Kurssi luentoineen oli erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva kokonaisuus. Suunnitelman tekeminen oli oppimiskokemus suunnittelusta prosessina sekä itsestäni suunnittelijan roolissa. Kurssilla sain olla myös oman työni tilaaja. Leikisti! oli ensimmäinen maisema-arkkitehtuurin suunnittelukurssini ja sen vuoksi koen kurssin olleen paljon muutakin kuin oppimiskokemus erityisympäristöjen suunnittelusta.
Olen tämän kurssin perusteella suunnittelijana sekä hyvin impulsiivinen että hyvin harkitseva. Suunnittelu on välillä turhauttavan intuitiivista ja olen kurssin aikana tehnyt kokeiluja, miten ylläpitää flow-tilaa ja haudutella ideoita. Koen olevani krooninen alisuoriutuja, mutta mielenkiintoisen haasteen imussa yritän tehdä parhaani. Eli kurssin termistöllä; sisäisen motivaation ylläpito on suoriutumisessani elintärkeää. Koen vieläkin helposti, etten osaa, mutta olen oppinut harhauttamaan sitä tunnetta. Eräs kurssin tavoite oli löytää tapoja suhtautua suunnitteluun leikkimäisenä ja siinä koen onnistuneeni.
Suunnitteluprosessista paikkansapitävä kuvaaja, aivan sen loppuun asti en prosessissani päässyt.
Tuottamani suunnitelma mukailee mielestäni hyvin alkuperäistä työohjelmaani. Tavoitteenani oli tutkia leikittävää veistosta ja mahdollisuutta ympäristöön ” – – – jossa myös oppiminen mahdollistetaan ilman osoittelua ja alleviivausta. Miten tylsä muutetaan leikin mahdollistavaksi paikaksi tai vakavamielinen aikuisten ympäristö hauskaksi leikin ympäristöksi, jossa aikuinenkin aktivoituu?”. Selkeä muutos alkuperäiseen on veistoksen vaihtuminen leikittävään tilateokseen, mutta aikuisen leikkimään innostava veistos ei tuntunut ratkeavan ilman karmeita latteuksia. Nyt jälkikäteen tunnistan suunnitteluratkaisun olleen lopulta hyvin paikkalähtöinen ja sen nykytilan inspiroima; tarve muuttaa harmaa staattisuus joksikin ihan muuksi.
Kärsin kurssin aikana lievästi valitsemani aiheen ja tehtävänannon välisestä ristivedosta. Vaikka ohjauksissa Sarianna jaksoi hyvin tsempata ja muistuttaa työni joustavuudesta, oli olo siitäkin huolimatta usein stressaantunut. Olisin ehkä suoriutunut suoraviivaisemmin ja rauhallisemmin mielin prosessista, jos lähestymistapani tehtävänantoon olisi ollut vähemmän käsitteellinen. Toisaalta, en varmasti olisi saanut prosessista yhtä paljon irti, sillä nyt koen aiheen olleen itselleni aidosti merkityksellinen. Herkkyys on voimavara, josta voin ammentaa myös ammatillisesti, vaikka se tuntuu usein ottelulta noloilun ja korniuden kanssa. Muiden blogeja selatessani olen oppinut myös, kuinka upeiden ja valmiilta tuntuvien suunnitelmien takaa löytyy kokonainen suunnitteluprosessi epävarmuuksineen ja muine epämukavuuksineen. Kiitos siis kurssikavereille oven raottamisesta!
Sain vertaiskriitikoilta työstäni kannustavaa palautetta. Olen tyytyväinen saamaani kritiikkiin, sillä koen sen olleen rakentavaa ja tarttuneen niihin kohtiin, joiden kanssa itsekin tunnistan kompastelleeni. Erillisen raporttiosuuden laatiminen olisi varmasti auttanut – ei vain työn ymmärtämistä – vaan myös omaa prosessiani, sillä palauttaessani työstäni pelkän esityksen, tuntui ettei kaikille suunnitelmaani liittyville osille löytynyt siitä paikkaa. Teoria, referenssit ja lähteet olisivat tuoneet suunnitelmaan lisää substanssia ja raportti olisi ollut näille luonnollinen loppusijoituspaikka – eikä esityksen muotoutuminen olisi ollut niin hankala (tässä tapauksessa mahdoton) aivopähkinä.
