mittakaava, tunnelma ja prosessi – avulla. Jokaisen otsikon alla luvun teemaa on laajennettu ottamalla mukaan aiheeseen liittyvä taideprojekti. Se vie kirjan jo alkujaan filosofista ja jopa provokatiivista lähestymistapaa pidemmälle ja saa ajatuksen todella lentämään mielenkiintoisten kuvien avulla.

Kirjan sisältämää valokuvataidetta

 

Rakennus vai maisema?

Rakennus on historiassa ollut aihe, joka on keksitty monta kertaa uusiksi. Alan perinteisistä kulmakivistä, pystysuorista linjoista ja olemuksen pysyvyydestä, on maiseman muodon avulla pystytty lähtemään uusille poluille. Uusi tietoteknologia ja mallintamisen valtavirtaistuminen on mahdollistanut uudenlaisen tavan ajatella, kun suunnittelutyökalu ei enää rajoita muodonantoa. Mielestäni on mielenkiintoista, että mitä pidemmälle tekninen kehitys menee, sitä lähemmäs luonnonmukaisuutta on arkkitehtuurin muodonannossa tarve mennä.

Kirjassa käsitelty ilmiö tuntuu olevan jokseenkin luonnollinen jatkumo maisema-arkkitehtuurin ja arkkitehtuurin prosesseille teknologian mukaantulon myötä. Kirjaa pidemmälle lukiessa herää kuitenkin ajatus, onko kaikki mikä on mahdollista, todella tarpeellista tehdä?

Luonnollisuuteen pyrittäessä saadaan aikaan paljon uudenlaista, mutta epäluonnollistakin ympäristöä. Yhtymäkohtia arkkitehtuurin alkulähteille, “muodon nousemiselle maasta”, vedetään mielestäni kirjassa rohkeasti. On vaikea nähdä “luonnollisen” esimerkkinä käytetyssä Yokohaman sataman terminaalissa edellä mainitun “maasta nousemisen” lisäksi muuta luonnollista. Rakennuksen muoto tuo lähinnä mieleen insinöörityön ylistyksen. Kirjan ajatus siitä, että maisemaksi muotoutunutta rakennusta ei kutsuttaisi rakennukseksi, on mielestäni turhaa kikkailua.

Alaotsikoiden avulla ilmiötä tarkastellaan hengästyttävän monipuolisesti. Taideprojektien limittyminen kirjan teemoihin vie lukijan ajatukset luonnon ja arkkitehtuurin yhdistämisestä vielä pidemmälle, kuin kurkistukseksi tulevaisuuteen. Ensimmäinen alaotsikko, Form – Artificial mountains, tuo nimensä mukaisesti esille ansiokkaan kattauksen vuoren olomuodon saaneita rakennuksia. Tulkinta vuoresta ei kaikkien rakennusten kohdalla ole yhtä kirjaimellinen, mutta yhteisessä kontekstissaan ne muodostavat eheän kokonaisuuden.

Kirjan toisessa alaotsikossa, Scale – Megaform, liikutaan rakennuksen ja luonnon muodostamassa, useimmiten massiivisessa, hybridimaisemassa. Teeman “rakennukset” ovat pääosin toiminnallisia, mutta toimintaa enemmän kiinnitetään huomiota niiden muotoon. Koin erityisen ajankohtaisena viittauksen strategiseen suunnitteluun liittyvästä poikkitieteellisestä maisemaurbanismista (Landscape Urbanism). Kirjassa viitataan myös maisema-arkkitehti James Corneriin, jonka mukaan maisemaurbanismilla on tarkoitus vahvistaa kaupungin resilienssiä.

Kolmannessa alaotsikossa, Atmosphere – Vast interiors, sukelletaan tunnelmaan. Luku käsittelee pääosin suurten rakennusten maisemanomaisia sisätiloja, kahden edellisen luvun keskittyessä rakennuksen olomuotoon tai ulkotilan ominaisuuksiin. Vihreyden tuominen sisälle rakennukseen arkipäiväistää sen ja hämärtää rajaa ulko- ja sisätilan välillä. Rakennusten mittakaava saattaa häivyttää tilan tunnun kokonaan, ja jäljelle jää vain vallitseva tunnelma.

Neljännessä alaotsikossa, Process – Fabricating terrain, rakennukset työstävät maiseman pintaa kuvioiden sitä ja luoden tekstuuria. Siinä rakennusten arkkitehtuuri muokkaa luontoa hyvinkin radikaalisti. Rakennus muokkaa koko sijaintipaikkansa ja luvussa puhutaan jopa luonnon rekonstruktioinnista arkkitehtuurin keinoin. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea muodon rekonstruktioinnista, luontoa jäljittelevien kansirakenteiden hiilijalanjälki on varmasti päätähuimaava.

