Pääkirjoitus Maisema, arkkitehtuuri ja estetiikka -teemaiseen Alue ja ympäristö -lehteen

Olen saapunut viime kuukausina useita kertoja Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle ja nauttinut luonnonmukaisemman maaseutuympäristön ja rakennetun kaupunkiympäristön vastakohtaisuudesta ja vaihtelevuudesta. Pohjoisessa nautin luonnon runsaasta läsnäolosta, mutta kärsin siihen kohdistuvasta välinpitämättömästä otteesta. Arkiympäristön luontoa käsitellään suunnitellun ronskisti ehtymättömänä luonnonvarana ja maisemana, ja rakennetummat ympäristöt ilmentävät pitkälti tasapaksuista käytännöllisyyttä ilman erityisiä esteettisiä arvoja. Etelässä taas ihastelen monin paikoin lähes korkeatasoista silmää miellyttävää rakennettua ympäristöä, mutta väsyn kaupunkiympäristön pintojen runsaasta kovuudesta sekä autojen aiheuttamasta vilinästä ja hälinästä – ja toisinaan jopa liiallisen suunnitelmallisuuden luomasta monotonisuudesta, jossa luonnon sattumanvaraisuudelle ei jää tilaa. Arkiluonto on kaupungin ytimessä yksittäisiä tarkasti suunniteltuja istutuksia, puita ja puistoja, joten erilaiset rakennusmassat ja päällystetyt pinnat hallitsevat pääasiallisesti ihmiskäden luomaa ja rytmittämää maisemaa.

Vaikka toisin voisi ajatella, molemmat ympäristöt voivat kuitenkin olla esteettisiä samalla asteikolla arvotettuina, mutta täysin eri tavoin painotettuina. Ajattelemme herkästi ympäristön esteettisyyden tarkoittavan pelkästään näkyvää kaunis – ruma -asetelmaa, jossa esteettinen arvo muodostuu yleispätevästi omasta tai esimerkiksi jonkin asiantuntijan mielipiteestä. Se on taas täysin riippuvainen muun muassa arvostelijan omista kokemuksista ja asiantuntemuksesta, joten ei ole itsestään selvää, mikä on kaunista ja mikä on rumaa puhumattakaan siitä, mikä on esteettistä. Rujo ja pelottava ympäristökin voi antaa esteettisen tunnekokemuksen. Ympäristön esteettisyydellä on kuitenkin vakiokäsityksen lisäksi lukuisia erilaisia muotoja ja mittakaavoja vihreästä estetiikasta esteettiseen kokonaishyvään sekä avaruudellisesta ja globaalista näkökulmasta henkilökohtaiseen maisemasuhteeseen.

Ympäristöestetiikka käsittelee laaja-alaisesti maisemaan, arkkitehtuuriin, taiteeseen ja ympäristönsuojeluun liittyviä teemoja, mutta kykenee ottamaan huomioon myös eettiset, ekonomiset ja empaattiset arvot. Esteettinen jalanjälki huomioi myös maisema-arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kokonaisuudessa ympäristön kehittämisen alkusysäyksestä ylläpitoon ja käyttäjän kokemukseen. Sen kautta avautuu, millaisen jäljen suunnittelu, rakentaminen, ylläpito, käyttö ja käyttäjäkokemus jättävät lähimaiseman ja -ympäristön lisäksi myös tarvittavien materiaalien, työvälineiden ja tekijöiden alkulähteille globaalisti. Toisinaan näkyvästi esteettiseksi koetun ympäristön taustalla voi olla esimerkiksi eettisesti tai empaattisesti arveluttavia ratkaisuja, jotka laskevat kokonaisuuden esteettistä arvoa eli kokonaishyvää. Joskus taas hyvin eettiset, ekologiset, ekonomiset ja empaattiset arvot täyttävä ympäristö voidaan kokea näkyvällä tavalla esteettisesti mitäänsanomattomaksi, jolloin taustalla olevat onnistuneet valinnat eivät näy näkyvästi maisemassa, mutta kokonaishyvän kannalta kohde voi olla yhtä arvokas kuin näkyvästi esteettinen. Tällaisen vihreän estetiikan ongelma on suunnittelijoille hedelmällinen työstökenttä: ympäristöystävällisestä mutta epäesteettisestä on kyettävä muotoilemaan myös käyttäjäkunnan mielestä esteettiseksi koettava ja mielekäs kokonaisuus. On kuitenkin yksilöstä ja yhteiskunnasta kiinni, mitä yksittäisiä arvoja painotetaan, millaiseksi kokonaisestetiikka muodostuu ja miten se sijoittuu vastaamaan eri aikoina muiden näkemyksiä ja henkilökohtaista maisemallista identiteettiä. Estetiikassa ei ole koskaan yhtä ainoaa oikeaa vastausta.

Alana ympäristöestetiikka on vielä suhteellisen nuori, sillä se syntyi 1960-luvulla ympäristönsuojelun vanavedessä ja on siirtynyt teoreettisesta muodosta soveltavampaan vasta 1990-luvulla. Sen vuoksi emme aina osaakaan ottaa huomioon ympäristöestetiikan tarjoamaa kokonaisvaltaista näkemystä erilaisten suunnitteluratkaisujen luomisessa ja perustelemisessa sekä yhteiskunnan kehittämisessä. Erilaisten näkemysten yhteensovittamisessa on välttämätöntä tehdä kompromisseja, jolloin tasapainoisesta kokonaisuudesta muodostuu esteettinen. Siihen ympäristöestetiikka voi antaa maisema-arkkitehdeille ja arkkitehdeille aiempaa laajemman näkökulman antamatta kuitenkaan yleispäteviä ratkaisuja. Ympäristöestetiikan pioneeri, emeritus Yrjö Sepänmaa toteaa artikkelissaan Esteettinen maisemasuhde ja ympäristövastuu, että uuden maiseman lisäksi ”emme ehkä tarvitse uusia silmiäkään, mutta uudet silmälasit voisivat auttaa näkemään kirkkaammin, tarkemmin ja kauemmaksi”.

Tunnen saaneeni parhaat, toisiaan tasapainottavat palat arkiympäristöistäni pohjoisessa ja etelässä, jonka vuoksi arvostan molempia ympäristöjä ja niiden esteettisyyden tasoja aiempaa syvemmällä tavalla. Se mitä ensimmäinen ei tarjoa, toinen tarjoaa, ja omasta maisemasuhteestani muodostuu rikkaampi, kokonaiskokemuksen kannalta aiempaa esteettisempi kokonaisuus.

Vuokatissa 23.11.2023
Tuulia Nikula
”Päätoimittaja”, Maisema-arkkitehti yo

Lähde:

Sepänmaa, Y. 2018. Esteettinen maisemasuhde ja ympäristövastuu. Elore 2018. Luettu 23.11.2023, saatavilla https://journal.fi/elore/article/view/72812