Caroline Constant’n laatima artikkeli ”The Barcelona Pavilion as Landscape Garden – Modernity and the Picturesque” (AA Files nro 20) keskittyy Ludwig Mies van der Rohen vuoden 1929 Barcelonan kansainväliseen näyttelyyn luomaan paviljonkiin ja sen tunnelmaan. Artikkelissaan Constant kertoo heti alkuun kumouksellisen väitteensä paviljongista ja siten artikkelin vallitsevan näkökulman: hänen mukaan Mies toteuttaa maisemallisesti kuvauksellista pittoreskiutta modernissa arkkitehtuurissa tukahdetun roolin kautta etäiseksi jäävien, heijastavien tilasarjojen avulla. Mies itse ei juurikaan tunnista pittoreskiutta osaksi työtä, mutta on halunnut kyseenalaistaa maiseman ja arkkitehtuurin muodolliset rajat – sen vuoksi Constant’n näkemys onkin rohkea ja kiinnostava.

Constant’n näkökulma kertoo kriitikon syvällisestä tavasta antautua aistimaan avoimesti uutta ja yhdistää monia asioita toisiinsa. Hän tekee artikkelissaan hämmentävän monipuolista arkkitehtonisen rakenteen tarkastelua maisemallisena teoksena, ja onnistuu perustelemaan Barcelonan paviljongin pittoreskisuuden, sen puutarharakenteisuutta, julkisivujen puutteellisuutta ja siten ulko- ja sisätilojen jatkuvuutta, ympäröivän maiseman heijastuvuutta, valon asemaa tilassa, materiaaleja ja niiden maisemallisia elementtejä sekä kaiken yhteyttä maisemaan tai historiallisiin maisemapuutarhoihin. Paviljonki on Constant’n kuvauksen mukaan yksinkertaisuudessaan moniääninen kokonaisuus, jonka sisä- ja ulkotilojen raja on häilyvä eli kokonaisuus ilmentää kompleksista, monimutkaista rakennetta. Se on myös intensiivinen, sillä vihreä onyx-seinä ja lukuisat erilaiset kiiltävät ja heijastavat pinnat ovat näyttäviä ja voimakkaita. Kokonaisuudesta muodostuu artikkelissa kuitenkin yhtenäinen kuva, pelkistetyssä mutta monipuolisessa muodossaan jatkuva tilakokonaisuus. Teksti luo kuvaa paviljongista elämyksellisesti ja esteettisesti erittäin kattavana tarjoten samalla vaarattoman tavan kokea jännitystä yllätyksellisyyden kautta.

Mies’n luoma paviljonki kumoaa Constant’n mukaan perinteisen käsityksen ihmisen ja luonnon suhteesta. Paviljongissa luonto on olemassa vain tulkinnan ansiosta. Mies ei myöskään halua esittää paviljonkia rationaalisena, järjellisenä rakennuksena vaan haluaa ilmentää erilaisia todellisuuksia, jonka vuoksi paviljonki heijastaakin myös täten aikansa muutosta. Myös uusien ja kalliiden materiaalien käyttö, kuten lasin, teräksen ja marmorin, joilla Mies oli tehnyt jo aiemmin kokeiluja, kertoo ajan voimakkaasti kehittyvästä teollisuudesta ja materiaalien saatavuuden kasvamisesta. Constant ei kuitenkaan vuonna 1991 kirjoitetussa artikkelissaan pysty, halua tai koe tarvetta mainita teollistumisen merkitystä arkkitehtuurin luomisessa – nykymittapuussa osin lähes kestämättömästi. Paviljonki kuitenkin ilmentää merkittävästi ajankuvaa ja myös sen ihannetta luoda täysin uutta arkkitehtuuria teollistumisen mahdollistamin keinoin.

Constant’n teksti on täynnä vaikeasti ymmärrettävää arkkitehtonista kuvausta, mikä on siten kirjoitettua taidetta itsessään. Se edellyttää lukijalta taiteen, arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin laajan tuntemuksen lisäksi erittäin hyvää sivistyssanojen tuntemusta ja lukutaitoa. Myös tekstissä käytetyt lainaukset Mies van der Rohelta ja asiantuntevilta ammattilaisilta ovat niin syvällisiä tulkintoja, etteivät ne välttämättä avaudu lukijalle helposti. Tekstissä on toisaalta selkeät kappaleteemat, mutta väliotsikot olisivat rytmittäneet pitkää artikkelia ja helpottaneet lukijalle asioiden jäsentämistä. Artikkeli valottaa kuitenkin huomattavasti pelkkiä kuvia enemmän Barcelonan paviljonkia, sen rytmiä ja maisemallisuutta, sillä kuvista kokonaisuuden jatkuvuutta ja tekstissä kuvailtua moniäänisyyttä yksinkertaisuuden keskellä on vaikea hahmottaa.

Constant’n tulkinta paviljongista on erittäin syvällistä ja monipuolista kuten pittoreskin tason löytäminenkin jo kertoo, ja kokonaisuus onnistuu peilautumaan laaja-alaisesti yksilöllisestä tilanteesta yhteisölliselle ja yleisemmälle tasolle kuten myös taiteeseen ja historiaan. Artikkelista on kuitenkin suhteellisen vaikea löytää kriitikon selvää mielipidettä paviljongin onnistuneisuudesta: ehkä tarkoitus onkin ainoastaan avata uusi näkökulma rakenteen tulkitsemiseen kertomatta omaa mielipidettä liian vahvasti. Pelkästään uuden näkökulman löytäminen jo kauan sitten luotuun kohteeseen kertoo kohteen merkittävyydestä arkkitehtuurille ja maisema-arkkitehtuurille. Constant’n näkökulma herättää lukijan kiinnostuksen paviljonkia kohtaan ja saa toivomaan omakohtaista kokemusta paviljongista. Näenkö paviljongin pittoreskinä maisemana, hukunko sen moniäänisyyteen vai koenko pelkkää epäloogista arkkitehtuuria? Vai luonko täysin oman todellisuuden?