 

Kritiikkiä

Kirjaa lukiessani en voi olla palaamatta ajatuksissani kurssin alkupuoliskolla luettuun, arkkitehti Caroline Constantin kirjoittamaan artikkeliin, jossa mielestäni kirjan teemaa käsitellään kääntäen. Siinä Constant tulkitsee Ludwig Mies van der Rohen kuuluisaa Barcelonan paviljonkia maisema-arkkitehtuurin teorian pohjalta. Koen, että moni arkkitehti voisi omaksua siitä jotakin ammatilliseen repertuaariinsa.

Kirjassa tunnustetaan maiseman potentiaali, mutta onko tuo potentiaali todella valjastettava arkkitehtuurin alaiseksi? Tunnustan henkilökohtaisesti saman käyttämättömän potentiaalin, mutta omat arvoni käyttäisivät sen aitojen ekologisten prosessien ja sosiaalisen hyvinvoinnin käyttöön. Kirja herättää valtavasti ajatuksia moneen suuntaan ja koen myös ettei substanssiosaamiseni riitä tulkitsemaan kirjan arkkitehtonista ilosanomaa kovin kattavasti. Kirjan alussa esitetty kritiikki maisema-arkkitehtuuria kohtaan myös jätti lievästi happaman maun kirjan loppuosan lukemiseen.

Muu maisema 2: Kansallismaisema

Blogiohje:

On aika päivittää kansallismaisema!

Analysoi tekstissä piirtämäsi henkilökohtaisen kansallismaiseman sisältöä. Miten päädyit juuri piirtämääsi maisemaan? Miten oma maisemasi vertautuu perinteisiin kansallismaisemiin? Voit käyttää pohjana tunnilla käytyjä keskusteluja. Liitä blogiisi myös kuva piirustuksestasi. Teksti julkaistaan maisema-arkkitehtien opiskelijajärjestö Vistan Ravista-nettijulkaisussa.

 


 

Tehtävänvalinnan taustaa

Valitsimme blogikirjoituksen kirjoitettavaksi omalle vertaisryhmällemme, eli maisema-arkkitehtiopiskelijoille. Koimme että näin mahdollistamme kirjoitustehtävään henkilökohtaisemman ja vapaamman näkökulman aiheen pohdinnalle, kun kirjoitamme toisillemme.

Oli ilahduttavaa huomata, miten valitut tekstit lopulta ohjasivat keskustelua ja kirjoitusta, eikä aina välttämättä siihen suuntaan mihin oli itse sen ajatellut menevän. Loppujen lopuksi koin että järjestämämme oppitunti oli aivan onnistunut ja blogikirjoituksia on ollut mielenkiintoista lukea.

 

Kansallismaisema?

Kansallismaisemaksi valikoitunut maisema kertoo mielestäni jotain myös valitsijastaan. Erityisen mielenkiintoinen aihe on, kun kyse on maisema-arkkitehtiopiskelijoiden “henkilökohtaisista” kansallismaisemista.

Terminä kansallismaisema on niin vakiintunut ja tiettyjä mielikuvia herättävä, ettei kansallismaisemia lähdetty tällä blogikirjoitusten kierroksella suuremmin uudistamaan. Sen sijaan teksteissä alleviivautui mielestäni hyvin juuri se niiltä haettu henkilökohtaisuus ja osassa pohdittiin myös kansallismaisemien liittymistä suomalaisuuteen. Blogikirjoitusten maisemille on monille yhteistä paikkaan kuulumisen tunne. Vaikka maisema ei välttämättä ole ollut oma asumisen ympäristö, voi se silti olla merkityksellinen.

Tunnistan hyvin monen kirjoituksen kuvailut veden tärkeydestä, työn tekemisen maisemasta ja metsistä. Sitähän se meidän perinteinen kansallismaisema onkin. Kansallismaisema on identiteetin rakennusväline meille kansana; se korostaa suomalaisuutta ja sitä miten olemme halunneet itsemme nähtävän.

Veera kirjoittaa blogissaan näin: ”Kansallismaiseman tulee liikuttaa, sykähdyttää ja hämmästyttää. Sen tulee asettaa ihminen omaan mittakaavaansa ja korostaa kansakunnan arvoja”. Tämä lienee juuri se mitä kansallismaisemilta haetaankin, mutta tulkinta rakentaa mielestäni oletuksen, että kansakunnan arvot ovat lähtökohtaisesti jaloja ja moraalisesti erinomaisia.

 

Minun kansallismaisemani.

Kansallismaisemat ovat itselleni poliittisesti latautuneempi aihe ja koen, että kansallismaisemat symboloivat jotain sellaista mitä ei ehkä enää ole täysin olemassa. Kansallismaisema on hyvin idealistinen kuva suomalaisesta luonnosta ja suomalaisuudesta. Mielestäni yhtä mielenkiintoista kuvatun maiseman lisäksi on se, mitä kuvista on rajattu pois tai ne maisemat joita ei kansallismaisemissa esitetä.

