Caroline Constant’n laatima artikkeli ”The Barcelona Pavilion as Landscape Garden – Modernity and the Picturesque” (AA Files nro 20) keskittyy Ludwig Mies van der Rohen vuoden 1929 Barcelonan kansainväliseen näyttelyyn luomaan paviljonkiin ja sen tunnelmaan. Artikkelissaan Constant kertoo heti alkuun kumouksellisen väitteensä paviljongista ja siten artikkelin vallitsevan näkökulman: hänen mukaan Mies toteuttaa maisemallisesti kuvauksellista pittoreskiutta modernissa arkkitehtuurissa tukahdetun roolin kautta etäiseksi jäävien, heijastavien tilasarjojen avulla. Mies itse ei juurikaan tunnista pittoreskiutta osaksi työtä, mutta on halunnut kyseenalaistaa maiseman ja arkkitehtuurin muodolliset rajat – sen vuoksi Constant’n näkemys onkin rohkea ja kiinnostava.

Constant’n näkökulma kertoo kriitikon syvällisestä tavasta antautua aistimaan avoimesti uutta ja yhdistää monia asioita toisiinsa. Hän tekee artikkelissaan hämmentävän monipuolista arkkitehtonisen rakenteen tarkastelua maisemallisena teoksena, ja onnistuu perustelemaan Barcelonan paviljongin pittoreskisuuden, sen puutarharakenteisuutta, julkisivujen puutteellisuutta ja siten ulko- ja sisätilojen jatkuvuutta, ympäröivän maiseman heijastuvuutta, valon asemaa tilassa, materiaaleja ja niiden maisemallisia elementtejä sekä kaiken yhteyttä maisemaan tai historiallisiin maisemapuutarhoihin. Paviljonki on Constant’n kuvauksen mukaan yksinkertaisuudessaan moniääninen kokonaisuus, jonka sisä- ja ulkotilojen raja on häilyvä eli kokonaisuus ilmentää kompleksista, monimutkaista rakennetta. Se on myös intensiivinen, sillä vihreä onyx-seinä ja lukuisat erilaiset kiiltävät ja heijastavat pinnat ovat näyttäviä ja voimakkaita. Kokonaisuudesta muodostuu artikkelissa kuitenkin yhtenäinen kuva, pelkistetyssä mutta monipuolisessa muodossaan jatkuva tilakokonaisuus. Teksti luo kuvaa paviljongista elämyksellisesti ja esteettisesti erittäin kattavana tarjoten samalla vaarattoman tavan kokea jännitystä yllätyksellisyyden kautta.

Mies’n luoma paviljonki kumoaa Constant’n mukaan perinteisen käsityksen ihmisen ja luonnon suhteesta. Paviljongissa luonto on olemassa vain tulkinnan ansiosta. Mies ei myöskään halua esittää paviljonkia rationaalisena, järjellisenä rakennuksena vaan haluaa ilmentää erilaisia todellisuuksia, jonka vuoksi paviljonki heijastaakin myös täten aikansa muutosta. Myös uusien ja kalliiden materiaalien käyttö, kuten lasin, teräksen ja marmorin, joilla Mies oli tehnyt jo aiemmin kokeiluja, kertoo ajan voimakkaasti kehittyvästä teollisuudesta ja materiaalien saatavuuden kasvamisesta. Constant ei kuitenkaan vuonna 1991 kirjoitetussa artikkelissaan pysty, halua tai koe tarvetta mainita teollistumisen merkitystä arkkitehtuurin luomisessa – nykymittapuussa osin lähes kestämättömästi. Paviljonki kuitenkin ilmentää merkittävästi ajankuvaa ja myös sen ihannetta luoda täysin uutta arkkitehtuuria teollistumisen mahdollistamin keinoin.

