Ollessani opintoministerinä vuonna 2013 pyörittelimme ideaa opintopolkutarinoista, joissa valmistuneet opiskelijat kertoisivat tarinansa. Tavoitteena oli auttaa nuorempia opiskelijoita heidän opintiellään. Koin velvollisuudekseni kirjoittaa oman opintopolkutarinani. Lukuiloa!
Aloittaessani kirjottamaan tätä tarinaa viidestä ja puolesta vuodesta konetekniikan opintoja, kaivan esiin lapun, johon olen noin kolme vuotta sitten hahmotellut tuotesuunnittelijan osaamisprofiilia. Lähdin opiskelemaan konetekniikkaa, koska halusin olla keksijä. Halusin suunnitella maailman hienoimpia laitteita. Piirtäessäni mind mappia tuotesuunnittelijan taitopaletista loin samalla itselleni mielikuvaa siitä, mitä kaikkea opittavaa minulla olisi opintojeni aikana. Lappu kummitteli pitkään sellaisella paikalla, että törmäsin siihen aika ajoin.
Opintojeni aloitus ei ollut mitenkään helppo. Peruskurssien sisältö tai toteutustapa eivät vastanneet odotuksiani. Siksi lähdin heti opintojen alettua erilaisiin opiskelija-aktiviteetteihin mukaan, yhtenä tärkeänä killan konepajajaokseen. Ajattelin, että suoritetaan näitä opintoja nyt muun ohessa tavoitetahtiin, eiköhän ne jossain vaiheessa ala maistua.
Seuraava kova paikka koitti muutaman kuukauden opintojen jälkeen. Tässä vaiheessa olin jo hieman tutustunut pääaineiden sisältöihin ja tavannut tuutorini. Huomasin, että automaatiotekniikan puolella olisi Älykkäät tuotteet -pääaine. Tuo pääaine alkoi houkutella minua todella paljon puoleensa. Otin keväälle Automaatio- ja säätötekniikan peruskurssin ja aloin käydä sähkön matematiikan kursseja. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en viitsi aloittaa pääaineenvaihtorumbaa, sillä olin jo ystävystynyt konetekniikan opiskelijoiden kanssa, ja koin konetekniikan mekatroniikankin opinnot kiinnostaviksi. Jälkikäteen ajatellen pääaineen vaihtaminen ei olisi välttämättä ollut huono idea – automaatiotekniikassa olisi ehkä päässyt paremmin käsiksi kovaan tekniseen osaamiseen kuin mekatroniikan opinnoissa, joissa pääpaino on erilaisissa projekteissa.
Mekatroniikan opintojen luonne on tosiaan sellainen, ettei yhdellekään sen opiskelijalle muodostu samanlaista osaamista. Tämä johtuu toisaalta siitä, että mekatroniikan syventävät kurssit ovat projekteja, joissa on tarkoitus joko soveltaa aikaisempaa osaamista tai omaksua uusia asioita lennosta. Toisaalta mekatroniikassa on niin paljon syventymisvaihtoehtoja, että jokaisen sen opiskelijaksi itsensä tituleeraavan täytyy itse määrittää, mitä mekatroniikka minulle tarkoittaa. Palikkoja, jotka muodostavat mekatroniikan osaamista ovat muun muassa ohjelmointi- ja ohjelmistotaidot, toimilaitteiden tuntemus ja mitoitus, mekaniikkasuunnittelu sisältäen statiikan, lujuusopin ja dynamiikan, simulointitaidot, elektroniikkaosaaminen, mikrokontrollereiden kanssa pelaaminen, säätötekniikan hallitseminen, rakenteluosaaminen ja käytettävyyden suunnittelu.
Joissain yhteyksissä yliopisto-opintojen tavoitteena pidetään ns. T-mallin muodostumista. Tämä tarkoittaa sitä, että valmistuvalla on sekä perusteellinen yleisymmärrys että vahva osaaminen omalla erityisellä alallaan. Työllistymisen voi katsoa perustuvan siihen, että tätä erityisosaamista rekrytoidaan yritykseen. Mekatroniikka-insinöörillä T-malli ei valitettavasti päde. Yhden osaamiskärjen sijasta hänellä on lukuisia pieniä osaamishuippuja. Toisaalta tämä johtaa kokonaisvaltaisempaan ymmärrykseen, toisaalta mahdollisuuteen tehdä kaikki itse monimutkaisessa projektissa ja toisaalta siihen, että mekatroniikka osaa kommunikoida lukuisten eri alojen erityisosaajien kanssa, mikä itsessään on arvokas työelämätaito.
Yleisesti voi sanoa, että kannattaa antaa kaikelle vastaantulevalle oppisisällölle mahdollisuus. Koskaan ei voi olla varma, tarvitseeko tietoa joskus tulevaisuudessa. Yliopistossa opiskellessa kaiken vastaan tulevan tiedon määrä on tosin niin valtava, että kaikkea ei voi sisäistää täydellisesti– se johtaisi vain ylipitkiin opiskelupäiviin ja lopulta uupumiseen tai opintojen venymiseen. Itselleni oli hyötyä siitä, että olin hereillä myös kahdeksalta aamulla matikan luonnoilla. Myöhemmin sain monessa yhteydessä palata yhtälöryhmien ratkaisemiseen matriisioperaatioilla, yhtälöryhmien linearisointiin ja differentiaaliyhtälöiden ratkaisuihin.
