Lähiaikoina Aallossa ja myös ENGissä on puhuttu paljon opiskelijoiden uupumisesta sekä siitä, miten opiskelijoiden burnout-riskiä voisi vähentää parantamalla kurssien toteutusta. Onkin huomattu, että riski opiskelijan burnoutiin korreloi vahvasti niin sanotun pintaoppimisen kanssa.
Pintaoppiminen tarkoittaa tilannetta, jossa opiskelija ei koe kurssia sisäisesti motivoivaksi, vaan suorittaa kurssia lähinnä ulkoisen vaatimusten takia. Koulun näkökulmasta tämä tarkoittaa, että esimerkiksi kurssien tavoitteita tulisi selkeyttää, kurssien hyödyllisyyttä työelämän kannalta tulisi korostaa enemmän, ja erityisesti jokapäiväistä opiskelua ja opetusta tulisi muovata mielekkäämmäksi.
Miten eroon pintaoppimisesta?
Ajauduimme noin kuukausi sitten erään opettajan kanssa hyvin mielenkiintoiseen keskusteluun siitä, mitkä tekijät ovat opiskelijan näkökulmasta uupumisen, mutta toisaalta myös hyvien kurssisuoritusten takana. Selkeästi, etenkin pitkällä aikavälillä, edellämainittu pintaoppiminen on yhteydessä uupumiseen ja laskee kurssisuorituksia, kun taas toisaalta vahvan sisäisen motivaation omaavat opiskelijat lähes poikkeuksetta loistavat kursseilla. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.
Mutta onkin perustelutua kysyä, mitkä tekijät sitten, opiskelijan näkökulmasta, voisivat lisätä tätä sisäistä motivaatiota – koulun tekemien kehitystoimenpiteiden lisäksi?
Haluan korostaa, että burnoutin ehkäisyä ei pidä missään nimessä laittaa pelkästään opiskelijan harteille, eikä opiskelijaa pidä syyttää kasvaneesta uupumisriskistä. Sitä vastoin burnoutin kanssa vahvasti korreloivaa tekijää, pintaoppimista suhteessa sisäiseen motivaatioon, pystyy myös jokainen opiskelija itse ainakin osittain säätelemään, ja näin ollen epäsuorasti ennaltaehkäisemään omaa burnoutin riskiä.
Omasta kokemuksesta moni kokee erityisesti mekaniikan pakolliset kurssit epäinnostaviksi kokonaisuuksiksi, joissa työmäärä on korkea mutta työn hyötyä on vaikea nähdä ja konkretisoida – varsinkin jos kiinnostuksen kohteena ja tulevaisuuden suunnitelmana ei ole mekaniikka, rakennesuunnittelu tai vaikkapa virtausoptimointi.
Miten tätä omaa sisäistä motivaatioita ja innostusta voisi epäinnostavilla ja aiheena kiinnostamattomilla kursseilla sitten omatoimisesti nostaa?
Päädyimme opettajan kanssa käydyssä hedelmällisessä keskustelussa kahteen eri näkökulmaan: dynaamisen ryhmätyöilmapiirin luomiseen sekä oppimiseen itsensä johtamisen näkökulmasta. Avataan näitä kahta hieman enemmän:
Dynaaminen ryhmätyöilmapiiri
Esasaarismaisesti dynaamisen ryhmätyöilmapiirin luominen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että asioita tehdään rakentavasti yhdessä. Vaikka mekaniikan kurssit koostuvat pääasiassa yksilötehtävistä, ei tämä tarkoita sitä etteikö laskuharkoissa voisi hyödyntää ryhmätyön voimaa. Jopa hieman yllättävästi, erään maisterivaiheen mekaniikkakurssin arvosanajakauma ei korreloinut opiskelijoiden lähtötason kanssa juuri ollenkaan, mutta kurssin järjestyskertojen välillä suurin ero syntyi opiskelijoiden harjoitustilaisuuksissa synnyttämästä positiivisesta ryhmätyöskentelyn meiningistä! Laskuharjoitukset ovat taitavimmallekin opiskelijalle yksilötöinä haastavia, mutta ryhmässä vaikeimpienkin tehtävien on tapana muuttua mahdottomista mahdollisiksi.
Samalla myös ryhmätyötaidot, oma ilmaisukyky ja kyky peilata omaa toimintaansa kehittyvät, kun ratkaisuja käy läpi ryhmässä. Positiivinen kilpailuhenki altistaa ensimmäisen saadun ratkaisun kyseenalaistamiseen, tarpeeseen perustella omia ratkaisuja perusteellisemmin sekä omien virheiden avoimeen myöntämiseen. Nämä edellä mainitut taidot ovatkin mielestäni kolme tärkeintä ryhmätyötaitoa, mitä joka ikinen meistä tulee tarvitsemaan työelämässä!