Constant’n teksti on täynnä vaikeasti ymmärrettävää arkkitehtonista kuvausta, mikä on siten kirjoitettua taidetta itsessään. Se edellyttää lukijalta taiteen, arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin laajan tuntemuksen lisäksi erittäin hyvää sivistyssanojen tuntemusta ja lukutaitoa. Myös tekstissä käytetyt lainaukset Mies van der Rohelta ja asiantuntevilta ammattilaisilta ovat niin syvällisiä tulkintoja, etteivät ne välttämättä avaudu lukijalle helposti. Tekstissä on toisaalta selkeät kappaleteemat, mutta väliotsikot olisivat rytmittäneet pitkää artikkelia ja helpottaneet lukijalle asioiden jäsentämistä. Artikkeli valottaa kuitenkin huomattavasti pelkkiä kuvia enemmän Barcelonan paviljonkia, sen rytmiä ja maisemallisuutta, sillä kuvista kokonaisuuden jatkuvuutta ja tekstissä kuvailtua moniäänisyyttä yksinkertaisuuden keskellä on vaikea hahmottaa.

Constant’n tulkinta paviljongista on erittäin syvällistä ja monipuolista kuten pittoreskin tason löytäminenkin jo kertoo, ja kokonaisuus onnistuu peilautumaan laaja-alaisesti yksilöllisestä tilanteesta yhteisölliselle ja yleisemmälle tasolle kuten myös taiteeseen ja historiaan. Artikkelista on kuitenkin suhteellisen vaikea löytää kriitikon selvää mielipidettä paviljongin onnistuneisuudesta: ehkä tarkoitus onkin ainoastaan avata uusi näkökulma rakenteen tulkitsemiseen kertomatta omaa mielipidettä liian vahvasti. Pelkästään uuden näkökulman löytäminen jo kauan sitten luotuun kohteeseen kertoo kohteen merkittävyydestä arkkitehtuurille ja maisema-arkkitehtuurille. Constant’n näkökulma herättää lukijan kiinnostuksen paviljonkia kohtaan ja saa toivomaan omakohtaista kokemusta paviljongista. Näenkö paviljongin pittoreskinä maisemana, hukunko sen moniäänisyyteen vai koenko pelkkää epäloogista arkkitehtuuria? Vai luonko täysin oman todellisuuden?

1 Sisältökuvausta ja osaamistavoitteita

Maisema-arkkitehtuurin kritiikki -kurssilla käsitellään maisemaa ja ympäristöä taideteoksen näkökulmasta sekä maisemaan kohdistuvaa kritiikkiä ja sen merkitystä alan kehitykseen. Maisema-arkkitehtuuria käsitellään myös monella lähialalla kuten maisemantutkimuksessa, ympäristöpsykologiassa tai -filosofiassa, joiden antiin kurssilla myös syvennytään. Kurssi on luku-, kirjoitus- ja keskustelupainotteinen toisin kuin lähes kaikki muut kurssit maisema-arkkitehtuurin koulutuksessa.

Maisema-arkkitehtuurin monitieteisyys on kiehtova ja loputon näkökulmien kokonaisuus, johon olen koettanut myös itsenäisesti tutustua hieman jo vuosien ajan. Pääosin tutustuminen on kuitenkin jäänyt lainattujen kirjojen sisällysluetteloihin ja takakansiin pinnalliselle tasolle, mutta kiinnostus ei ole hiipunut. Lukeminen, syventyminen ja pohtiminen on oleellinen osa identiteettiäni. Kirjoittaminen on taas minulle mielekkäämpää kuin keskustelu tai visualisointi yleensä, mutta vaativista aiheista kirjoittaminen on silti vaikeaa ja vaatii aikaa jäsentyäkseen ymmärrettävään ja johdonmukaiseen muotoon.