Palauttamaton teoriataulukko aikuisten oikeudesta leikkiin
Palautusta edeltävänä päivänä kaikki suunnitelman elementit olivat valmiina, mutta työni oli silti vielä hyvin keskeneräinen. Jos jotain nyt tekisin toisin, yrittäisin saada aikatauluni napakammaksi ja muistaa keskittyä työn perusajatuksen alleviivaamiseen. Sain kritiikkiä siitä, että pienempi keinumäärä voisi kannustaa ihmisiä yhteisöllisempään toimintaan ja Eetu kyseenalaisti blogissaan koko suunnitelmani toimivuuden, sillä ”keskiverto suomalainen kuitenkin intuitiivisesti haluaa istua mahdollisimman kauas muista keinujista”. Tällaisen palautteen saaminen hieman harmittaa, sillä se tarkoittaa, etten palauttamassani materiaalissa onnistunut välittämään lukijalle työni perusajatusta. Työlläni en lähtökohtaisesti hakenut suoraa vuorovaikutusta ihmisten välille, kuten sitä viereen istumista, vaan tapoja tehdä itsemme valon avulla näkyväksi muille ja löytää yhteys epäsuorasti.
Kaikkia suunnitelmani osa-alueita ei ole mietitty tasaisesti prosessin aikana, mikä näkyy suunnitelman laadussa. Turvallisuus ja saavutettavuus, valaistusmekanismi, aukion pinta, mitoitus ja kasvillisuus olivat kaikki suunnitelmaan liittyviä aiheita, joista yritin löytää sopivaa, hyvää yhtälöä. Suunnitteluprosessin loppuvaiheessa jumittui iso vaihde silmään, sillä palautteessa professori Sinkkilän muistuttamat alkuperäiset, työohjelmassani esittämät, ajatukset gorillan palauttamisesta olivat jo jääneet unholaan. Olisi hienoa osata vielä loppumetreilläkin, palautuspäivämäärien kolistellessa, ottaa askelia taaksepäin ja yrittää löytää ratkaisun avaimia työn sisältä.
Kurssin päättänyt kriitiikkitilaisuus oli erikoinen kokemus ja kanssaopiskelijoille palautteen antaminen pitkän kaavan kautta yllättävän vaikeaa. Ehkä juuri sen vuoksi koin sen olleen myös opettavaista, sillä se pakotti pysähtymään muiden kurssitöiden äärelle, olihan palautteen oltava aidosti mietittyä ja perusteltavissa. Parien kanssa käytyjen hyvien keskustelujen jälkeen palautteen antaminen tuntui jo helpommalta ja pääsin onnekseni arvioimaan kahta työtä, joissa leikin ilo oli onnistuttu vangitsemaan suunnitelmaan.
Jälkiajatus
Prosessin aikana moni pohtimani teema jäi käsittelemättä ja polku seuraamatta. Olen leikkinyt jälkikäteen ajatuksella, voisiko kurssityössä asettamaani suunnittelukysymystä laajentaa vaikka diplomityöksi. Ympäristön tarjoamat mahdollisuudet epäsuoraan kohtaamiseen ja yksinäisyyden huomioimiseen ovat inspiroivia aiheita ja tutkisin niitä mielelläni enemmänkin, mutta ehkä seuraavalla kerralla itsevarmempana ja paremmilla teknisillä taidoilla varustettuna. Ihmisten kokema yksinäisyys ja aikuisten kynnys osallistua ympäristön luovaan käyttöön on monimutkainen asia ja sitä varmasti edistäisi, jos kaupunkitilaa suunniteltaisiin paremmin myös lapset huomioiden; eli lähtökohtaisesti iättömästi.