Synnyttämällä positiivista ilmapiiriä tekemällä asioita yhdessä, kehität samalla myös siis elintärkeitä työelämätaitoja samalla kun suoriudutte kurssitovereiden kanssa kurssista huomattavasti paremmin. Vaikeiden asioiden tekeminen yhdessä kasvattaa ryhmähenkejä paremmin kuin mikään muu, ja olen itse kokenut oppineeni ryhmätyötaitoja jopa tehokkaammin sauva- ja kehärakenteiden kurssilla kuin joillakin projektityökursseilla. Ei mielestäni huono näkökulma, kun ajattelee että kyse on pohjimmillaan vain integroinnista ja statiikan tasapainoyhtälöistä?
Itsensä johtamisen näkökulma oppimisessa
Toiseksi, mekaniikan kursseja voidaan tarkastella itsensä johtamisen ja niin sanotun metakognition näkökulmasta. Metakognitio tarkoittaa oman toiminnan tiedostamista ja kriittistä tarkastelua, eli se toisin sanoen mahdollistaa itsensä johtamisen ja omien toimintatapojen kehittämisen.
Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että tekemällä vaikeita asioita ja käyttämällä niihin paljon aikaa myös yleiset oppimistaidot kehittyvät. Erään vanhemman tieteenharjoittajan sanoin, “emmä näitä diffisyhtälöitä oikeestaan missään tarvi, mut kun mä nää opettelin ja tajusin osaavani, nii muut asiat tuntu myöhemmin jotenkin ihmeellisesti paljon helpommilta”.
Omalla kohdalla tämä “syvemmälle meneminen” tarkoittaa sen hyväksymistä että asioita ei oikeasti osaa ja samalla sen fiiliksen arvostamista, mikä syntyy kun ongelmat viimein ratkeavat. Tämä ei tarkoita missään nimessä pään hakkaamista seinään vaikeissa tilanteissa, vaan päin vastoin ongelmien tarkastelua pienissä paloissa usein, samalla analysoiden mitä voisi tehdä paremmin. Joskus vartin kahvitauko tai vaikka salilla käyminen antaa juuri sopivan kipinän ratkaisuun, sen sijaan että tyytyisi ensimmäiseen huonoon ratkaisuun tai että hakkaisi päätä seinään tunteja. Toisaalta tämä prosessi voi olla jollekin toiselle täysin erilainen – pääasia on että tätä prosessia kehittää jatkuvasti!
Ihmiset toimivat ja oppivat eri tapojen kautta, niin mekaniikassa kuin työelämässä vaikkapa projektien parissa. Oppiminen tapahtuu – ja kehittyy – parhaiten tekemällä vaikeita asioita turvallisessa epäonnistumista sietävässä ympäristössä – parempaa mahdollisuutta kuin vaikeat laskuharjoitukset on vaikea kuvitellakaan! Oppiessa virtuaalista työtä ja fourier-muunnosten sovelluksia palkkiteoriaan pelkästään mekaaniset taidot eivät kehity – myös oppimistaidot kehittyvät. Ja tämä kehitys on erityisen vahvaa jos siihen oikeasti kiinnittää huomiota, analysoimalla omaa toimintaa, jatkuvasti miettien mitä voisi tehdä paremmin.
In conclusion
Kaikki eivät ole “mekaniikkaihmisiä”, tämä on täysin ymmärrettävää ja fakta. Haastavimmat kurssit tulevat aina olemaan kenelle tahansa meistä ajoittain tuskallisia ja vaikeita. Koulutusohjelmaamme kuuluu kuitenkin näitä kaikille pakollisia ja harmittavan työläitä kursseja, joten miksei ottaa niistä kaikki irti ryhmädynamiikan ja itsensä johtamisen teemojen kautta, kun joudumme kuitenkin painimaan näiden kurssien kanssa joka tapauksessa huomattavan monta tuntia? On myös hyvä muistaa, että pitkällä aikavälillä omalla lahjakkuudella ei ole juurikaan merkitystä kurssisuoritusten kanssa, vaan henkilökohtainen innostus ja halu kehittyä on paljon merkittävämpi menestystä selittävä tekijä (tämä pätee myös työelämässä). Vaikka kurssien substanssi ei siis olisikaan henkilökohtaisesti se tärkein asia, oma vinkkini on ottaa kuitenkin nämä vaikeat ja paikoittain epämiellyttävät kurssit vähintään henkilökohtaisen kehityksen kannalta.
Näihin lennokkaisiin ajatuksiin ja hyvää alkavaa kevättä, terveisin Joonas 🙂
