Horjahdus 1

Konseptiluonnosvaiheessa on ensimmäisen kerran kurssilla tullut tunne, etten osaa. Kahden ohjauskerran jälkeen suunta on vieläkin entropiaan, mutta tilanne on vihellettävä poikki, sillä työvaihe pitäisi pystyä esittelemään muutaman päivän päästä. Ideoita pulppuaa ja ajatus luonnoksen esittelemisestä on ahdistava. Edellisessä tutoroinnissa esittelin skissin, jossa hyvin kirjaimellisesti käsittelin biodiversiteettikatoa tuomalla Viikintorille jättimäisiä kilpikonnaveistoksia. Hyvin in your face, ei omalta tuntuva, lähestymistapa tehtävänantoon.  Vaikka sain ajatuksen sisällyttää suunnitelmaani viestin luonnonympäristön huolestuttavasta tilasta, päätän siirtää sen sivuun. Esteetikko Ossi Naukkarinen muistuttaa kirjassaan Arjen Estetiikka siitä, kuinka ”kriittinen sanoma ei tule julkiseksi, jos sitä ei havaita”. Ideoideni työstöstä ja kehittelystä tuntuu puuttuvan vielä niiltä vaadittu kompleksisuus. Problematiikka veistoksen staattisuuden ja tilan leikittävyyden välillä on myös ilmestynyt mietintämyssyyn. Ajatus aikuista leikittävästä veistoksesta tuntuu suoraan sanottuna kornilta.

Kokeilen josko pääsisin eteenpäin jotain toista polkua seuraamalla. Siispä tarkastelen omaa työohjelmaani, mitä tuli ”luvattua”. Takkuilun äärellä otan askelen taaksepäin prosessissani ja päätän skipata konnat. Aiemmat ajatukseni nostalgiasta ja jäljistä tuntuvat enemmän omilta.

Horjahdus 2

Taiteilija Olafur Eliassonista ja hänen töistään inspiroituminen on jatkunut. Eliasson on kritisoinut taidemaailman mädännäisyyttä ja sen vuoksi kiinnostunut materiattomasta taiteesta; valosta, väreistä ja varjoista.

Yliopiston mahtavan materiaalitarjonnan kautta pääsin katsomaan Notion Motion dokumentin vuodelta 2010, jossa Eliasson esittelee menneitä ja tulevia teoksiaan. Hetkeen erittäin tervetulleen horjahduksen taiteilija tarjoilee teoksellaan Your Sun Machine (1997), jossa seurataan galleriahuoneen kattoon puhkaistusta reiästä heijastuvan valotäplän matkaa ympäri huonetta. Vaikka katsoja seuraa staattisesti valon siirtymistä, itse valo ei kuitenkaan siirry, vaan katsoja. Eliassonin sanoin; ”Oikeastaan se, mikä liikkuu, olemme me. Eikä vain reikä katossa, vaan galleriahuone ja koko Los Angeles – kiidämme läpi avaruuden”. Suurimmat oivallukset ovat pieniä – horjahduksia.

Let’s not let nature tell us who we are. Let’s use nature to investigate who we are.  – Olafur Eliasson

Horjahdus 3

Viikintori on läpikulun paikka. Se on puristuksissa marketin ja alueen muiden toimintojen välissä ja tällä hetkellä jäsentymätön ja persoonaton. Nykyinen ”nollatila” kivettynä aukkona kaupunkirakenteessa tuntuu kuitenkin perustellulta ympäristön läkähdyttävän moninaisuuden vuoksi.  Alueen käsittelyn tulisi siis olla hienovaraista, joskin kokonaisvaltaista.

Ihmiset kulkevat alueen läpi toistensa perässä samoja reittejä pitkin, kuten muurahaiset. Maiseman harmaudesta ja kulissien ylimitoituksesta mieleeni palaa valokuvaaja ja dokumentaristi Sebastião Salgadon valokuvat Brasilian Serra Peladan kultaryntäyksestä vuodelta 1986. Näiden kahden maailman rinnastaminen saattaa tuntua karrikoidulta, mutta koen sen myös osuvaksi.

Sebastião Salgado – Gold, valokuvanäyttely Tallinnan Fotografiskassa 2020.

Mittakaava näissä kuvissa on absurdi; ihmismassa kultakaivoksen seinämillä on niin tekstuurinkaltainen, ettei katsoja ymmärrä näkemäänsä. Hiljalleen keskiössä olevat ihmiset kuitenkin paljastuvat kuvasta – massasta yksilöiksi. Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi itsenämme – joko suoraan tai epäsuorasti. Etenkin pandemian aikana tarvitsemme tilaa osoittaa toisillemme että välitämme.

Tarve alueella on enemmän staattisuudelle ja yhdistäville langoille, kuin härveleille. Aikuisen leikin ympäristön ei mielestäni tarvitse mässäillä riemulla ja ilolla, vaan ratkaisu voi olla hienovaraisempi. Tulokulmani leikin ympäristöön on ennemmin tilateos kuin veistos ja se mahdollistaa sekä pysähtymisen että jäljen jättämisen. Osallistuminen on kehollista, hyödyntäen samalla pohjolan pitkää pimeää aikaa ja valonlähteitä.

Jälkiä meistä: Konkretiaa

Torin yllä olevasta katerakenteesta laskeutuu keinuja, joiden ylle on kiinnitetty valonlähteet. Nämä ovat kytkettyjä toisiinsa niin, että keinun liike sytyttää valon ja lataa sitä. Keinut ovat aikuiseen mitoitukseen hieman liian suuria ja leveitä, kuten lapsenakin osa aikuisten välineistä tuntui vääränlaisilta. Keinumaan mahtuu siis yksin tai yhdessä kaverin kanssa. Latautunut valo palaa jonkin aikaa vielä keinumisen jälkeen; tulemme nähdyiksi ja valaisemme samalla toistemme pimeyttä.

Kate mahdollistaa myös muiden toimintojen sijoittamisen, kuten köynnösten tai muun rakenteeseen nostettavan kasvillisuuden. Alueen käsittelyn ollessa hillittyä, myös torin pinnassa voisi tapahtua jotain. Koska työssä on valoa, voisi syntyä myös harkittuja varjoja. Ajatuksissa mukana kulkenut värin tutkiminen tekisi tässä vaiheessa varmasti hyvää suunnitelman kehittelylle.

Ilon kokeminen tekemisen kautta on universaali kokemus. Ei ole väliä mitä tehdään, sillä tunne ja syyt ilon takana ovat samat: Kun keskittyneenä suoriudumme tehtävästä johon taitomme riittävät, unohdamme huolet – ja kadotamme ajantajun. (Csikszentmihalyi, M.)