Opiskeluajasta kannattaa ottaa kaikki irti. Jos ei keksi miten, niin erilaiset opiskelijajärjestöt janoavat uusia toimijoita. Pääsin toteuttamaan omaa aktivismitarvettani ennen kaikkea killan opintosektorin piirissä. Erityisenä ilona tästä oli päästä tutuksi yliopiston ja sen henkilökunnan kanssa sekä vaikuttamis- ja esiintymistaitojen kehittymisen. ”Kannattaa lähteä vaihtoon”- on niin kulunut hokema, että se on fakta. Voin vain jatkaa tätä mantraa. Viisi Wienissä viettämääni kuukautta ovat ikimuistoiset. Vaihto-opiskelu on paras mahdollisuus kokea mitään vaihto-opiskelua vastaavaa, tiedä se.
Oma lukunsa yliopisto-opinnoissa ovat erilaiset projektit. Näitä tulee vastaan niin projektitöinä osana muuta kurssia kuin 10 op:n projektikursseinakin. Oma vinkkini on, että opiskelijaprojekteissakin kannattaa aktiivisesti hyödyntää eri projektinhallintamenetelmiä, vaikka ne tuntuisivat projektin aikana raskaalta. Työelämässä erilaisia projektisuunnitelmia, -kaavioita ja -raportteja tulee jatkuvasti eteen, ja silloin vaivannäkö maksaa itsensä takaisin. Opiskelijaprojekteissa kannattaa asettaa tavoitteet paitsi projektin lopputulemalle, myös omalle oppimiselle projektin aikana. Lopputuotteella ei välttämättä kannata tavoitella taivaita, monet niistä ei elä kurssia pidemmälle. Sen sijaan kannattaa miettiä, mitä aikaisemmin opittua voi hyödyntää ja soveltaa projektissa ja mitä oppia lisää. Kannattaa myös yrittää oppia muilta ryhmäläisiltä, heidän kanssaan kun on joka tapauksessa paljon tekemisissä projektin aikana!
Kandidaatin ja diplomityö ovat erityisiä projekteja opintoaikana. Niissä viimeistään pitäisi päästä syventymään niihin asioihin, minkä vuoksi lähti opiskelemaan. Mahdollisuuksia toteuttaa nämä työt ovat lukuisia. Itse yhdistin kandidaatin työssäni kiinnostukseni opetuksen kehittämiseen ja mekatroniikkaan. Suoritin samaan aikaan MOOCia robottien ohjaamisesta, tutkin verkko-opetusmenetelmiä ja pohdin mekatroniikan syvintä olemusta. Varmasti paljolti kandidaatintyöni ansiostani työllistyin myöhemmin yliopistolle kesätyöntekijäksi tutkimusapulaiseksi ja 1,5 lukuvuoden ajaksi isoon rooliin kurssiassistentiksi. Samaa vauhtia pääsin tekemään diplomityötä Aalto Online Learning -projektin rahoituksella. Töistä yliopistolla on monia hyötyjä: mukavat ja fiksut työkaverit, helppo sijainti ja omien opintojen, assaroinnin ja diplomityön tekemisen limittäminen.
Diplomityön loppusuoralla tulin tulokseen, että alkaisin etsiä muualta töitä, vaikka yliopistolla on kiinnostusta hyville jatko-opiskelijoille. Tilanteena tämä oli hankala: parhaassa tapauksessa diplomityö toimii ponnahduslautana ensimmäiseen valmistumisen jälkeiseen työpaikkaan. Minulla kolmen kuukauden aktiivinen työnhaku diplomityökiireiden päälle, lukuisat työhakemukset ja neljä haastattelua paikan päällä johtivat lopulta oman alan työpaikan saamiseen, kreivin aikaan juuri valmistumista edeltävällä viikolla. Omalla kohdallani rekrytoimiseen johtivat ainakin hyvät arvosanat ja assaroinnin yhteydessä kartuttamani mittaustekninen osaaminen ja tekemäni mittausjärjestelyt.
Koen olevani onnekas. Voitin reaalimaailman fuksista diplomi-insinööriksi pelin hyvillä pisteillä. Tällä hetkellä olen mekaniikkasuunnittelijana hammasröntgeneitä valmistavassa yrityksessä. Onnistumisen taustalla saattaa olla rahtunen tekemistä sen kanssa, että olen kirjoittanut tuotesuunnittelijan osaamisprofiililapun taustapuolelle neljä silloin kiinnostanutta asiaa: 3D-kuvantaminen, Rapid Prototyping, Konenäkö ja Mallintaminen. Asioita, joiden kanssa olen nyt töissä päivittäin tekemisissä.
Teekkarin menestyksen salaisuus: pitkän tähtäimen suunnittelu?