Tunnelmat ennen välikritiikkiä olivat sanalla sanoen tiiviit. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, päädyin kehittelemään välikritiikkiin kokonaan uuden konseptin. Sen esittely jännitti, sillä en ehtinyt sitä ohjauksessa kertaakaan käyttää. Hankalinta oli selkeästi konseptiajatuksen tiivistäminen neljään minuuttiin, mutta siitä oli jälkikäteen ajateltuna valtavasti hyötyä työn eteenpäin viemisen kannalta. Samalla kun mietin miten ideani välittyy muille, täytyi se kirkastaa myös itselleni; Mikä on työssä oleellista ja mikä on sen ydin.

Kritiikkipäivänä oli valtavan mielenkiintoista nähdä toisten opiskelijoiden konseptit. Oli ilahduttavaa, miten erilaisia ja omannäköisiään konsepteja muut olivat saaneet aikaiseksi. Monien työt olivat selkeässä konseptivaiheessa, kun taas osassa ajatusten kehitystyö oli vielä hieman kesken. Kaikissa oli kuitenkin omanlaisiaan ansioita, kuten selkeä konsepti, mielikuvituksellinen ja lennokas idea tai havainnolliset visualisoinnit.

Sain hyvin rakentavaa palautetta omasta konseptistani. Olin itsekin miettinyt miten valoteos toimii ilman pimeyttä ja mitkä ovat torin reunaehdot teoksen sijoittelussa. Nämä ovat kysymyksiä, joihin on tarkoitus perehtyä jatkosuunnittelussa. Laura toi palautteessaan esiin ”ongelman” suunnitelman valmiista luonteesta ja miten syventää sitä. Koen kuitenkin suunnitelman olevan vielä karkea idea ja konsepti on ennemmin yhteyden löytäminen maisema-arkkitehtuurin avulla. Jatkokehittelylle on siis tilaa, mutta paikallaan on tarkistaa työohjelmasta laatimani aikataulu. Valmis työ esitellään reilun kuukauden päästä – eli hyvin pian.

Työni mielestäni seuraa työohjelmaani, vaikka veistos onkin vaihtunut tilateokseen. Valitsemani teema leikittää kaikenikäisiä ja keskittyy aikuisen tarpeeseen leikkiä ja osallistua. Suunnittelutyön pitäminen leikinomaisena on ollut vaikeaa, mutta olen pyrkinyt pitämään flow-tilaa yllä ottamalla joustavasti askelia taakse- ja eteenpäin silloin kun ei ole tuntunut sujuvan. Olen oppinut valtavasti itsestäni suunnittelijana tämän prosessin aikana.

Nyt jälkikäteen olisi ehkä ollut itselleni järkevämpää valita oppimiskokemuksen vuoksi kohde, johon sisältyy myös vihersuunnittelua. Toisaalta juuri tämän työn tekeminen ja aiheen tutkiminen on nyt mielekästä ja tärkeää.

Horjahdus 1

Konseptiluonnosvaiheessa on ensimmäisen kerran kurssilla tullut tunne, etten osaa. Kahden ohjauskerran jälkeen suunta on vieläkin entropiaan, mutta tilanne on vihellettävä poikki, sillä työvaihe pitäisi pystyä esittelemään muutaman päivän päästä. Ideoita pulppuaa ja ajatus luonnoksen esittelemisestä on ahdistava. Edellisessä tutoroinnissa esittelin skissin, jossa hyvin kirjaimellisesti käsittelin biodiversiteettikatoa tuomalla Viikintorille jättimäisiä kilpikonnaveistoksia. Hyvin in your face, ei omalta tuntuva, lähestymistapa tehtävänantoon.  Vaikka sain ajatuksen sisällyttää suunnitelmaani viestin luonnonympäristön huolestuttavasta tilasta, päätän siirtää sen sivuun. Esteetikko Ossi Naukkarinen muistuttaa kirjassaan Arjen Estetiikka siitä, kuinka ”kriittinen sanoma ei tule julkiseksi, jos sitä ei havaita”. Ideoideni työstöstä ja kehittelystä tuntuu puuttuvan vielä niiltä vaadittu kompleksisuus. Problematiikka veistoksen staattisuuden ja tilan leikittävyyden välillä on myös ilmestynyt mietintämyssyyn. Ajatus aikuista leikittävästä veistoksesta tuntuu suoraan sanottuna kornilta.

