Moikka!
Olen Joonas, entinen ENGin maisteriopiskelija ja nykyinen jatko-opiskelija raksanlaitokselta. Vaikka monella opintojen jatkaminen on dipan valmistumisen jälkeen se viimeinen asia mielessä, omalla kohdalla tutkimustyö innosti niin paljon, että päätin viime syksynä jatkaa hommia yliopistolla tohtorikoulutettavana.
Käytännössä tohtoriopinnot tarkoittavat sitä, että seuraavat nelisen vuotta kuluvat mm. lukemisen, kirjoittamisen, datankeruun, data-analyysin, opettamisen, kandi- ja dippatöiden ohjauksen, kirjoittamisen, lukemisen ja vielä kerran kirjoittamisen ja lukemisen merkeissä. Mukaan mahtuu myös aimo määrä yritysyhteistyötä eli omalla kohdalla yhteistyötä rakennustuotannon kanssa, tuloksista viestintää, yhdessä kehittämistä sekä asioiden viemistä ihan konkreettisesti yritysten käytäntöön.
Jos tätä häröpalloa pitäisi jotenkin kiteyttää, voisin sanoa toimivani jonkinlaisena konsulttina, joka kehittää rakentamisen tuotantoprosesseja, mutta samalla kirjoittaa tästä kehityksestä noin kymmenen dippaa. Lopuksi näistä “dipoista” (eli hieman dippaa laajemmista konferenssi- ja journal-artikkeleista) koostetaan väitöskirja. Omalla kohdalla tutkimus onkin siis hyvin soveltavaa ja käytännönläheistä, ja olen ensimmäisen puolen vuoden jälkeen hommasta älyttämän innoissani!
Mistä innostus jatko-opintoja kohtaan löytyi?
Valinta lukittautua neljän vuoden väikkäriprojektiin ei ollut helppo, ja teollisuuden puolella monia muitakin kiinnostavia vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Idea jatko-opinnoista oli kuitenkin kytenyt jo opintojen toisesta vuodesta lähtien, kun silloisella työnantajalla läheinen työkaveri teki osa-aikaisena väitöskirjaa, samalla tehden konkreettista projektityötä teollisuudessa. Tämä tiukan teorian ja käytännönläheisen tekemisen yhteensovitus vaikutti hyvinkin innostavalta, kun tutkimuksessa saatuja oppeja pystyi suoraan hyödyntämään käytännön työssä.
Omalla kohdalla innostus tutkimusta kasvoi entisestään maisterivaiheen opintojen aikana, kun sekä työnantaja että proffat saivat innostavasti iskostettua päähän tutkimuksen tärkeyttä rakennusalan kehityksessä. Jos kerran maailman parhaiden asiantuntijoiden mielestä ala tarvitsee kehittyäkseen enemmän käytännönläheisiä akateemikkoja, miksei minustakin voisi tulla sellainen?
Lisäksi teollisuuden kasvanut kiinnostus tutkimus- ja kehitystyötä kohtaan on antanut signaaleja siitä, että kauan kaivattu rakentamisen tuottavuusloikka voisi olla lähempänä kuin pitkään aikaan. Loppujen lopuksi ei ollut vaikea perustella itselleen sitä, miksi tämän kehityksen kärkijoukoissa olisi innostavaa olla mukana.
Miltä homma on nyt puolen vuoden jälkeen näyttänyt?
Nyt kun tutkijanuraa on puolisen vuotta takana, voin kevein mielin todeta työn lunastaneen kaikki sille kasatut odotukset, ja hieman enemmänkin. Se miten suoraviivaisesti tutkimuksen oppeja pääsee soveltamaan käytäntöön on yllättänyt hyvin positiivisesti, ja tekeminen on kaukana siitä muutosvastarintaisesta asenteesta josta rakennusalaa usein syytetään. Eri toimijoiden kehityslähtöisyys sekä yhteistoiminnallisuus tekemisessä on ollut mahtavaa kokea. Samoin fiilis tutkimusryhmän sisällä on hyvä ja tukeva: vaikka tutkimus onkin lähtökohtaisesti itsenäistä tekemistä, se ei kuitenkaan tarkoita sitä että ongelmien kanssa jäisi yksin. Kiteytettynä voisi sanoa, että kaikki stereotyyppiset luulot akateemisen työskentelyn luonteesta ovat karisseet hyvinkin nopeasti.
Tiiviin yhteistoiminnallisuuden lisäksi tutkimustyön rytmi on osoittautunut hyvinkin mieleiseksi. Koska saavutettavat tavoitteet asettuvat usein hyvin pitkälle aikavälille, voi oman tekemiseensä ja työn rytmin muokata käytännössä juuri sellaiseksi kuin itse haluaa. Proffat eivät mikromanageeraa ja ohjaa tekemistä päivittäin, vaan tärkeintä on että asiat etenevät isossa kuvassa oikealla tahdilla. Tämä mahdollistaa oikeasti tärkeisiin asioihin keskittymisen, jolloin asioiden selvittämiselle, pohdinnalle ja makustelulle jää huomattavasti enemmän aivokapasiteettia kuin kiireellisessä projektiarjessa. Erityisesti tämän vuoksi puolen vuoden aikana on tuntunut, että oma oppiminen on ollut järisyttävän vauhdikasta.
Firan Sompasaareen rakentamissa kohteissa hyödynnetään tahtituotantoa, joka on myös väikkärini keskeisiä teemoja.
Mitä sitten tohtoritutkinnon jälkeen?
Vaikka jotain ajatusta tulevaisuudensuunnitelmista on jo nyt, rehellisesti sanottuna seuraavan neljän vuoden aikana voi tapahtua mitä vaan. Ovet ovat auki oikeastaan aika moneen suuntaan: proffaksi, teollisuuteen, konsultiksi, tai vaikka ulkomaille töihin ovat kaikki tällä hetkellä yhtä mahdollisia vaihtoehtoja. Vaikka tohtorin paperit eivät ole kiihdytyskaista johtotason tehtäviin, eivät ne myöskään sulje oikeastaan mitään vaihtoehtoja pois.
Ehkä tärkeintä onkin se, miten omaa osaamistaan pystyy tulevaisuudessa myymään. Jotkut voivat pitää rakentamistalouden tohtoria ylikoulutettuna, mutta itse näen olevani neljän vuoden päästä yksi maailman parhaita erikoisasiantuntijoita omassa tutkimusaiheessani. Ero näiden kahden näkökulman välillä on huikea! Rakennusala tarvitsee laaja-alaista osaamista, ja erityisesti digitalisaation murroksen aikana analyyttista otetta hallita haastavia kokonaisuuksia tarvitaan entistä enemmän. Kuten vuoden 2018 Rakennusalan DI Leena Korkiala-Tanttu totesi, “tohtoreita valmistuu alalle aivan liian vähän”
Yhteenvetona, voin omasta puolesta ehdottomasti suositella jatko-opintoja varteenotettavana vaihtoehtona, vaikka selkeä uraputki esimerkiksi yksityisellä puolella olisikin auki. Tutkimuksen tekeminen ei ole todellakaan pelkkää yksin puurtamista, vaan aktiivista yhdessä kehittämistä alan parhaiden tyyppien kanssa. Vaikka tohtorintutkinto ei ole suora oikotie onneen, tarjoaa se kuitenkin sellaiset verkostot ja kyvyn ajatella analyyttisesti, jota myös yksityisellä puolella kipeästi kaivataan ja arvostetaan
Joonas Lehtovaara
joonas.lehtovaara@aalto.fi