Perinteiset kansallismaisemat kuvastavat sisua, alkuperäisyyttä ja luonnollisuutta – eivät välttämättä yksiselitteistä kauneutta. Voisiko tämän vuosituhannen kansallismaisema tuoda näkyviin jotain uudenlaista, kelpaisiko urbaani luontomaisema kansalliseksi maisemaksi? Riittääkö kansallinen itsetuntomme tuomaan näkyväksi ruman, mutta todellisen maiseman? Voisiko kansallismaisema olla rehellisesti keskeneräinen?

Muu maisema 3: Maisema-arkkitehtipäivien avauspuheenvuoro

Hyvät ystävät ja kollegat,

elämme jännittäviä aikoja! Olemme astumassa uudelle vuosikymmenelle muuttuvan maailman keskiössä. Ilmastonmuutoksen myötä jokapäiväiseen elämäämme tulleet haasteet ovat maisema-arkkitehdeille suuri haaste myös ammatillisesti. Nyt jos koskaan on korkea aika olla rohkea ja seisoa niiden tärkeiden arvojen takana, joiden vuoksi ainakin minä itse olen ammattini valinnut.

Näistä arvoista ensimmäinen on kaikille ja kaikkialle ulottuva hyvinvointi. Oman henkilökohtaisen hyvinvointini lähtökohtana on yhteys elinympäristööni ja mahdollisuus lähiluonnon käyttöön. Luontosuhteeni on yksi elämäni tärkeimmistä ja pitkäaikaisimmista suhteista ja ajan myötä se on myös muuttanut muotoaan. Sanotaan, että jonkun asian merkityksen huomaa vasta sitten, kun sen menettää. Näin todella kävi, kun päädyin eräässä elämänvaiheessa asumaan täysin urbaaniin ympäristöön, kauas rahisevista poluista ja metsistä. Nyt elän kaupungissa, jossa voin halutessani meloa metsäiseen saareen telttailemaan ja herätä aamulla hiljaisen meren kuljettamaan metrojunan kolinaan.

Olen valtavan etuoikeutettu, että olen vapaa valitsemaan sen, mikä maailmassamme on parasta: puhtaan luonnon ja metsän. On murskaavan surullista ajatella, että tulevilla sukupolvilla ei olisi samoja mahdollisuuksia valita kuin minulla, tai että tulevaisuuden maailmassa moniaistillinen ja esteettinen luontoelämys on mahdollinen vain yhä harvemmille.

Jatkumon ylläpito sukupolvelta toiselle vaatii kuitenkin töitä ja tämän työn tekeminen täydellä potentiaalillaan vaatii rohkeutta. Tutkittua tietoa hiilinielujen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen tai metsien positiivisesta vaikutuksesta terveyteen ja mielenterveyteen löytyy kyllä. Jossain kuitenkin sakkaa, kun metsiä hakataan Suomessa vuosi vuodelta enemmän.

Luontoon ovat jo jättäneet jälkensä sen hyväksikäyttäjät. Nyt on meidän hyvisten vuoro. Maisema-arkkitehtina haluan olla mukana suunnittelemassa ihmisen ja luonnon kohtaamisen rajapintoja, jotka ovat ekologisia ja kestäviä, ja jotka myös tukevat ihmisten hyvinvointia. Uskon, että rohkean ja ennakkoluulottoman innovoinnin, hyvin tehdyn suunnittelutyön ja tasa-arvoisen resurssien jaon myötä pystymme yhdessä muuttamaan esteettisemmäksi sitä jälkeä, jota olemme tähän maailmaan jättämässä.

Estetiikalla tässä kontekstissa en tarkoita pelkkää kauneutta, vaan myös ihmisenä olemisen estetiikkaa; hyveellisyyttä, rakkaudellista huolenpitoa maailmasta ja taitoa elää toisiamme ja luontoa kunnioittaen. Saatan kuulostaa idealistilta, mutta tavoitteet on hyvä asettaa riittävän korkealle. Viimeistään, tai oikeastaan etenkin nyt, kun kyseessä on tulevien sukupolvien ja yhteisen maailmamme tulevaisuus.

 

Maisema-arkkitehtiopiskelija retkeilemässä suomalaisessa metsässä.

 

Maisema-arkkitehti kuvataiteilijan jalanjäljissä

Ammatinvalintakysymys?

Kuvataiteilija kommentoi taiteellaan ihmiselämää koskettavia ilmiöitä ja tapahtumia useimmiten fyysisen olomuodon saavilla teoksilla. Maisema-arkkitehdin teokset – puistot ja ympäristöt – taas ovat alati muutoksessa niihin vaikuttavien voimakkaiden voimien armosta: aika ja luonnonolot vuodenaikoineen muuttavat kohteita kaiken aikaa.

Kuvataiteilijan suhde luontoon on vapaampi kuin maisema-arkkitehdin luontosuhde. Kuvataiteilijalle luonto voi olla käsiteltävä teema tai väline muiden joukossa, kun taas maisema-arkkitehdille luonto on lähes aina suuri osa työn sisältöä, motiivia ja motivaatiota. Joissakin hankkeissa maisema-arkkitehdin työ voi lähestyä käytännössä ympäristö- tai maataidetta. Mielenkiintoista onkin miettiä maisema-arkkitehtuurin ja taiteen välisen rajanvedon tarpeellisuutta.