Kokeilen josko pääsisin eteenpäin jotain toista polkua seuraamalla. Siispä tarkastelen omaa työohjelmaani, mitä tuli ”luvattua”. Takkuilun äärellä otan askelen taaksepäin prosessissani ja päätän skipata konnat. Aiemmat ajatukseni nostalgiasta ja jäljistä tuntuvat enemmän omilta.

Horjahdus 2

Taiteilija Olafur Eliassonista ja hänen töistään inspiroituminen on jatkunut. Eliasson on kritisoinut taidemaailman mädännäisyyttä ja sen vuoksi kiinnostunut materiattomasta taiteesta; valosta, väreistä ja varjoista.

Yliopiston mahtavan materiaalitarjonnan kautta pääsin katsomaan Notion Motion dokumentin vuodelta 2010, jossa Eliasson esittelee menneitä ja tulevia teoksiaan. Hetkeen erittäin tervetulleen horjahduksen taiteilija tarjoilee teoksellaan Your Sun Machine (1997), jossa seurataan galleriahuoneen kattoon puhkaistusta reiästä heijastuvan valotäplän matkaa ympäri huonetta. Vaikka katsoja seuraa staattisesti valon siirtymistä, itse valo ei kuitenkaan siirry, vaan katsoja. Eliassonin sanoin; ”Oikeastaan se, mikä liikkuu, olemme me. Eikä vain reikä katossa, vaan galleriahuone ja koko Los Angeles – kiidämme läpi avaruuden”. Suurimmat oivallukset ovat pieniä – horjahduksia.

Let’s not let nature tell us who we are. Let’s use nature to investigate who we are.  – Olafur Eliasson

Horjahdus 3

Viikintori on läpikulun paikka. Se on puristuksissa marketin ja alueen muiden toimintojen välissä ja tällä hetkellä jäsentymätön ja persoonaton. Nykyinen ”nollatila” kivettynä aukkona kaupunkirakenteessa tuntuu kuitenkin perustellulta ympäristön läkähdyttävän moninaisuuden vuoksi.  Alueen käsittelyn tulisi siis olla hienovaraista, joskin kokonaisvaltaista.

Ihmiset kulkevat alueen läpi toistensa perässä samoja reittejä pitkin, kuten muurahaiset. Maiseman harmaudesta ja kulissien ylimitoituksesta mieleeni palaa valokuvaaja ja dokumentaristi Sebastião Salgadon valokuvat Brasilian Serra Peladan kultaryntäyksestä vuodelta 1986. Näiden kahden maailman rinnastaminen saattaa tuntua karrikoidulta, mutta koen sen myös osuvaksi.

Sebastião Salgado – Gold, valokuvanäyttely Tallinnan Fotografiskassa 2020.

Mittakaava näissä kuvissa on absurdi; ihmismassa kultakaivoksen seinämillä on niin tekstuurinkaltainen, ettei katsoja ymmärrä näkemäänsä. Hiljalleen keskiössä olevat ihmiset kuitenkin paljastuvat kuvasta – massasta yksilöiksi. Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi itsenämme – joko suoraan tai epäsuorasti. Etenkin pandemian aikana tarvitsemme tilaa osoittaa toisillemme että välitämme.

