Toisen intensiivipäivän luentoja piti sulatella muutama päivä. Tieteellinen lähestymistapa lapsen ja ympäristön suhteeseen on valtavan mielenkiintoista, mutta täysin uutta minulle. Uusi termistö ja tutkittavien rakenteiden näkeminen itselle aivan arkisissa asioissa tuntuu paineelta korvien välissä. Saatu tieto etsii paikkaansa ja hakee köysistöjä joihin tarttua kiinni.

Marketta Kytän luento lapsiystävällisestä ympäristöstä vahvisti omia havaintojani siitä, millainen ympäristö lapsen kehitykselle on suotuisin. Kytän käyttämä termi ’tarjouma’ sanoittaa hyvin meille näyttäytyvän maailman mahdollisuuksia. Ympäristö ei näyttäydy meille sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin olemme sen ehdollistuneita näkemään. Vuoden takaiselta yhdyskuntasuunnittelun perusluennolta muistuivat mieleeni alla olevat kuvat, joita lapset olivat piirtäneet koulumatkastaan. Kuvat olivat ratkaisevan erilaisia sen perusteella, vietiinkö heidät kouluun autolla vai kulkivatko he sen itse.

Sandra kulkee kouluun autokyydillä

William kävelee kouluun

Päivän luentojen ansiosta osaan nyt selittää ilmiön oikeilla termeillä. Itse matkansa kulkevat lapset olivat selvästi saaneet kokemuksen ympäröivän maailman mahdollisuuksista. Suurempia johtopäätöksiä kuvista tekemättä, voi niiden perusteella kuitenkin arvioida kumpi tapa on ollut elämyksellisempi ja opettavaisempi.

Kirsi Pauliina Kallion luento kaupungista ”ikäisenä” ympäristönä, tukee studiokurssille asettamaani tavoitetta montaa käyttäjäryhmää palvelevan ympäristön tuottamisesta. Teoreettinen luento ravisteli huomaamaan kulttuuriset rakenteet ympäristössä ja muistutti vaihtoehdosta. Ajatus kaupunkitilasta, jossa ei ole mahdollisuutta edes olla väärin – pelkästään oikein! – resonoi vahvasti. En kuitenkaan tiedä, riittävätkö suunnittelijan rahkeeni vielä näin kokonaisvaltaiseen onnistumiseen, joten en aseta tästä itselleni tavoitetta. Sen sijaan ajatus tilan ja sen elementtien tulkinnallisesta avoimuudesta tullee yhdeksi suunnitteluperiaatteeksi.

Viikkotehtävä: Muuttuva lapsuus

Viikon luentoja alustava tehtävä käsitteli lasten tilankäytön kehitystä eri vuosikymmenillä. Tehtävään liittyvä artikkeli pohjusti hyvin haastatteluja, jotka tein äitini ja mummoni kanssa.

1

Mummoni on kotoisin Keski-Suomesta, nykyaikaan verrattuna aivan toisenlaisen todellisuuden Suomesta. Koulun ensimmäinen luokka alkoi keskellä sotaa vuonna 1943. Kouluun oli kuusi kilometriä matkaa ja mummoni kulki sen aluksi yksin. Vaikka talvella jäätyneen järven ylittäminen lyhensi matkan puoleen, oli se silloinkin käveltävä; pula-aikana ei ollut suksia hiihdettäväksi.

Koulunkäynnistä kademielinen isoveli oli pelotellut pienen Inkerin kauhusta jäykäksi tarinoilla koulutiellä vaanivasta ahmasta. Moni kouluaamu alkoi itkun tihrustamisella, ja äiti joutui saattamaan ekaluokkalaisen matkaan.

Inkeri on 12-lapsisen sisaruskatraan kahdeksas, joten leikkikavereita kotipihassa riitti. Perheen elanto saatiin maanviljelystä ja talvella metsätöistä. Kotitalo oli pieni, tupa lepäämistä varten, eikä lapsilla ollut lupaa leikkiä sisällä. Pihalla lääniä riitti, oli laveat leikkipaikat. Nuket tehtiin itse ja äidille kuorittiin koivunvitsoja vispiläksi.