Maisema-arkkitehdin ammatin työn etiikkaan kuuluu vastuu tuottaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä ympäristöjä. Tämän voi myös kokea yhtenä ammatin rajoitteista, mutta se on myös ajoittain terveellistä kyseenalaistaa. RT-kortiston, vastuun ja velvollisuuden toisella puolella maisema-arkkitehdin ammattiin kuuluu myös oikeuksia: maisema-arkkitehtuurissa on valtavasti tilaa luovuudelle, omalle käsitykselle estetiikasta, ja ennen kaikkea itseilmaisulle.

 

Kauneus ja visualisointi

Professori Jyrki Sinkkilä haastoi luennollaan pohtimaan, tuleeko maisema-arkkitehtuurin olla aina kaunista. Olen pohtinut sitä paljon ja tullut siihen tulokseen, että itselleni kauneus ei ole maisema-arkkitehtuurissa tavoiteltava itseisarvo. Usein liian siloteltu ja harmoninen ympäristö voi olla myös tylsää ja huomaamatonta. Epätäydellisyys ja jännitteet herättävät mielenkiinnon ja esimerkiksi japanilainen wabi-sabi harkittuine epätäydellisyyksineen kiehtoo paljon enemmän kuin viimeisen päälle viivoittimella viimeistely muotopuutarha.

Maisema-arkkitehtuurin taiteellisista tehokeinoista itseäni kiinnostaa kauneutta enemmän jännite ja dynamiikka, monitahoinen kerroksellisuus sekä traditio ja sillä leikittely. Kuvataiteesta maisema-arkkitehti voisi omaksua enemmän ihmisen perspektiiviä piirtäen ja maalaten, tunnelmaa tutkien. Koen tyypillisen suunnitelmien lintuperspektiivistä esittämisen haastavana, sillä suunnitelman todellisen luonteen hahmottaminen yläilmoista vaatii suurta eläytymiskykyä katsojaltaan. Suunnitelmaa alkaa helposti myös tässä piirustustyypissä liiallisesti tyylittelemään, vaikka todellisuus löytyy maantasosta.

 

Sukella taiteeseen!

Kuvataiteilijaa esimerkkinä pitämisen sijasta maisema-arkkitehdin olisi ehkä tarpeellisempaa pohtia omaa taiteilijuuttaan ja suhtautumistaan maisema-arkkitehtuurin taiteellisiin mahdollisuuksiin. Uskon että luovuus ja itseilmaisu ovat ihmislajille lajityypillistä toimintaa ja itseään ja ammatillista osaamistaan voi kehittää taiteellisempaan suuntaan, jos kokee sen tarpeelliseksi.

Itsensä voi tietoisesti asettaa inspiraatiolle alttiiksi olemalla utelias, tutkimalla itselle outoja asioita ja hankkimalla uusia näkökulmia maailmaan. Sen voi aloittaa vaikka käymällä taidenäyttelyssä, lukemalla kaunokirjallisuutta tai kuuntelemalla musiikkia.

 

Kuva Ragnar Kjartanssonin videoteoksesta The Visitors, joka on nähtävillä Kiasmassa 2.2.2020 asti

James Corner, teoriasta ja tulkinnasta

Tyrannit

Maisema-arkkitehtuurin guru James Corner kritisoi kirjoituksessaan vuodelta 1991 A Discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics maisema-arkkitehtuurin monimutkaistumisen myötä tapahtunutta alan henkisen sisällön köyhtymistä. Cornerin tulkinnan mukaan vain tietoon perustuvat järjestelmät ja mallit (positivismi), vallalla olevat paradigmat ja itseisarvoisesti boksin ulkopuolella ajattelu (avant-garde) ovat luoneet olosuhteet ontuvalle suunnittelutyölle ja yksipuoliselle ympäristölle, sillä ne eivät rajoittuneisuutensa vuoksi voi täysin todentaa koettua maailmaa.

Positivismi, pelkkään tietoon perustuvana, on liian yksiulotteinen suunnittelun lähtökohtana. Se huomioi faktat, muttei jousta kun tiedo muuttuu, kehittyy tai lisääntyy. Sama vajavaisuus on paradigmoissa, nekin tuppaavat muuttumaan. Avant gardessa edelläkävijät tekevät suunnitelmia niin, että se on tyylisuuntauksena jo kääntynyt itseään vastaan: suuntauksessa itseisarvoksi tuli kohauttaa, mikä ei sinänsä ole enää uutta eikä riittävä lähtökohta millekään.

 

Vaihtoehto?

Jyrkkien teorioiden vaihtoehdoksi maisema-arkkitehdeille Corner ehdottaa hermeneutiikkaa; tulkinnan teoriaa. Tulkinta riippuu aina tilanteesta jossa se syntyy, ja eri ihmiset eri aikakausina tulkitsevat ja kokevat alati muuttuvaa ympäristöä jokainen omista lähtökohdistaan käsin. Hermeneutiikassa tämä huomiodaan avoimeksi jäävällä teorialla.