En ole lähestynyt maisema-arkkitehtuuria ennen taiteen muotona, taideteoksena enkä kriitikkona, joten ne ovat erittäin kiinnostava uusi aluevaltaus minulle. Tavoitteenani on kehittyä maisema-arkkitehtuurin ja sen teosten analysoijana, tulkitsijana ja arvioijana sekä sanallisesti että kirjallisesti. Pohjimmiltaan haluan kuitenkin jäsentää tällä(kin) kurssilla omaa rooliani maisema-arkkitehtina ja taiteen luojana eri näkökulmista sekä löytää perusteluja maisema-arkkitehtuurin tarpeelle ja työkaluja alan kehittämiselle yhteiskunnassa. Kurssin sisältö vaikuttaa jo nykyisellään kannustavan analysoivaan, tulkitsevaan ja arvioivaan työskentelytapaan erilaisten tekstien ja tehtävillä avulla, joista todennäköisimmin löytyy myös vastauksia omaan ammatilliseen identifioimiseen ja kehittymiseen. Blogikirjoittaminen ja paikan päällä käytävät keskustelut vahvistavat taitoja käytännön tekemisen kautta.

LISÄYS 12.9.2023: Omasta oppimisstrategiasta jäi uupumaan itsenäinen perehtyminen kurssin aihepiiriä käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä vaiheessa olen perehtynyt Martta Heikkilän Taidekritiikin perusteet -teokseen johdannon osalta, ja perehtymistä odottaa myös pieni kassillinen mm. taidetta, kritiikkiä, ympäristöpsykologiaa ja ympäristöestetiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Lisäksi itsenäiseen oppimisstrategiaani kuuluu myös perehtyminen internetin kautta uusiin aihepiireihin sekä uuteen sanastoon ja niiden sisältöön, jotka tulevat esille kurssin aikana.

2 Maisema-arkkitehtuurikirjoittamisen metakritiikki

Sonja kirjoitti kritiikin Vantaan Tikkurilan jokirannan ja Nelli Helsingin kauppakeskus Redin Bryga-kattopuutarhan maisema-arkkitehtuurista viime viikolla. Molemmat kritiikit ovat rationaalisia ja harkittuja, joskin varsin neutraaleja. Nellin esittämän kritiikin subjektiivisuus ja objektiivisuus peittyvät pitkälti teoksen esittelyn alle suunnittelijan luoman konseptin näkökulmasta, joten kriitikon omat näkemykset jäävät vaatimattomiksi tai vähintäänkin häilyviksi. Brygan kritiikki toimii kuitenkin onnistuneesti paikan esteettisenä opastajana, joka helpottaa kävijän ymmärrystä paikan muotokielestä.

Kumpikaan kritiikeistä ei laajene erityisen monipuoliseen ja selvään mielipiteen esittelyyn. Sonja tuo kuitenkin viimeisessä kappaleessaan selkeästi esille joenrantapuiston mahdollisen merkityksen Tikkurilan identiteetille, ja kurkottaa näin kohti tulevaisuutta. Kritiikeistä uupuu muutoin syvempi teoksen laatua tarkasteleva ote, mutta toisaalta Sonja nostaa ansiokkaasti esille kohteen kulttuurillista merkitystä Tikkurilassa ja Nelli taas Brygan merkitystä sosiaalisena kohtaamispaikkana. Molemmat huolellisesti laaditut kritiikit löytävät kohteiden ominaispiirteet ja kuvailevat niitä, mutta arvottavat niitä varovaisesti. Molemmista kritiikeistä uupuu myös toteutetut laadukkaat vertailukohteet, joskin Sonjan esittämän Helsingin Vanhankaupunginlahden patoalue yrittää toimia sellaisena mutta yhteys jää kuitenkin lopulta ohueksi ja vaikeasti tulkittavaksi.

Kritiikit kohdistuvat ansiokkaasti maisema-arkkitehtonisiin teoksiin, ja avaavat kohteiden oleellisia piirteitä herätellen lukijan kiinnostusta paikkaa kohtaan. Kielellisesti Brygan kritiikissä on kuitenkin useita yhdyssanavirheitä ja molemmissa kritiikeissä hiomista vaativia sanamuotoja, mitkä katkaisevat tekstin lukua. Kohdevalinnat ovat kuitenkin molemmilla oikein onnistuneita, sillä sekä Bryga että Tikkurilan jokirantapuisto ovat maisema-arkkitehtonisesti merkittäviä kohteita.