2

Äitini Mervi aloitti ekaluokkansa vuonna 1965 eteläisessä Lahdessa. Vuotta aiemmin samassa koulussa oli aloitettu peruskoulukokeilu, joka oli osa suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista.

Matka läheiseen kouluun oli lyhyt, vain kolmesataa metriä. Sen sai onneksi useimmiten kulkea yksin, mutta välillä äiti saattoi pihaan asti ja se nolotti. Naapuruston lapset nimittäin olivat omatoimisia, eikä heidän peräänsä tavallisesti paljoa kyselty. Eri-ikäisiä lapsia oli naapurustossa paljon ja leikit saatiin kavereiden kanssa helposti pystyyn. Leikeissä mukana seurasivat myös pienemmät lapset, kuten omat pikkusisarukset.

Isä oli töissä metallitehtaalla, josta saatiin omaan pihaan keinu ja leikkiteline. Leikit veivät pihasta pihaan – koko naapurusto oli lasten reviiriä. Rintamamiestaloalueella oli myös elinkeinonharjoittajia, kuten leipuri ja lumppurimummo, jonka varastossa sai leikkiä hienoja pukuleikkejä. Naapurin täti opetti pianonsoittoa Merville ja pikkusiskolle. Myöhemmin rakentuva Liipolan lähiö oli tuolloin vielä sankkaa metsää, jonka rinteiltä haettiin sinivuokkoja.

3

Oma koulutieni alkoi tasan 50-vuotta mummoni jälkeen, vuonna 1993. Asuimme maaseututaajamassa kyläkoulun naapurissa. Kuljin matkani yksin, toisinaan kiireessä veljeni perässä juosten; liian lyhyt koulumatka teki meistä aamu-unisia. Talvisin lyhyt tienpätkä oli toisinaan jäänyt hiekoittamatta, ja silloin luistelin kouluun.

Lähiympäristössä – eli kylällä – sai leikkiä vapaasti muiden kylän lasten kanssa. Olen kahden veljen pikkusisko, jonka vuoksi olen usein rymynnyt isojen poikien leikeissä ja testilaskenut pulkkamäet. Isoveljien mukana pääsin myös pelaamaan konsolipelejä ja katsomaan ikäiselleni aivan liian jännittäviä elokuvia.

Minulla oli muutama hyvä tyttökaveri, joiden kanssa leikimme useimmiten eläimiin liittyviä roolileikkejä tai katsoimme piirrettyjä VHS-kaseteilta. Olin omassa kaveriporukassani varhaislapsuudessani poikkeus sen vuoksi, että minulla oli harrastus kylän ulkopuolella. Pari kertaa viikossa minut vietiin Lahteen soittotunneille, ensin haitaria ja sitten pianoa opettelemaan. Toiset lapset olivat kateellisia harrastuksestani – itseäni lähinnä hävetti olla se erilainen.

Jatkumo

Kolmea sukupolvea yhdistää ulkotilassa leikkiminen ja kokemus vapaudesta. Erottavista tekijöistä huolimatta meillä on ollut samankaltaiset ’tarjoumalasit’ päässä. Mielikuvituksen avulla on luotu henkiin alitajunnasta kumpuavia aiheita. Ulkotila on tarjonnut virikkeiden lisäksi ärsykkeitä; maaston muodon ja pinnan, äänet ja tuoksut, lämpötilojen vaihtelun. Tunnistan tästä aikajänteestä myös muutoksia lasten tavoissa ja mahdollisuuksissa käyttää tilaa. Vuosikymmeniä erottaa yhteiskunnan ja perhe-elämän muutokset. Lelujen ja tarjolla olevien virikkeiden maailma on kehittynyt harppauksin.

Jälkipohdintaa

Kaikki lapset eivät tulevaisuudessa(kaan) kävele kouluun tai ole itsenäisesti tekemisissä luonnon kanssa. Kaupungit tiivistyvät ja lapsia houkuttelevaa ”hukkatilaa” ei jää. Miten löytää tasapaino kaupunkien kasvupaineiden ja villin ympäristön välille? Millainen ympäristö motivoisi lasta ja taipuisi erilaisiin kokeiluihin?

