Toisen intensiivipäivän luentoja piti sulatella muutama päivä. Tieteellinen lähestymistapa lapsen ja ympäristön suhteeseen on valtavan mielenkiintoista, mutta täysin uutta minulle. Uusi termistö ja tutkittavien rakenteiden näkeminen itselle aivan arkisissa asioissa tuntuu paineelta korvien välissä. Saatu tieto etsii paikkaansa ja hakee köysistöjä joihin tarttua kiinni.

Marketta Kytän luento lapsiystävällisestä ympäristöstä vahvisti omia havaintojani siitä, millainen ympäristö lapsen kehitykselle on suotuisin. Kytän käyttämä termi ’tarjouma’ sanoittaa hyvin meille näyttäytyvän maailman mahdollisuuksia. Ympäristö ei näyttäydy meille sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin olemme sen ehdollistuneita näkemään. Vuoden takaiselta yhdyskuntasuunnittelun perusluennolta muistuivat mieleeni alla olevat kuvat, joita lapset olivat piirtäneet koulumatkastaan. Kuvat olivat ratkaisevan erilaisia sen perusteella, vietiinkö heidät kouluun autolla vai kulkivatko he sen itse.

Päivän luentojen ansiosta osaan nyt selittää ilmiön oikeilla termeillä. Itse matkansa kulkevat lapset olivat selvästi saaneet kokemuksen ympäröivän maailman mahdollisuuksista. Suurempia johtopäätöksiä kuvista tekemättä, voi niiden perusteella kuitenkin arvioida kumpi tapa on ollut elämyksellisempi ja opettavaisempi.

Kirsi Pauliina Kallion luento kaupungista ”ikäisenä” ympäristönä, tukee studiokurssille asettamaani tavoitetta montaa käyttäjäryhmää palvelevan ympäristön tuottamisesta. Teoreettinen luento ravisteli huomaamaan kulttuuriset rakenteet ympäristössä ja muistutti vaihtoehdosta. Ajatus kaupunkitilasta, jossa ei ole mahdollisuutta edes olla väärin – pelkästään oikein! – resonoi vahvasti. En kuitenkaan tiedä, riittävätkö suunnittelijan rahkeeni vielä näin kokonaisvaltaiseen onnistumiseen, joten en aseta tästä itselleni tavoitetta. Sen sijaan ajatus tilan ja sen elementtien tulkinnallisesta avoimuudesta tullee yhdeksi suunnitteluperiaatteeksi.

 

Viikkotehtävä: Muuttuva lapsuus

Viikon luentoja alustava tehtävä käsitteli lasten tilankäytön kehitystä eri vuosikymmenillä. Tehtävään liittyvä artikkeli pohjusti hyvin haastatteluja, jotka tein äitini ja mummoni kanssa.

1

Mummoni on kotoisin Keski-Suomesta, nykyaikaan verrattuna aivan toisenlaisen todellisuuden Suomesta. Koulun ensimmäinen luokka alkoi keskellä sotaa vuonna 1943. Kouluun oli kuusi kilometriä matkaa ja mummoni kulki sen aluksi yksin. Vaikka talvella jäätyneen järven ylittäminen lyhensi matkan puoleen, oli se silloinkin käveltävä; pula-aikana ei ollut suksia hiihdettäväksi.

Koulunkäynnistä kademielinen isoveli oli pelotellut pienen Inkerin kauhusta jäykäksi tarinoilla koulutiellä vaanivasta ahmasta. Moni kouluaamu alkoi itkun tihrustamisella, ja äiti joutui saattamaan ekaluokkalaisen matkaan.

Inkeri on 12-lapsisen sisaruskatraan kahdeksas, joten leikkikavereita kotipihassa riitti. Perheen elanto saatiin maanviljelystä ja talvella metsätöistä. Kotitalo oli pieni, tupa lepäämistä varten, eikä lapsilla ollut lupaa leikkiä sisällä. Pihalla lääniä riitti, oli laveat leikkipaikat. Nuket tehtiin itse ja äidille kuorittiin koivunvitsoja vispiläksi.

2

Äitini Mervi aloitti ekaluokkansa vuonna 1965 eteläisessä Lahdessa. Vuotta aiemmin samassa koulussa oli aloitettu peruskoulukokeilu, joka oli osa suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista.

Matka läheiseen kouluun oli lyhyt, vain kolmesataa metriä. Sen sai onneksi useimmiten kulkea yksin, mutta välillä äiti saattoi pihaan asti ja se nolotti. Naapuruston lapset nimittäin olivat omatoimisia, eikä heidän peräänsä tavallisesti paljoa kyselty. Eri-ikäisiä lapsia oli naapurustossa paljon ja leikit saatiin kavereiden kanssa helposti pystyyn. Leikeissä mukana seurasivat myös pienemmät lapset, kuten omat pikkusisarukset.