Oulun Myllytullissa sijaitseva Åströminpuisto säilyttää perinteisen ilmeensä Plaana Oy:n suunnittelemassa tuoreessa peruskorjauksessa, mutta pettää käyttäjänsä tylsyydellään. Kasarminkadulta Kirkkokadulle kulkeva kivetty Åströminpolku dominoi puistoa monikaistaisuudellaan, ja luo kiitoratamaisen tunnelman puiston nopeasta läpikulusta ydinkeskustasta muihin kaupunginosiin tai toisinpäin. Diagonaalisia käytäviä reunustava monotoninen koivikko vain vilisee silmissä vauhdin kiihtyessä. Kulkuväylien ja kaistojen runsaus sekä päällysteiden runsas kirjo taas tekee kokonaisuudesta levottoman ja siirtää katseen kohti maata: millä väylällä olen oikeutettu kulkemaan? Mitä tarpeettoman lukuisilla päällystemateriaaleilla ja kuvioinneilla edes tavoitellaan? Puisto on tehty viihtyisäksi sen läpi polkeville pyöräilijöille, ja puiston merkitystä pyöräilylle korostavatkin lukuisat pyöräilyn pääreitistä kertovat kyltit.

Åströminpuisto on osa valtakunnallisesti arvokasta rakennettua kulttuuriympäristöä ja vuosisataista paikallishistoriaa, ja se sijaitsee virkistyskäytöllisesti arvokkaiden Ainolanpuiston ja Hupisaarten välittömässä läheisyydessä. Syystäkin remontti pyrkii kunnioittamaan historiallisia piirteitä kuten symmetrisyyttä, koivukujanteita ja paikan prunni- eli kaivohuonehistoriaa. Onko historiaa kunnioittavan viheralueen kaupunkikuvaa kohottavan ilmeen ja viihtyisyyden lisäämisen oltava kuitenkaan niin puuduttavaa?

Puiston kasvillisuus koostuu suurimmaksi osin nurmesta ja täysikasvuisesta koivikosta, joka täyttää lähes koko puiston muodostaen koko tilasta puoliavoimen. Nurmialueen keskellä käytävien ulottumattomissa sijaitsee nimetön metallilankaveistos noppakivien reunustamana (”Sohvassa voi istua yksi henkilö. Kiipeily on kielletty.”), jonka potentiaalia olisi voinut hyödyntää paremmin puiston käytössä. Oleskeluun mahdollistavat useat käytävien varrelle sijoitetut perinteiset valkoiset puupenkit. Sijoituspaikat eivät kuitenkaan tarjoa miellyttäviä näkymiä ja rauhallisuutta kuin puiston luoteissivulla lähellä Oulujoen pientä sivu-uomaa, joten kokonaisuus ei suoranaisesti kutsu viihtymään ja viettämään aikaa. Lehden muotoiseen noppakivi-perenna-muistomerkki-kokonaisuuteen on koottu yhteen puiston historialliset elementit sekä kaivohuoneen sijainnista muistuttava pienehkö neliönmuotoinen mattoala nostettavine luukkuineen, joka tuo mieleen juuri kaivetun ja vihertävällä kannella peitetyn haudan.

Onko toteutettu peruskorjauksen taso todella sitä, mitä voidaan odottaa historiallisen ilmeen ylläpitämisestä, uusien kerrostumien luomisesta ja laadukkaasta maisema-arkkitehtuurista? Peruskorjaus tukee Åströminpuiston asemaa läpikulkupaikkana, ja korostaa viereisen Hupisaarten puistoalueen merkitystä viihtyisyyden ja kaupunkikuvan kohottajana.