Allekirjoittaneen on vaikea täysin tavoittaa, miten hermeneuttinen suunnittelu käytännössä tapahtuu. Kolmenkymmenen vuoden takainen kirjoitus tuntuu kuitenkin olevan aivan ajankohtainen tänäkin päivänä: Cornerin toimiston tuoreet projektit, massiivinen maisemointikohde Freshkills Park ja Kiinan kaupunkiprojekti Qianhai, ovat molemmat mielestäni esimerkkejä siitä, miten avoimen teorian avulla luodaan hyvinkin luonnollista ja puhuttelevaa ympäristöä. Niissä kummassakaan suunnittelutyön alaisena ei ole juurikaan kohde tai kohteen tuleva valmis muoto, vaan se luonnollinen prosessi, jolla uuden ympäristön synty mahdollistuu.

 

High Line – kerrostumia

James Cornerin kuuluisin suunnittelema kohde lienee High Line, joka on nykyisin New Yorkin suosituin nähtävyys. High Linen perustaminen oli asukkaita vahvasti osallistava hanke, tarkoituksena yhteisöllisyys, satunnaiset kohtaamiset ja yleisesti urbaanin elämänlaadun parantaminen. Kaupunkia halkova, korotetun junaradan jäänteille perustettu, vihersuoni puhuttelee kaupunkilaisia sekä turisteja ja tarjoaa ihmisen kokoisen tilan, hyvillä näkymillä, suuressa ja dynaamisessa kaupungissa.

Ihmiset luovat ympärilleen kompleksisia kulttuurisia kudelmia. Puiston avulla kaupunkiin luotiin taas uusi kerros historiaa ja kulttuuria. Oleminen on toisinaan ahdistavaa, mutta se lieventyy kun onnistuu skaalaamaan itsensä oikeaan mittakaavaan; pieneksi osaksi suurta jatkumoa. Ehkä se on helpompaa ympäristössä, joka muistuttaa meitä menneistä ja tulevista sukupolvista.

 

Freshkills park, horisontissa Manhattanin pilvenpiirtäjät

Ihmisen ja luonnon kulttuuri

 

Ihminen luonnossa

Historia kertoo tarinoita ihmisen ja luonnon symbioottisesta yhteydestä: Vuosituhansien ajan elimme luonnossa, luonnosta ja palvoimme luonnonvoimia, koska emme ymmärtäneet niitä. Taitojen ja ennen kaikkea tiedon lisäännyttyä ihmislaji pystyi irrottautumaan luonnon ylivallasta.

Uskon, että tämä pesäero luontoon on ollut pakollinen egoistinen teko, jotta lajimme menestys on ollut mahdollista tässä mittakaavassa. Muille lajeille ihmisen ylivalta on tarkoittanut kriisiä ja usein jopa sukupuuttoa tai uhanalaisuutta. Teollistumisen myötä ymmärtämättömyys ajoi myös ympäristön pilaamiseen, virheeseen, jota yritämme nyt kovasti korjata.

Luonnonsuojelu terminä tarkoittaa ympäristön arvottamista, suojelua ja varjelua, mutta todellisuudessa hädässä on ihminen, jolle ympäristö pian muuttuu elinkelvottomaksi.

 

Ihminen on eläin

Ihminen on kohtalaisen itseohjautuva laumaeläin, joka on luonut ympärilleen kaikkialle ulottuvan järjestelmien verkoston. Elämme laput silmillä mahtavien kulttuuristen konstruktioiden ympäröimänä, emmekä kyseenalaista valmiin maailman vakiintuneita rakenteita.

Kuitenkin niinkin “tärkeät” ja elämiselle oleelliselta tuntuvat asiat, kuten aika tai raha, ovat molemmat lopulta vain kollektiivisen mielikuvituksemme tuotetta. Ne ovat myös aikamme kaksi tärkeintä arvoa, jotka usein ovat jonkinlaisessa suhteessa toisiinsa. Kumpikaan niistä ei kuitenkaan ole parhaimpia arvoja tuottamaan hyvinvointia.

 

Tarpeellinen yhteys

Luonnon merkityksestä ihmiselle, jonain muuna kuin resurssina, on ajankohtaisia esimerkkejä ympäri maailmaa. Islannissa iso osa kansasta uskoo Huldufólkiin, kivenlohkareiden alla asuviin henkiin. Tieverkkoa kehitettäessä moni henkien kotilohkare on ollut jäädä tielinjauksen yliajamaksi, mutta sitkeän protestoinnin ansiosta lohkareet ovat saaneet jäädä sijoilleen, tien tehdessä lenkin kiven ympäri.

