Arkkitehtuuri on syntynyt tiedostamattomasti kautta aikojen maiseman, maaperän, ilmaston, materiaalien ja kulttuurimuotojen yhteisvaikutuksesta. Primitiiviset alkuperäiskansojen ja paimentolaisten asumukset ja ympäristöt syntyivät symbioosissa ympäristön kanssa kulttuurisilla piirteillä höystettynä. Erityisesti paimentolaisten kansanomaisessa arkkitehtuurissa, liikuteltavissa teltoissa ja jurtissa, on modernin arkkitehtuurin juuret. Maisemasta löytyviä aineksia on aina hyödynnetty sellaisenaan tai vaatimattomasti muokattuna; asumukset ovat koostuneet esimerkiksi oksista, kaarnasta, lehdistä, ruohosta, merilevästä, eläinten luista ja nahoista, savesta, hiekasta, mudasta sekä maaston ja sen muotojen tarjoamasta kevyesti muokatusta suojasta. Rakennettu arkkitehtuuri on syntynyt perinteiden ja paikallisen ympäristön ehdoilla, luonnonmukaisina, eläinten arkkitehtuuria mukailevana, maisema-arkkitehtuurisiksi kuvailtavina muotoina.

Teollinen kulttuuri on heikentänyt voimakkaasti ihmisen ja arkkitehtuurin yhteyttä luontoon. Perinteet ja paikallisuus ovat kadonneet tekniikan mahdollistaman yhdenmukaistamisen keinoin, jossa synteettinen ympäristö on syntynyt riippumatta perinteistä, maisemasta ja ilmastosta. Samalla ajalliset kerrostumat ovat heikentyneet yleispätevää kulttuuria tavoitellessa, ja elinympäristöstä on muodostunut aiempaa yksiulotteisempi. Luomalla tilaa jäsentelyn taiteena ilman inhimillisiä, tietoisia ja tiedostamattomia merkityksiä, on syntynyt ihmisen ulkopuolisia, neutraaleja kokonaisuuksia. Monitasoisen erillisyyden myötä arkkitehtuuri on luonut ympäristöä, jossa ihminen vahingoittaa eri tavoin itse itseään.

Maisema-arkkitehtuuri ei ole kuitenkaan koskaan ollut täysin riippumaton paikallisista olosuhteista, sillä kasvillisuus menestyy vain huomioimalla paikassa olevat olosuhteet. Juhani Pallasmaan mukaan myös kokemus ympäristöstä on aina moniaistinen toisin kuin yksipuolisen arkkitehtuurin. Margaret von Bonsdorff onnistui jo vuonna 1993 ennustamaan nykyhetken maisema-arkkitehtuurin ainekset: ihmeellisyydet löytyvät läheltä teiden varsien joutomailta lannistumattomasta kasvusta sekä mädäntymisen ja hajoamisen prosesseista. Hän kirjoittaa puutarhojen olevan luonteva lähestymistapa elämän ja muutoksen voimien mieltämiseen, sillä hitaasti muuntuva arkkitehtuuri on ilmaisukeinona jähmeä. Puutarha kun on hänenkin mielestään erittäin fyysinen ja läsnä oleva taidemuoto, sillä luonto takaa monimuotoisuutta ja aistimusten rikkautta. Myös ympäristöestetiikka tunnistaa luonnon ja sen tarjoamien hyödykkeiden, ekosysteemipalveluiden, elvyttävät ja virkistävät olosuhteet ihmisen hyvinvoinnin edistäjiksi.

Nykyhetken maisema-arkkitehtuuri on jo mukautunut ja mukautuu edelleen ympäristön tarpeisiin aiempaa uudistavampana taidemuotona, johon on vaikuttanut voimakkaasti ilmaston ja luonnon tila sekä ihmisten kasvava kulttuurinen tietoisuus siitä. Maisema-arkkitehtuuri rakentuu myös jo paikallisuuteen – maisemaan, ilmastoon, maaperään ja kulttuuriin – aiempaa vahvemmin kurottuessaan hillitsemään luontokatoa, sopeuttaakseen lähiympäristöä ilmastonmuutoksen luomiin uhkiin ja luodessaan paikallista identiteettiä. Maisema-arkkitehtuuria kankeammassa arkkitehtuurissa on nähtävissä viitteitä palaamisesta sen juurille, jossa jo edellä käyvien ja sopeutuvampien maisema-arkkitehtonisten osa-alueiden on oltava entistä vahvemmin mukana luomassa tulevaisuuden uudistavaa arkkitehtuuria. Paikallisuuden ja perinteiden mahdollisuudet ovat arkkitehtuurissa kasvavat, sillä uudistuva arkkitehtuuri ei enää kestä niiden ohittamista kokonaisvaltaisen kestävyyden sekä ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmista. Ihmisen, luonnon, kulttuurin, paikallisuuden, ajan kerrostumien ja arkkitehtuurin suhde tulee palaamaan teollisen kulttuurin jälkeen symbioottisempaan muotoon, jossa arkkitehtoniset rakenteet kuroutuvat kohti maisemaa ja sen tarjoamia paikallisia elementtejä: puuta, oksia, kaarnaa, lehtiä, ruohoa, savea, hiekkaa, mutaa ja niin edelleen. Tällöin arkkitehtuuri tulee olemaan kokonaisvaltaisesti läsnä olevampaa ja moniaistisempaa – niin kuin luonto, maisema ja puutarha ovat aina olleet. Maisema on entistä lähempänä ja tarjoaa hyötyjensä lisäksi mahdollisuudet aiempaa esteettisempään luonnonläheiseen elämään.

Sen jälkeen ikuisuudessa on aikaa.

***

Kritiikkipuheenvuoron laadintaan on käytetty lähteinä
– Margaret von Bonsdorffin tutkielmaa Retkiä romantiikan maisemaan (1993, kurssimateriaalit)
– J. K. Ihalaisen teosta Paimentolaisten ja alkuperäiskansojen asumukset (1998, Painopaikka Palladium, Helsinki)
– Juhani Pallasmaan artikkelia Ihmisen paikka – Aika, muisti ja hiljaisuus arkkitehtuurikokemuksessa (teoksesta Ympäristö, arkkitehtuuri ja estetiikka, 2006, toim. A. Haapala, M. Honkanen & V. Rantala, Gaudeamus Helsinki University Press)
–  Timo Kopomaan artikkelia Leppoistettu kaupunki, Leena Kopperoisen artikkelia Virkistysmahdollisuudet ekosysteemipalveluina ja Tommi Sulanderin artikkelia Viheralueet iäkkäiden ihmisten toimintakyvyn ja hyvinvoinnin edistäjinä (teoksesta Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi, 2015, toim. A. Haapala, K. Puolakka & T. Rannisto, SKS, Hansaprint Oy, Vantaa)
– Lisäksi tekstiä on inspiroinut Aalto yliopiston syksyn 2022 Sustainable Design Principles ja kevään 2023 Tulevaisuuden suunnittelu -kurssien sisältö sekä Aalto University Magazinen artikkeli Ilmastolle keveämpää betonia (nro 33, syyskuu 2023, Amanda Ruggeri, sivut 36-39) .