Tarve alueella on enemmän staattisuudelle ja yhdistäville langoille, kuin härveleille. Aikuisen leikin ympäristön ei mielestäni tarvitse mässäillä riemulla ja ilolla, vaan ratkaisu voi olla hienovaraisempi. Tulokulmani leikin ympäristöön on ennemmin tilateos kuin veistos ja se mahdollistaa sekä pysähtymisen että jäljen jättämisen. Osallistuminen on kehollista, hyödyntäen samalla pohjolan pitkää pimeää aikaa ja valonlähteitä.

Jälkiä meistä: Konkretiaa

Torin yllä olevasta katerakenteesta laskeutuu keinuja, joiden ylle on kiinnitetty valonlähteet. Nämä ovat kytkettyjä toisiinsa niin, että keinun liike sytyttää valon ja lataa sitä. Keinut ovat aikuiseen mitoitukseen hieman liian suuria ja leveitä, kuten lapsenakin osa aikuisten välineistä tuntui vääränlaisilta. Keinumaan mahtuu siis yksin tai yhdessä kaverin kanssa. Latautunut valo palaa jonkin aikaa vielä keinumisen jälkeen; tulemme nähdyiksi ja valaisemme samalla toistemme pimeyttä.

Kate mahdollistaa myös muiden toimintojen sijoittamisen, kuten köynnösten tai muun rakenteeseen nostettavan kasvillisuuden. Alueen käsittelyn ollessa hillittyä, myös torin pinnassa voisi tapahtua jotain. Koska työssä on valoa, voisi syntyä myös harkittuja varjoja. Ajatuksissa mukana kulkenut värin tutkiminen tekisi tässä vaiheessa varmasti hyvää suunnitelman kehittelylle.

Ilon kokeminen tekemisen kautta on universaali kokemus. Ei ole väliä mitä tehdään, sillä tunne ja syyt ilon takana ovat samat: Kun keskittyneenä suoriudumme tehtävästä johon taitomme riittävät, unohdamme huolet – ja kadotamme ajantajun. (Csikszentmihalyi, M.)

 

Mitä enemmän luen ja altistan itseäni inspiraatiolle, sitä enemmän sisältäni pulppuaa ideoita. Tekisi mieli laittaa alitajunnan haka hetkeksi kiinni ja tuulettaa päätä. Tämänpäiväinen tutorointi onneksi ohjasi lempeästi oikeaan eteenpäin; Keskeiseksi ongelmaksi muodostuvaa aluerajausta ei ole pakko tehdä ongelmaksi. Voin laajentaa ja vanuttaa ideoitani pitkin Viikkiä jos siltä tuntuu. Ideoita on syntynyt kaikenlaisia, mutta sen sijaan että leivon niitä lisää, voin haudutella ja kehitellä aiempia. Runsas ideointi on ollut osa prokrastinaatiota, joka on liittynyt tiedostamaani ongelmaan Viikintorin ahtaudesta. En ole vielä pistänyt mitään paperille, koska se saattaa realisoida unelmani turhiksi.

Konseptin kehittelyä

Olen lukenut tekstejä siitä mitä leikki on, ja miten se käsitetään. Ajatus ”iättömästä” leikin ympäristöstä on kääntynyt enemmän ”kaikkien ikien” ympäristöksi. Ei niin, että huomioisin jokaisen ikäryhmän erikseen, vaan otan avuksi nostalgian ja tervehdin lasta meissä jokaisessa. Viikki on tunnettu pelloistaan, mutta niillä kulkeminen on kielletty. Voisiko sen kokemuksen simuloida jotenkin valitsemaani kohteeseen? Tutorimme Sarianna muistutti, ettei tulkinnan tarvitse olla kirjaimellinen. Tämän ajatuksen laitan mietintämyssyyn.

Haluaisin myös kovasti tutkia värin käyttöä maisema-arkkitehtuurissa ja kasvillisuudessa. Etenkin väripintojen rakentuminen pienemmistä osista kiinnostaa.

Ehkä työohjelmassa suunnittelemani veistos onkin taiteellinen tulkinta viljapellosta?

