Elettyyn tilaan, eri aikakausilla ja eri ikäisten ihmisten kokemana, perehdyttiin kolmantena intensiivipäivänä. Päivän luennot olivat läpileikkaus menneisyydestä nykypäivään. Lasten leikkiin tarkoitettu oma tila ei ole tupsahtanut tyhjästä, vaan ilmiön kehittymisestä Suomessa kertoi Ebeneser -säätiön toiminnanjohtaja Taina Sillapää. Oppiminen, ja sen myötä kasvatus, tapahtui leikin kautta kokeilemalla ja saamalla elämyksiä. Oli ilahduttavaa kuulla, miten tärkeä elämys esimerkiksi lehmä historiassamme on ollut ja miten sellainen elämys lapsille päiväkodissa tarjoiltiin. Myös oma mummoni jaksaa nostalgisoida maaseudun askareiden ja etenkin lypsämisen äärellä. Nostalgiaan liittyi myös Sillanpään luennon toinen osio, jossa hän kertoi eletystä tilasta kerätystä laajasta muistoaineistosta.

Hengailun maantieteeseen meidät tutustutti maantieteen tuore apulaisprofessori Noora Pyyry, jonka tutkimukset nuorison tilankäytöstä olivat hyvin teemaa konkretisoivia ja valaisevia. On hyvin elähdyttävää kuulla tutkittua tietoa aiheesta, mikä on jossain omassa alitajunnassani kytenyt ilman valmiita ajatuksia. Vaikka olen itsekin ollut kaiken vapaa-aikani hengailuun käyttänyt teini, pystyi Pyyry silti sanottamaan nuorison kaupunkitilan käyttöä niin osuvasti, että hykerryttää. Muun muassa tilan kesyttämisen, kanssa-asumisen, tiukan ja väljän tilan käsitteet olivat uusia, mutta sain niistä heti kiinni. Ajatus hengailun olevan nuorten omanlaista osallisuutta kaupunkitilaan tuntuu nyt itsestään selvältä. Ympäristön avoimuus siinä elävälle yksilölle on elintärkeää ja on hyvä muistaa, että useimmat rajoitteet ovat omissa päissämme.

Kurssityön pohdintaa

Lähes huomaamattani suunnittelutyöstä on muodostumassa kokonaisuus, jossa asiat tuntuvat liittyvän luonnollisesti toisiinsa. Iän ja iättömyyden sekä leikin ja oppimisen eri puolet tukevat teoreettisesti toisiaan. Sulatusprosessi on vielä kesken, mutta ääriviivat tuntuvat hetkittäin alkavan hahmottua. Työohjelman rutistaminen kasaan oli omanlaisensa prosessi, ja päädyin lopulta kohteeseen joka vieläkin hieman jännittää.

Viikonloppuna lähdin lepuuttamaan korvien välystä lokakuiselle kesämökille. Saunoin pilkkopimeydessä ja myrskylyhdyn liekki lepatti ikkunan takaa. Eloisa valonlähde veti ajatukset kurssin teemaan ja toi mieleeni Olafur Eliassonin installaation Multiple Shadow House, jonka näin Kööpenhaminan arkkitehtuurikeskuksessa. Muistan elävästi miten eri ikäisiä aikuisia sisältänyt seurueemme spontaanisti leikki yhdessä minuuttikaupalla teoksen edessä, joka heijasti kertautuneet siluettimme eri väreissä seinälle lumoavaksi kokonaisuudeksi. Siihen osallistuja tarvitsi vain oman vartalonsa ja hieman aikaa. Värillä, valolla ja varjolla leikkiminen on aineeton, mutta silti kehollinen kokemus.

Olafur Eliasson, Multiple Shadow House, 2018