Ilo ja sisäinen motivaatio

Lasta ei voi pakottaa oppimaan, mutta aikuisen vastuulla on tarjota mahdollisuus siihen. Leikin avulla lapsi testaa omaa osaamistaan, paikkaansa yhteisössä ja lopulta maailmassa. Omat vahvuudet löytyvät ja lapsi oppii käyttämään niitä.

Psykologian professori Mihaly Csikszentmihalyi käyttää kirjassaan Flow – Elämän Virta termiä kompleksisuus. Kompleksinen yksilö pystyy käyttämään kertynyttä informaatiota hyödykseen ja samalla kontrolloimaan tietoisuuttaan. Tietoisuutta hallitsemalla ihminen kykenee keskittymään ja olemaan tarkkaavainen häiriötekijöistä huolimatta.

Pienellä lapsella on valtava sisäinen motivaatio keholliseen ja kielelliseen kehitykseen ja uuden oppiminen tuottaa iloa. Motivaatio pystyssä pysymiselle ja kävelemiselle on luontainen, eikä se laske, vaikka onnistuminen vaatii lukemattoman määrän epäonnistuneita yrityksiä. Csikszentmihalyin mukaan jokainen iloa tuottava oppimisen tapahtuma kasvattaa lapsen kehittyvän itsen kompleksisuutta. Kuitenkin lapsen kasvaessa ilon ja oppimisen luontainen yhteys alkaa vähitellen katoamaan: ”Ehkä siksi että oppimisesta tulee koulun alkaessa ulkoa päin ohjattua”. Ulkoa sisään, eikä sisältä ulos.

Prosessi

Luova prosessi alkaa olla aikamoisessa sykkyröitymisvaiheessa. Työohjelman palautus ja siitä palautteen saaminen tuntuvat tulevan hieman etukenossa. Tämä postaus on sillisalaatti, mutta se on saatava tässä vaiheessa pois kasetilta.

Kohdekaupunginosat olivat molemmat minulle entuudestaan tuttuja, mutta eri tavoin. Arabianrannan läpi kuljen viikoittain, lenkkeillen tai pyöräillen. Mielikuva siitä on ollut lähinnä tuulinen ja mereinen – viime aikoina myös kanadanhanhinen. Kalasatama on myös viikottaisen reitistöni varrella, mutta sen valmistumista olen seuraillut puolihuolimattomasti. Valmistumisen aste tuntuu yllättävän kerta toisensa jälkeen; valtavista kuopista on noussut ihan oikeaa kaupunkitilaa, kortteleita ja tornitaloja.

Perjantain maastoretki alkoi myöhään iltapäivällä. Olin valmistautunut retkeen lukemalla artikkelin ja tunnistin siinä mainitun ajelehtimisen, sillä harrastan sitä ilman tehtävänantoakin. Retkelle otin mukaan puolisoni, jolla skeittarina ja seikkailukasvattajana on omanlaisensa näkökulma ympäristön käyttöön.

Ilta ehti hämärtyä kesken retkemme, mikä aiheutti kuvausvälineistön muuttumisen perunaksi. Toisaalta näimme miten valaistus on osa tilojen todellisuutta pimeään aikaan. Ja pimeäähän kohta taas riittää.

”Kato eikö ole kiva ja tunnelmallinen puro?” ”Eihän siinä ole edes vettä”.

Retkemme alkoi Vanhankaupunginlahden ja Arabianrannan taitekohdan puistikosta. Puiston läpi kulkevan puronpaikan äärelle pääsi helposti ja ympäröivä kasvillisuus oli paikoin hyvin rehevää ja siellä saisi varmasti hyvät leikit pystyyn. Valitettavasti purossa ei ollut vierailuhetkellä lainkaan vettä.

Tästä olisi ollut luontevaa lähteä seikkailemaan Arabian rantapuistoon, mutta ajelehtimisen ajatuksella seurasimme tallautunutta poluntapaista viereiselle sisäpihalle.