Jokaisella ihmisellä on sovittu ihmisarvo, mutta luonnolla ei usein ole itseisarvoa. Ihminen voi tämän arvon kuitenkin myöntää: Uuden-Seelannin alkuperäiskansa maorit käsittävät Whanganui-joen esi-isäkseen, joten oikeus on myöntänyt sille ihmisoikeuksia vastaavat oikeudet, vastuut ja velvollisuudet. Joki on elävä olento ja se huomioidaan sellaisena myös lain edessä

Huldufólkin kotilohkare Alfastein

Re-connecting

Yhteyden katkeaminen luontoon aiheuttaa ihmiselle juurettomuuden ja tyhjyyden tunteita, sillä luonto on osa ihmistä – ja toisinpäin.

Tässä katkenneessa ketjussa näen maisema-arkkitehdin paikan ammatillisesti; lenkkinä ihmisen ja luonnon välillä.

 

 


Lähteet:

www.nationalgeographic.com/culture/2019/04/maori-river-in-new-zealand-is-a-legal-person/

www.thisamericanlife.org/146/urban-nature

Näyttelyarvio: AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT

 

Kansainvälinen maisema-arkkitehtuurin oppilastöiden näyttely, AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT: Aalto University in the International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018, on nähtävillä 25. lokakuuta asti Otaniemen Väreessä. Näyttely koostaa yhteen alan opetusta tarjoavien koulujen oppilastöitä yhdeksästä eri maasta, Afrikan mannerta lukuun ottamatta, kaikista maanosista.

Mukana kansainvälisessä seurassa, kuten näyttelyn nimikin kertoo, on myös maailman ainoa suomeksi alan opetusta tarjoava oppilaitos, Aalto-yliopisto.

Näyttely on todiste maisema-arkkitehtuurin poikkitieteellisyydestä ja monipuolisuudesta, mutta yhdistävänä tekijänä jokaisessa esillä olevassa työssä on tavalla tai toisella luonto ja melkein kaikissa mittakaavan asettaa ihminen.

 

Kuivuus ja vesi

Monille projekteille yhdistävänä tekijänä ovat haastavat olosuhteet ja tekniset ratkaisut. Näyttely kuiskii viestiä tulevaisuuteen varautumisesta maisema-arkkitehtuurin lähtökohdasta. Ala ei ole pelkkää puiden istutusta tai vihreyttä ja suuressa maailmassa maisema-arkkitehtuuri kohtaa jo paikallisen ympäristön ongelmat. Näin on University of Toronton oppilastyössä “In Between walls”, joka vie mukanaan kauas Keski-Aasiaan. Ympäristönä työssä on poliittisten konfliktien, sotatoimien ja ilmastonmuutoksen riivaama järvialue Afganistanin ja Pakistanin rajalla. Kuivuneen järven maaperästä nousevat hiekkamyrskyt aiheuttavat vakavia haittoja Iranin ja Afganistanin asukkaiden terveydelle, kulttuurille ja elinympäristölle.

Monessa oppilastyössä päätekijänä on vesi: Pilaantuneita vesistöjä elvytetään ja teollisuuden jäljiltä käyttämättömäksi jäänyt ympäristö on pystyttävä ottamaan uudestaan hallintaan ja sitä kautta yhteiseen käyttöön. Tulee mieleen, voisiko myös Aallossa olla kurssitarjottimessa hydrologian suunnittelukurssi, sille tuntuu olevan maailmalla tarvetta.

Joidenkin töiden henki on lievästi post-apokalyptinen: Aalto-yliopiston “The Marscapeproject:ssa” tutkitaan, miten maisema-arkkitehtuuri mahdollistaisi Mars-planeetalla elämisen. Suunnitelma on kiehtova ja tuo mieleen Jetsonit, mutta kävikö Maalle köpelösti, vai lähdetäänkö Marsiin huvin vuoksi?

 

Ruohonjuurta unohtamatta

Tulevaisuuden näkökulmasta huolimatta osa projekteista oli kuitenkin konkreettisia ja nykyhetkeen sidottuja. Hyvä esimerkki tällaisesta oli University of Wellingtonin “Enabling Wildness”, suunnitelma, jossa eräs Uuden-Seelannin vaellusreitti muuttui esteettömäksi mielikuvituksellisia apuvälineitä käyttäen.

Näyttely ennustaa luonnon ja ihmisen yhteiselosta tulevan seuraavina vuosikymmeninä tiiviimpää ja yhteen kietoutunutta: Ihminen ei ole enää egoileva ravintoketjun huippu, vaan samalla viivalla muun luonnon kanssa.

 

Aalto kansainvälisessä seurassa

Näyttely oli hengästyttävän laaja otos tämänhetkisestä maisema-arkkitehtuurin opetuksesta maailmanlaajuisesti. Aalto-yliopiston koulutusohjelma pärjää tässä seurassa mainiosti ja vastaa tulevaisuuden haasteisiin laadukkaasti.

Onko maisemalla merkitystä?

