Kurssi luentoineen oli erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva kokonaisuus. Suunnitelman tekeminen oli oppimiskokemus suunnittelusta prosessina sekä itsestäni suunnittelijan roolissa. Kurssilla sain olla myös oman työni tilaaja. Leikisti! oli ensimmäinen maisema-arkkitehtuurin suunnittelukurssini ja sen vuoksi koen kurssin olleen paljon muutakin kuin oppimiskokemus erityisympäristöjen suunnittelusta.

Olen tämän kurssin perusteella suunnittelijana sekä hyvin impulsiivinen että hyvin harkitseva. Suunnittelu on välillä turhauttavan intuitiivista ja olen kurssin aikana tehnyt kokeiluja, miten ylläpitää flow-tilaa ja haudutella ideoita. Koen olevani krooninen alisuoriutuja, mutta mielenkiintoisen haasteen imussa yritän tehdä parhaani. Eli kurssin termistöllä; sisäisen motivaation ylläpito on suoriutumisessani elintärkeää. Koen vieläkin helposti, etten osaa, mutta olen oppinut harhauttamaan sitä tunnetta. Eräs kurssin tavoite oli löytää tapoja suhtautua suunnitteluun leikkimäisenä ja siinä koen onnistuneeni.

Suunnitteluprosessista paikkansapitävä kuvaaja, aivan sen loppuun asti en prosessissani päässyt.

Tuottamani suunnitelma mukailee mielestäni hyvin alkuperäistä työohjelmaani. Tavoitteenani oli tutkia leikittävää veistosta ja mahdollisuutta ympäristöön ” – – – jossa myös oppiminen mahdollistetaan ilman osoittelua ja alleviivausta. Miten tylsä muutetaan leikin mahdollistavaksi paikaksi tai vakavamielinen aikuisten ympäristö hauskaksi leikin ympäristöksi, jossa aikuinenkin aktivoituu?”. Selkeä muutos alkuperäiseen on veistoksen vaihtuminen leikittävään tilateokseen, mutta aikuisen leikkimään innostava veistos ei tuntunut ratkeavan ilman karmeita latteuksia. Nyt jälkikäteen tunnistan suunnitteluratkaisun olleen lopulta hyvin paikkalähtöinen ja sen nykytilan inspiroima; tarve muuttaa harmaa staattisuus joksikin ihan muuksi.

Kärsin kurssin aikana lievästi valitsemani aiheen ja tehtävänannon välisestä ristivedosta. Vaikka ohjauksissa Sarianna jaksoi hyvin tsempata ja muistuttaa työni joustavuudesta, oli olo siitäkin huolimatta usein stressaantunut. Olisin ehkä suoriutunut suoraviivaisemmin ja rauhallisemmin mielin prosessista, jos lähestymistapani tehtävänantoon olisi ollut vähemmän käsitteellinen. Toisaalta, en varmasti olisi saanut prosessista yhtä paljon irti, sillä nyt koen aiheen olleen itselleni aidosti merkityksellinen. Herkkyys on voimavara, josta voin ammentaa myös ammatillisesti, vaikka se tuntuu usein ottelulta noloilun ja korniuden kanssa. Muiden blogeja selatessani olen oppinut myös, kuinka upeiden ja valmiilta tuntuvien suunnitelmien takaa löytyy kokonainen suunnitteluprosessi epävarmuuksineen ja muine epämukavuuksineen. Kiitos siis kurssikavereille oven raottamisesta!

Sain vertaiskriitikoilta työstäni kannustavaa palautetta. Olen tyytyväinen saamaani kritiikkiin, sillä koen sen olleen rakentavaa ja tarttuneen niihin kohtiin, joiden kanssa itsekin tunnistan kompastelleeni. Erillisen raporttiosuuden laatiminen olisi varmasti auttanut – ei vain työn ymmärtämistä – vaan myös omaa prosessiani, sillä palauttaessani työstäni pelkän esityksen, tuntui ettei kaikille suunnitelmaani liittyville osille löytynyt siitä paikkaa. Teoria, referenssit ja lähteet olisivat tuoneet suunnitelmaan lisää substanssia ja raportti olisi ollut näille luonnollinen loppusijoituspaikka – eikä esityksen muotoutuminen olisi ollut niin hankala (tässä tapauksessa mahdoton) aivopähkinä.