Sisäpiha olikin mielenkiintoinen! Pihan yhdeltä reunalta oli juuri purettu rakennus, mikä toi sinne keskeneräisyyden ja avoimuuden tuntua. Pihalla kaikuivat leikkivien lasten äänet, naapuritalon leikkitelineet olivat kovassa käytössä. Hienoissa paloportaissa oli kiipeily kielletty, mutta löyhästi ripustettu kyltti ei sitä käytännössä estänyt. Lastauslaiturialue tasaisine asfaltteineen sopi hyvin skeittaukseen.

Ajoluiskan viherkatto oli minusta mielenkiintoinen, etenkin koska sinne olisi ollut helppo kiivetä. Retkikumppanin mielestä paikka oli aivan liian keskeinen ja näkyvä, eikä siinä saisi olla rauhassa. ”Ehkä mä kulkisin tosta läpi, tiedätkö silleen niin kuin lapset vaeltelee paikasta toiseen”. Alamme olla asian ytimessä.

Arabianrannassa meren läheisyys tuntuu. Jatkoimme matkaa ja rantapuisto veti puoleensa. Sisäpihoilta löytyy paljon taidetta, joka kestää leikkimisen ja piiskaavan sään.

Pitkään emme rantapuistossa ehtineet kävellä, kun jo sisäpiha kuiskutteli puoleensa. Tiiviit pensaat muodostivat jännittävältä tuntuvan käytävän, johon teki mieli kurkistaa. Pergolamaisen rakenteen sisään muodostuikin hämärä tila, johon köysimaiset kasvit toivat viidakkomaista tunnelmaa. Olisi tehnyt mieli jäädä fiilistelemään pidemmäksikin aikaa, mutta matka vei jo eteenpäin.

Syvemmältä samalta sisäpihalta löytyi nimittäin lisää taidetta, jonka kiemuroissa ja kaarteissa olisi hyvä leikkiä jonkinlaisia hippa- ja takaa-ajoleikkejä. Teos oli valaistu kohdevalaisimin – valojen ja varjojen leikkiä sisäpihalla on tultava katsomaan myöhemmin syksyllä.

Arabiassa on paljon taideteoksia, mutta seinät ovat säilyneet kohtalaisen tägittöminä. Tässä kestävää katutaidetta tarjoilevat paikalliset lapset.

Arabianrannassa katutila ja rakenteet tuntuivat olevat ahkerasti etenkin skuuttaajien käytössä. Urheilupuiston kenttien välistä löytyi runsaasti ”tyhjää” tilaa ja kaikenlaisia toimintoja joita itsekin päädyimme kokeilemaan. Omat silmäni aluksi sivuuttivat tyhjän tilan, joka taas puolisolle näyttäytyi alueen kiehtovimpana osana. Se mahdollistaisi monenlaiset leikit, pelit ja puuhat.

Tutulta tuntuvaa kaupunginosaa oli todella tervetullutta tutkailla toisenlaisin silmin. Olen aivan varmasti nähnyt monet näistä kohteista ja taideteoksista ennenkin, mutta ne eivät ole näyttäytyneet minulle tarjoumina ja mahdollisuuksina, vaan pelkkänä katseen sivussa ohitse kulkevana mattona.

Arabiasta jatkoimme pyöräillen kohti etelää. Kalasatamaan suunnatessamme käytimme Hermannin rantapuiston läpi kulkevaa reittiä, joka joutomaisuudessaan tuntuu koko kaupungin takapihalta. Vieressä kohoavat korkeat tornitalot ja niiden työmaat. Tunnelma muuttuu karuksi ja keskeneräiseksi. Oivallinen paikka tutkimusretkille, mutta me jatkoimme matkaa rakennetumpaan ympäristöön.

Kalasatamassa keskeneräisyys ja tuoreus näyttäytyy mahdollisuutena leikkiin. Juuri valetulla pehmeähköllä asfaltilla on ihanan tasaista pyöräillä tai rullaluistella. Asumattomat talot kutsuvat keskelleen seikkailemaan. Jätimme sen tällä kertaa välistä, sillä päivä alkoi hämärtymään.