 

Kumpi ja kampi

Maisema-arkkitehtuurin alaan perehtymättömän saattaa yllättää tieto alalla vuosikymmeniä jatkuneesta tahmaisesta keskustelusta siitä, tarvitseeko tai voiko maisemalla olla merkitys vai ei. Maallikon korviin keskustelu voi kuulostaa pikkumaiselta ja akateemiselta sanahelinältä, sillä onhan ympäristömme meille usein automaattisesti tärkeä. Emme kyseenalaista sitä: Näemme tutussa kauneutta, muistojen lämpöä ja arkeamme tukevia toimintaympäristöjä.  Arkkitehtuurin professori Marc Treib kyseenalaistaa merkityksen tarpeellisuutta, eikä hyväksy “tuttuutta” tekijäksi merkitykselle; Paikan tärkeys ei vielä luo sille merkitystä.

Merkityksestä meidät vapauttaa kokonaan maisema-arkkitehtuurista paljon kirjoittanut Jane Gillette, jonka näkemyksen mukaan puistojen kauneus ilmenee juuri siinä, että ne ovat liian yksinkertaisia systeemejä kantamaan kompleksisia viestejä, kuten merkityksiä. Tästä huolimatta useat maisema-arkkitehdit haluavat kuitenkin asettaa merkityksiä suunnitelmiinsa, sillä – miksi ei? Se on yksi suunnittelun lähtökohta, vain vaikeasti hallittavissa oleva sellainen.

 

Merkitys merkityksen vuoksi

Merkitys oikeuttaa tietyt suunnitteluratkaisut ja tekee joskus työstä tärkeämpää ja perustellumpaa. Puiston tai muun tilan merkitykselle ei kuitenkaan anneta mahdollisuutta edes syntyä, jos maisema-arkkitehtuuri sivuutetaan ympäristön suunnittelussa, tilaa kukoistaa supistetaan ja resursseja ei heru.

Käytävä metapohdinta merkityksellisyydestä vaikuttaa lopulta siihen, mille annetaan tilaa. Vaikka olen itse “kaikkien kukkien kukinnan” -koulukuntaa, arvostan suoria ja rehellisiä lähtökohtia. Maisema-arkkitehtuuriin  voi sisällyttää merkityksiä, mutta niiden maaliin osumista on mahdotonta ennustaa etukäteen. Häilyvyytensä ja subjektiivisen olemuksensa vuoksi merkitys on ilmiö, jota emme kuitenkaan voi muuta kuin yrittää houkutella ilmeneväksi. Siksi on tärkeää huomioida merkityksen lisäksi myös muu sisältö.

Maisema-arkkitehtuuri ymmärretään usein typistävästi pelkkänä ympäristön kaunistamisena tai ehostamisena, mutta ammattietiikan mukaisesti toimiva suunnittelija pyrkii luomaan hyvää ja terveellistä ympäristöä sekä luonnolle että ihmiselle. Kohdallaan olevat resurssit, sekä hyvin ja huolella tehty kokonaisvaltainen suunnittelutyö luo merkitystä itsessään, sillä sen käyttäjä kyllä tunnistaa. Ulkopuolinen ja irrallinen tekemällä tehty “Merkitys” ei ole merkitystä ollenkaan.

 

Koettu merkitys

Minulla on muisto maiseman sisäisen merkityksen paljastumisesta. Parikymppisenä huolettomana opiskelijana en ollut selvittänyt kohteesta muuta kuin sen nimen ja sijainnin: Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki, Berliini. Nimi asetti kohteen kontekstiin, mutta olin nähnyt ennenkin muistomerkkejä ja koska olin nähnyt yhden, olin nähnyt ne kaikki.

Saavuin paikalle keväisenä mutta harmaana iltapäivänä. Totesin näkymän olevan vielä säätilaa harmaampi ja muistomerkin betonisten kuutioiden kylmiä ja raskaita. Ne olivat kuin anonyymejä hautapaaseja ja synkkä näkymä tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin.

Sen suuremmin näkemääni analysoimatta sukelsin kivien keskelle, kun yhtäkkinen maaston laskeminen korotti paaseista kapean tilan ympärilleni. Olin täysin yllättäen yhtä maiseman kanssa ja kokemus oli ahdistava. En ollut odottanut tällaista hyökkäystä: Turvattomuuden tunne laskeutui rintakehäni päälle ja kurkkuuni nousi karhea pala. Muistomerkki ei antanut minulle mahdollisuutta olla tuntematta häivähdystä vuosikymmenien takaisista hirmuteoista.

Olin ollut hetkessä kokemukselle tietämätön, avoin ja ilman ennakko-odotuksia. Tiedostan kuitenkin, että kokemus olisi voinut olla toisenlaisena hetkenä ja toisenlaisten ennakkokäsitysten kanssa täysin erilainen.

 

Hankala hallittava

Merkityksen kokemiselta on helppo vetää matto alta: Hypetetyn elokuvan nähdessämme olemme niin täynnä odotuksia, ettei katselukokemuksella ole muuta mahdollisuutta kuin pannukakkuuntua. Neitseellistä, ytimestä kumpuavaa merkitystä voi yrittää kutsua esiin antamalla sille tilaa ilmaantua.