Seuraavaksi

Viikko jatkuu askarrellen ja pistäen vihdoin asioita paperille. Varasin myös Juhani Pallasmaan Ihon Silmät. Arkkitehtuuri ja Aistit -kirjan, odotan saavani siitä ideoitani tukevia ja värittäviä ajatuksia.

Elettyyn tilaan, eri aikakausilla ja eri ikäisten ihmisten kokemana, perehdyttiin kolmantena intensiivipäivänä. Päivän luennot olivat läpileikkaus menneisyydestä nykypäivään. Lasten leikkiin tarkoitettu oma tila ei ole tupsahtanut tyhjästä, vaan ilmiön kehittymisestä Suomessa kertoi Ebeneser -säätiön toiminnanjohtaja Taina Sillapää. Oppiminen, ja sen myötä kasvatus, tapahtui leikin kautta kokeilemalla ja saamalla elämyksiä. Oli ilahduttavaa kuulla, miten tärkeä elämys esimerkiksi lehmä historiassamme on ollut ja miten sellainen elämys lapsille päiväkodissa tarjoiltiin. Myös oma mummoni jaksaa nostalgisoida maaseudun askareiden ja etenkin lypsämisen äärellä. Nostalgiaan liittyi myös Sillanpään luennon toinen osio, jossa hän kertoi eletystä tilasta kerätystä laajasta muistoaineistosta.

Hengailun maantieteeseen meidät tutustutti maantieteen tuore apulaisprofessori Noora Pyyry, jonka tutkimukset nuorison tilankäytöstä olivat hyvin teemaa konkretisoivia ja valaisevia. On hyvin elähdyttävää kuulla tutkittua tietoa aiheesta, mikä on jossain omassa alitajunnassani kytenyt ilman valmiita ajatuksia. Vaikka olen itsekin ollut kaiken vapaa-aikani hengailuun käyttänyt teini, pystyi Pyyry silti sanottamaan nuorison kaupunkitilan käyttöä niin osuvasti, että hykerryttää. Muun muassa tilan kesyttämisen, kanssa-asumisen, tiukan ja väljän tilan käsitteet olivat uusia, mutta sain niistä heti kiinni. Ajatus hengailun olevan nuorten omanlaista osallisuutta kaupunkitilaan tuntuu nyt itsestään selvältä. Ympäristön avoimuus siinä elävälle yksilölle on elintärkeää ja on hyvä muistaa, että useimmat rajoitteet ovat omissa päissämme.

Kurssityön pohdintaa

Lähes huomaamattani suunnittelutyöstä on muodostumassa kokonaisuus, jossa asiat tuntuvat liittyvän luonnollisesti toisiinsa. Iän ja iättömyyden sekä leikin ja oppimisen eri puolet tukevat teoreettisesti toisiaan. Sulatusprosessi on vielä kesken, mutta ääriviivat tuntuvat hetkittäin alkavan hahmottua. Työohjelman rutistaminen kasaan oli omanlaisensa prosessi, ja päädyin lopulta kohteeseen joka vieläkin hieman jännittää.

Viikonloppuna lähdin lepuuttamaan korvien välystä lokakuiselle kesämökille. Saunoin pilkkopimeydessä ja myrskylyhdyn liekki lepatti ikkunan takaa. Eloisa valonlähde veti ajatukset kurssin teemaan ja toi mieleeni Olafur Eliassonin installaation Multiple Shadow House, jonka näin Kööpenhaminan arkkitehtuurikeskuksessa. Muistan elävästi miten eri ikäisiä aikuisia sisältänyt seurueemme spontaanisti leikki yhdessä minuuttikaupalla teoksen edessä, joka heijasti kertautuneet siluettimme eri väreissä seinälle lumoavaksi kokonaisuudeksi. Siihen osallistuja tarvitsi vain oman vartalonsa ja hieman aikaa. Värillä, valolla ja varjolla leikkiminen on aineeton, mutta silti kehollinen kokemus.

Olafur Eliasson, Multiple Shadow House, 2018