Kalasatamassa pääsee myös aivan meren äärelle ja kastelemaan kenkänsä. Meri tuo mukanaan rantaportaille jännittäviä kasveja ja roskia. Ympäristössä on paljon rakennusmateriaaleja ja -jätettä tutkittavaksi.

Itäväylän sillan alla on helposti kiivettävän aidan takana yllättävän paljon tasaista tilaa ja seiniä joille taiteilla graffiteja. Hämäryydestä huolimatta aluetta reunustavalla tiellä kulkee paljon ihmisiä, eikä tunnelma ole turvaton. Metro kolisee yläpuolella tasaisin väliajoin, äänimaisema on urbaani.

Hämärän myötä tarjoumat tuntuivat vähenevän, mutta syttyvät valot toivat esiin uusia yksityiskohtia ja mahdollisuuksia hengailuun.

Kaupunkirakenteen keskeiseen solmukohtaan on Kalasatamassa sijoitettu näyttävä taideteos. Teräksinen veistos on hyvin leikittävissä; vaikka skeittaaminen on estetty röpöisellä kiveyksellä, kiipeily ja muu akrobatiansuuntainen toiminta onnistuu.

Kalasataman rantabulevardi oli kovin kivinen, vaikka tilaa kasveille tai toiminnoille olisi ollut. Tässä yksi levennyksistä, jonka kalustus pelastusrenkaineen ja knaapeineen on minimalistisen merihenkinen.

Tämä tilataideteos sai olla omassa rauhassaan veden äärellä. Tuolit kuitenkin vetivät ihmisiä puoleensa – kuten myös isoisänsilta, jolta joku huusi poikaporukan alas kiipeilemästä poliiseilla uhaten.

Paluumatkalla  oli vielä kierrettävä Arabianrannan leijonien kautta. Nukkuvien leijonien luokse oli kerääntynyt useampi seurue esiteini-ikäisiä lapsia skeittaamaan, skuuttaamaan ja hengailemaan. Vaikka paikka ei itsessään tarjoa toimintoja, on siitä selkeästi muodostunut kohta kaupungissa, jossa on hyvä hengailla ja viettää aikaa.

Pimeän tultua tämä oli hyvä paikka päättää retki ja suunnata kotia kohti uusista kokemuksista virkistyneenä.

Syyskuun ensimmäinen intensiivipäivä Pitäjänmäellä sisälsi kaksi erilaista lähtökohtaa leikkiin. Lappsetin osuuden esitys oli hyvin järjestetty ja avasi kuulijoille faktoja yrityksen lähtökohdista, arvoista ja suunnitteluperiaatteista. Katalogista löytyvissä valmislaitteissa on tehokkaan ratkaisun tuntu, ne ovat turvalliseen leikkiin suunniteltuja ja ohjaavat lasta usein käyttämään niitä tarkoituksenmukaisesti. Lappsetin tuotteet olivat myös minun ensimmäinen kosketukseni ulkoleikkivälineisiin, kun meidän kylälle rakennettiin leikkipuisto 90-luvun puolivälissä. Puisto oli uutuudessaan jännittävä ja opin siellä monia hyödyllisiä taitoja, kuten heilauttamaan itseni puolivoltilla laidan yli ja tasapainoilemaan leikkimökin katolla. Vaikka välineille oli jokaiselle osoitettu kohtalaisen itseohjautuva käyttötarkoitus, mielestäni käytimme niitä siihen nähden luovasti. Osittain tällaisten omien kokemusteni vuoksi suhtautumiseni valmislaitteisiin on lempeä, vaikka bulkkipuistot eivät täysin omaan suunnitteluideologiaani istukaan. Leikkipuistot ovat lasten omia paikkoja ja siinä merkityksessään tärkeitä.

Riemastuttavan moni opiskelija osallistui myös iltapäivän luovaan leikkituokioon, jossa urbaani ympäristö otettiin haltuun parkourin keinoin. Leikin voi viedä mukanaan ihan mihin vain, kuten parkourkeskuksen ohjaajat meille osoittivat. Kaupunkitila on tarkoitettu käytettäväksi ja parkour lajina on asian ytimessä. Monenlaisen käytön ja käyttäjän  ympäristö on sellaista mihin itsekin haluaisin kurssin suunnittelutyössä pyrkiä.