Vaikka muistomerkin kokemus ei olekaan enää myöhemmillä käyntikerroilla toistunut minussa yhtä vahvana, koen silti vieraillessani muistomerkillä paikan merkityksellisyyden.

Paikan merkityksellisyys on hyvä lähtökohta suunnitteluun, mutta se ilmestyy vain rehellisille.

 

Toinen maisema-arkkitehtiopiskelijalle merkityksellinen paikka: Urtaslaakso

Bloedel Reserve ja sen merkitys

art

the expression or application of human creative skill and imagination, typically in a visual form such as painting or sculpture, producing works to be appreciated primarily for their beauty or emotional power.

 

What is the true meaning of art?

Art, in its broadest sense, is a form of communication. It means whatever the artist intends it to mean, and this meaning is shaped by the materials, techniques, and forms it makes use of, as well as the ideas and feelings it creates in its viewers .

 

www.dictionary.com


”A container of emptiness”

 

Taiteen tarkoitus on välittää sanoma, jonka taiteilija haluaa teoksellaan kertoa. Taiteilija kommunikoi yleisölle tarinoita historiasta, paikastaan maailmassa, asenteista, politiikasta ja rakkaudesta. Teos suodattuu katsojan omien tunteiden ja kokemusten läpi luoden sille jälleen uuden tarinan ja kontekstin.

Teoksen ymmärtämiseksi ei ole ainoaa oikeaa tulkintaa, eikä kokemuksen millään muotoa tarvitse olla myönteinen tai kaunis: Taiteen tehtävä on myös siis kiistatta kyky herättää yleisössä tuntemuksia. Jotkin taideteokset onnistuvat kutsumaan massoja luokseen kerta toisensa jälkeen tulkitsemaan viestiään. Yksi niistä on Bloedel Reserve, Seattlen ulkopuolisella saarella sijaitseva puutarha.

Maisema-arkkitehti Richard Haagin suunnittelemaa Bloedel Reserveä on avautumisensa vuonna 1988 jälkeen tulkittu monella tavalla ja siitä on löydetty erilaisia merkityksiä. Filosofi Monroe Beardsleyn mukaan taideteoksen esteettinen arvo piilee sen “yhtenäisyydessä, kompleksisuudessa ja intensiivisyydessä”. Taiteilija Haag on onnistunut luomaan teoksen, jonka fyysinen olemus on rakennettu luonnonympäristö, eli puisto – ja joka on yhtenäinen, kompleksinen ja intensiivinen.

Yhtenäisyys

Bloedel Reserve on kokonaisuus, joka koostuu sarjasta puutarhoja ja niiden välisiä polkuja. Elizabeth K. Meyer tulkinnassaan näkee puiston rakenteessa toistuvan A-B-A-B kaavan, jossa vuorottelevat “rakennettu” ja “luonnollinen” ympäristö: Tasojen (A), sammalen (B), heijastuksen ja harkinnan puutarha (A) sekä lintujen suoja-alue (B). Meyer korostaa puiston merkitystä subliimin kokemuksen tuottajana; se on ymmärryksen ylittävä, esteettistä mielihyvää tuottava. Puisto tarjoaa elämyksen, jossa siirryttäessä puutarhasta toiseen maisema hämmästyttää mutta myös pelottaa.

Kompleksisuus

Anne Whinston Spirnin mukaan puistot kommunikoivat omaa tarinaansa ja symboloivat paikan teollisuushistoriaa, jossa ihminen on sekä käyttänyt että hyväksikäyttänyt luontoa. Hänen tulkinnassaan korostuvat kontrastit ja puutarhat ovat oksymoroneja:  sammalen puutarha muistuttaa katsojaa elämästä, mutta myös kuolemasta. Läsnä oleva jännite ei päästä kokijaa helpolla, ympäristö ole pelkkää kaunista ja soljuvaa harmoniaa. Puistossa myös synkät tarinat heräävät eloon ja kokemus vahvistuu.

Intensiivisyys

Patrick M. Condonin mukaan puistosta voi löytää zeniläisen sisäisen rauhan lähteen. Hänen tulkintansa mukaan puisto tarjoaa ennen kaikkea henkisen kokemuksen, kuin esteettisiä arvoja.

Hänen tulkintansa mukaan jokainen puisto on oma kokonaisuutensa ja pittoreski, kontrastinen yksilönsä. Myös Rebecca Krinken tulkinta Bloedel Reservestä korostaa kokemusta, jossa jätetään maailma taakse ja koetaan yhteys luontoon olemalla osa sitä. Heijastuksen puutarha puhdistaa ja tasojen puutarhassa henkistyy. Bloedel Reserve on Krinken mukaan meditatiivinen kokemus.

Bloedel Reserve

Lopuksi

Käyttämieni esimerkkien perusteella on tarpeetonta pohtia, onko maisema-arkkitehtuurin tulkitseminen taiteena oikein. Maisema-arkkitehtuuri ei ole taidetta tai tiedettä – se on molempia.