Isä oli töissä metallitehtaalla, josta saatiin omaan pihaan keinu ja leikkiteline. Leikit veivät pihasta pihaan – koko naapurusto oli lasten reviiriä. Rintamamiestaloalueella oli myös elinkeinonharjoittajia, kuten leipuri ja lumppurimummo, jonka varastossa sai leikkiä hienoja pukuleikkejä. Naapurin täti opetti pianonsoittoa Merville ja pikkusiskolle. Myöhemmin rakentuva Liipolan lähiö oli tuolloin vielä sankkaa metsää, jonka rinteiltä haettiin sinivuokkoja.

3

Oma koulutieni alkoi tasan 50-vuotta mummoni jälkeen, vuonna 1993. Asuimme maaseututaajamassa kyläkoulun naapurissa. Kuljin matkani yksin, toisinaan kiireessä veljeni perässä juosten; liian lyhyt koulumatka teki meistä aamu-unisia. Talvisin lyhyt tienpätkä oli toisinaan jäänyt hiekoittamatta, ja silloin luistelin kouluun.

Lähiympäristössä – eli kylällä – sai leikkiä vapaasti muiden kylän lasten kanssa. Olen kahden veljen pikkusisko, jonka vuoksi olen usein rymynnyt isojen poikien leikeissä ja testilaskenut pulkkamäet. Isoveljien mukana pääsin myös pelaamaan konsolipelejä ja katsomaan ikäiselleni aivan liian jännittäviä elokuvia.

Minulla oli muutama hyvä tyttökaveri, joiden kanssa leikimme useimmiten eläimiin liittyviä roolileikkejä tai katsoimme piirrettyjä VHS-kaseteilta. Olin omassa kaveriporukassani varhaislapsuudessani poikkeus sen vuoksi, että minulla oli harrastus kylän ulkopuolella. Pari kertaa viikossa minut vietiin Lahteen soittotunneille, ensin haitaria ja sitten pianoa opettelemaan. Toiset lapset olivat kateellisia harrastuksestani – itseäni lähinnä hävetti olla se erilainen.

Jatkumo

Kolmea sukupolvea yhdistää ulkotilassa leikkiminen ja kokemus vapaudesta. Erottavista tekijöistä huolimatta meillä on ollut samankaltaiset ’tarjoumalasit’ päässä. Mielikuvituksen avulla on luotu henkiin alitajunnasta kumpuavia aiheita. Ulkotila on tarjonnut virikkeiden lisäksi ärsykkeitä; maaston muodon ja pinnan, äänet ja tuoksut, lämpötilojen vaihtelun. Tunnistan tästä aikajänteestä myös muutoksia lasten tavoissa ja mahdollisuuksissa käyttää tilaa. Vuosikymmeniä erottaa yhteiskunnan ja perhe-elämän muutokset. Lelujen ja tarjolla olevien virikkeiden maailma on kehittynyt harppauksin.

Jälkipohdintaa

Kaikki lapset eivät tulevaisuudessa(kaan) kävele kouluun tai ole itsenäisesti tekemisissä luonnon kanssa. Kaupungit tiivistyvät ja lapsia houkuttelevaa ”hukkatilaa” ei jää. Miten löytää tasapaino kaupunkien kasvupaineiden ja villin ympäristön välille? Millainen ympäristö motivoisi lasta ja taipuisi erilaisiin kokeiluihin?

---

 

Ilo ja sisäinen motivaatio

Lasta ei voi pakottaa oppimaan, mutta aikuisen vastuulla on tarjota mahdollisuus siihen. Leikin avulla lapsi testaa omaa osaamistaan, paikkaansa yhteisössä ja lopulta maailmassa. Omat vahvuudet löytyvät ja lapsi oppii käyttämään niitä.

Psykologian professori Mihaly Csikszentmihalyi käyttää kirjassaan Flow – Elämän Virta termiä kompleksisuus. Kompleksinen yksilö pystyy käyttämään kertynyttä informaatiota hyödykseen ja samalla kontrolloimaan tietoisuuttaan. Tietoisuutta hallitsemalla ihminen kykenee keskittymään ja olemaan tarkkaavainen häiriötekijöistä huolimatta.

Pienellä lapsella on valtava sisäinen motivaatio keholliseen ja kielelliseen kehitykseen ja uuden oppiminen tuottaa iloa. Motivaatio pystyssä pysymiselle ja kävelemiselle on luontainen, eikä se laske, vaikka onnistuminen vaatii lukemattoman määrän epäonnistuneita yrityksiä. Csikszentmihalyin mukaan jokainen iloa tuottava oppimisen tapahtuma kasvattaa lapsen kehittyvän itsen kompleksisuutta. Kuitenkin lapsen kasvaessa ilon ja oppimisen luontainen yhteys alkaa vähitellen katoamaan: ”Ehkä siksi että oppimisesta tulee koulun alkaessa ulkoa päin ohjattua”. Ulkoa sisään, eikä sisältä ulos.

 

Prosessi

Luova prosessi alkaa olla aikamoisessa sykkyröitymisvaiheessa. Työohjelman palautus ja siitä palautteen saaminen tuntuvat tulevan hieman etukenossa. Tämä postaus on sillisalaatti, mutta se on saatava tässä vaiheessa pois kasetilta.