Urbaania ympäristöä voi ottaa haltuun myös esimerkiksi boulderoimalla.

Kurssityön pohdintaa

Täällä kotikulmillani Viikissä on monta synkän betonista kaupunkitilaa ja aukiota, jotka kaipaisivat hieman huomiota; kukoistavaa kasvillisuutta ja mahdollisuuksia toimintaan. Vähitellen on alkanut muodostumaan mielikuva mihin haluaisin kurssityön suunnitella ja aihio siitä, minkä luonteinen työ mahdollisesti olisi. Samalla tiedostan, että on hyvä olla asettamatta minkäänlaisia varauksia ja pitää mieli avoimena näin varhaisessa vaiheessa kurssia. Huomaan että prosessi on lähtenyt käyntiin, sillä alitajunnasta puskee paljon kurssiin liittyvää aineistoa. Yritän tästä huolimatta säilyttää luovan suunnan myös ulkoa sisään, etenkin kun lähdekirjoja on tullut haalittua työpöydän kulmalle vino pino.

 

The opposite of play – – – is not a present reality or work, it is vacillation, or worse, it is depression.

Brian Sutton-Smith: The Ambiguity of Play

Työssäni kaupunkisuunnittelussa varsinainen suunnittelutyö on tapahtunut hyvin kapealla alueella. Lähtötiedot ja tavoitteet ovat rajanneet hanketta usein niin, että suunnittelijan työksi on jäänyt (pohjatyön lisäksi) vetää viiva ainoaan siihen soveltuvaan kohtaan. Lähtökohtani tähän kurssiin ovat siis kahtiajakoiset: Edessä olevan kaltaisesta suunnittelutyöstä minulla ei ole juurikaan kokemusta, mutta toisaalta aihe kiinnostaa minua valtavasti henkilökohtaisella tasolla.

Leikki osana ihmisyyttä ja työ leikkinä ovat olleet minulle viime vuosina ajankohtaisia teemoja. Työn kokeminen leikkinä ei kuitenkaan tarkoita sitä että suhtautuisin siihen kevyesti. Oikeastaan päinvastoin; suhtaudun siihen perustavanlaatuisen vakavasti ja haluan tehdä parhaani, mutta se onnistuu vasta kun olen sisäisesti motivoitunut, pidän siitä mitä teen ja saan kokeilla ja ajatella luovasti omilla aivoillani – eli leikin. Leikkiin liittyvä uteliaisuus, jännitys, vapaus ja läsnäolo – mutta myös huumori, nauru ja ilo – ovat kaikki minulle elintärkeitä elämänlaadun osasia ja liitän ne parhaimmillaan myös maisema-arkkitehtuuriin.

Oletan ennalta, ettei lapsen näkökulmaan eläytyminen tuottane minulle hankaluuksia, vaan haaste tullee maisema-arkkitehtuurin suunnittelukokemuksen niukkuudesta ja siitä aiheutuvasta epävarmuudesta. Suunnitteluprosessi tässä laajuudessa ei ole minulle tuttu, joten ajankäytön hallintaan täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Koen opinnoissani liikkuvani ainakin vielä toistaiseksi niin niukalla substanssiosaamisella, että kaikkeen suunnitteluun liittyy erityistä osaamisen kerryttämistä. Kurssi on ensimmäinen maisema-arkkitehtuurin suunnittelukurssini ja sen teema on onneksi erityisen mieleinen.

Vaikka kurssin teemana ovat lapsen leikin ympäristöt , kiinnostaa minua tutkia mahdollisuutta luoda ympäristöä joka liikuttaa – henkisesti tai fyysisesti – myös muun ikäisiä ihmisiä. Se miten näistä aineksista tiivistyy näkemysteni mukainen leikin ympäristö, on vielä mysteeri.

Lähiympäristö palkitsee katsojansa kiinnostavilla kohteilla