Palauttamaton teoriataulukko aikuisten oikeudesta leikkiin

Palautusta edeltävänä päivänä kaikki suunnitelman elementit olivat valmiina, mutta työni oli silti vielä hyvin keskeneräinen. Jos jotain nyt tekisin toisin, yrittäisin saada aikatauluni napakammaksi ja muistaa keskittyä työn perusajatuksen alleviivaamiseen. Sain kritiikkiä siitä, että pienempi keinumäärä voisi kannustaa ihmisiä yhteisöllisempään toimintaan ja Eetu kyseenalaisti blogissaan koko suunnitelmani toimivuuden, sillä ”keskiverto suomalainen kuitenkin intuitiivisesti haluaa istua mahdollisimman kauas muista keinujista”. Tällaisen palautteen saaminen hieman harmittaa, sillä se tarkoittaa, etten palauttamassani materiaalissa onnistunut välittämään lukijalle työni perusajatusta. Työlläni en lähtökohtaisesti hakenut suoraa vuorovaikutusta ihmisten välille, kuten sitä viereen istumista, vaan tapoja tehdä itsemme valon avulla näkyväksi muille ja löytää yhteys epäsuorasti.

Kaikkia suunnitelmani osa-alueita ei ole mietitty tasaisesti prosessin aikana, mikä näkyy suunnitelman laadussa. Turvallisuus ja saavutettavuus, valaistusmekanismi, aukion pinta, mitoitus ja kasvillisuus olivat kaikki suunnitelmaan liittyviä aiheita, joista yritin löytää sopivaa, hyvää yhtälöä. Suunnitteluprosessin loppuvaiheessa jumittui iso vaihde silmään, sillä palautteessa professori Sinkkilän muistuttamat alkuperäiset, työohjelmassani esittämät, ajatukset gorillan palauttamisesta olivat jo jääneet unholaan. Olisi hienoa osata vielä loppumetreilläkin, palautuspäivämäärien kolistellessa, ottaa askelia taaksepäin ja yrittää löytää ratkaisun avaimia työn sisältä.

Kurssin päättänyt kriitiikkitilaisuus oli erikoinen kokemus ja kanssaopiskelijoille palautteen antaminen pitkän kaavan kautta yllättävän vaikeaa. Ehkä juuri sen vuoksi koin sen olleen myös opettavaista, sillä se pakotti pysähtymään muiden kurssitöiden äärelle, olihan palautteen oltava aidosti mietittyä ja perusteltavissa. Parien kanssa käytyjen hyvien keskustelujen jälkeen palautteen antaminen tuntui jo helpommalta ja pääsin onnekseni arvioimaan kahta työtä, joissa leikin ilo oli onnistuttu vangitsemaan suunnitelmaan.

Jälkiajatus

Prosessin aikana moni pohtimani teema jäi käsittelemättä ja polku seuraamatta. Olen leikkinyt jälkikäteen ajatuksella, voisiko kurssityössä asettamaani suunnittelukysymystä laajentaa vaikka diplomityöksi. Ympäristön tarjoamat mahdollisuudet epäsuoraan kohtaamiseen ja yksinäisyyden huomioimiseen ovat inspiroivia aiheita ja tutkisin niitä mielelläni enemmänkin, mutta ehkä seuraavalla kerralla itsevarmempana ja paremmilla teknisillä taidoilla varustettuna. Ihmisten kokema yksinäisyys ja aikuisten kynnys osallistua ympäristön luovaan käyttöön on monimutkainen asia ja sitä varmasti edistäisi, jos kaupunkitilaa suunniteltaisiin paremmin myös lapset huomioiden; eli lähtökohtaisesti iättömästi.

Viimeisen ohjauksen jälkeen tunnelmat lopputuloksen suhteen olivat selvät. Vielä oli tuotettavana reilusti materiaalia; yksinäisyyden eri tasojen käsittely, valo ja havainnekuvat. Sitten – kuten tälle projektille on tuntunut olevan ominaista – takavasemmalta hiipi mieleen uusi idea. Yksinäisyyden käsittelyn tuominen isoksi osaksi esitystä on kaihertanut jo viikkoja, sillä aihe on niin kovin raskas ja synkkä. Halusin tuoda yhden tason väliin, kuin uuden linssin, mikä esittäisi aiheen eri valossa (pun here!). Pohdin yhdistelmää nostalgia, maaseutu ja mummola, mutta vaikka kuinka tätä palettia ravistelin, ei se asettunut kohdalleen Viikintorille vaan tuntui pelkästään päälle liimatulta (voi myös olla, että palautuksen lähestyessä olin vain liian kriittinen). Päädyin lopulta poimimaan työhöni maaseudun mummolasta räsymatot ja teoksen nimen Pirta, sillä kuten pirta pitää loimilangat sopivan lähellä toisiaan, sopi se mielestäni teemaksi myös siihen mitä yhteisömme tässä ajassa tarvitsee – sopivaa läheisyyttä.

Toisen yllätyksen prosessiin toi keinujen turva-alustan pohtiminen. Tajusin niistä tulevan lopulta niin paljon pinta-alaa, että se on pakko käsitellä osana koko teosta. Mattojen suunnittelu lähti käyntiin pikseleistä ja ryijyistä ja oli lopulta pitkä prosessi, ja uppouduin siihen niin, etten enää ehtinyt pohtia miten visualisoisin työni tilamaisuutta ja valomaailmaa paremmin. Olin myös tehnyt 3d-mallini jotenkin väärin, sillä yrittäessäni renderöidä sitä keinut eivät tulostuneet, vaan katosivat jättäen jälkeensä tyhjän aukion. Jälkikäteen ajateltuna, olisi ollut parempi turhautumisen sijaan tuottaa mallista esitykseen jonkinlainen aksonometria. Esityksen ainoan havainnekuvan tekeminen oli pitkä ja lannistava prosessi, joten päätin lopulta panostaa esityksen koherenttiin muotoon – perusajatukseen, keinuyksikön tekniikkaan sekä aukioon kokonaisuutena. Erilaisten suunnittelutapojen ja myös sen surullisen 3d-mallin käyttäminen oli näin jälkikäteen tarkasteltuna kuitenkin todella arvokasta, sillä se auttoi bongaamaan paremmin suunnitelman puutteita.

Taikuutta! Eli kiitos omat atk-taidot 1.11.2020 – 6.12.2020

Turva-alustan kuvioinnin ensimmäinen hahmotelma, joka ohjauksessa todettiin vielä aika ujoksi yritelmäksi. Keinut ovat lopullisessa versiossa sijoiteltu aavistuksen keskeisemmin aukiolle.

Palautuksen kanssa tuli lopulta kiire ja viimeisellä viikolla olin flunssan takia muutaman päivän lähes poissa pelistä. Stressitasot viimeisen työstöviikonlopun kunniaksi olivat siis tapissa. Prosessin jälkeen tunnelma on helpottunut, sillä sain työni palautettua. Olo on myös hämmentynyt ja vaikka olen osittain työhöni tyytyväinen, en ole aivan varma sainko sen esiteltyä riittävän havainnollisesti. On myös vaikea arvioida, miten lopputulos vertautuu kurssin tavoitteisiin ja arvostelukriteereihin. Siitäkin huolimatta olen oppinut kurssilla valtavasti omista vahvuuksistani ja heikkouksistani – suunnittelusta, leikistä ja erityisympäristöistä. Vaikka työskentely tuntui monesti päättömältä sekoilulta, olen nyt kulkenut tällä tasolla liikkuvan suunnitteluprosessin alusta loppuun.

Työohjelmassani esitin toiveen leikinomaisesti työskentelystä ja se on toteutunut yllättävän hyvin. Olen antanut itselleni aikaa sopivilta tuntuvien suunnittelutapojen äärellä. Oma suunnitteluni on intuitiivista ja tarvitsen aikaa ajatteluprosessille, mikä käytännössä tarkoittaa pitkiä harhailukävelyjä ja hyviä yöunia. Tämän kääntöpuolena on toisinaan ollut se, että suunnitelma on vienyt minua, eikä toisinpäin. Järjestelmällisempien opiskelijoiden kanssa työskentely on opettanut minulle myös rakenteellisemman prosessinhallinnan hyödyt. Lieneekin paikallaan arvioida omaa asennettani rajoihin. Pitkään työelämässä avustavissa tehtävissä toimimisen jälkeen olen halunnut kokeilla missä omat rajani kulkevat ja olla ilmaisussani vapaa. Nyt alan vihdoin laskeutumaan takaisin maan tasalle, jossa maisema-arkkitehtuuri asettaa puitteet, joiden sisäpuolella seikkailla.

Tältä ei näytä järjestelmällinen työskentely