Ihmisen luonto

Nykyihmiselle on kovin tavallista kokea olevansa eksyksissä. Yhteisöllisyyden trendikkyydestä huolimatta määrittävät yksinäisyys ja erillisyys ihmisyyttä vielä vahvasti, ja länsimaissa tunnutaan korostavan yksilöyttä yhteyden kustannuksella. Näistä negatiivisista kokemuksista huolimatta olemme siirtymässä kyynisyyden kahleista uusvilpittömyyden aikaan, jossa kaikenlaiset, etenkin myönteiset, tunteet eivät olekaan hävettäviä tai noloja.

Tämän päivän maisema-arkkitehtuuri kuvaa aikamme muita ilmiöitä: Se on rationaalista, tiedekeskeistä, aitoutta arvottavaa ja suunnitelmat huomioivat tasa-arvon, ekologian ja kiertotalouden. Lähiluonto ja puistot ovat arkisia tiloja ja ne palvelevat käyttötarkoitusta. Henkiselle ylevöitymiselle, herkistymiselle tai “muulle tunteilulle” ei näissä konteksteissa ole tilaa.

Tunteita herättäviä kokemuksia haetaan luonnosta ja muista kaupungeista. Retkeily ja “aidossa luonnossa”, liikkuminen on suosittua. Siirtyminen ympäri maailman on helppoa ja kulttuurimme tarjoaa draamaa tai romantiikkaa kulutettavaksi yllin kyllin.

Ajan henki

Maisema-arkkitehtuuri on menneisyydessä ollut taidemuoto joka tuottaa syviä tunnekokemuksia ihmisille. Näen tässä yhteyden nykypäivään. Modernismin tehokkaat rakenteet on jätetty historiaan ja on ymmärretty että ihminen ei ole vain tarpeidensa summa. On palattu sen äärelle mitä aito ihmisyys on. Se ei ole jotain, minkä voi rakentaa ”kaikille yhteiseksi puolen kilometrin säteellä turva-aidattuna ja pehmustettuna”, vaan syvempi tarve kuulua johonkin ja liittää itsensä ympäröivään maailmaan.

Ilmastonmuutoksen myötä luonto kyllä tarjoaa elämiimme dramatiikkaa ääri-ilmiöiden muodossa. Niiden vaikutuksiin maisema-arkkitehdit ovat paraatipaikalla kehittämässä ratkaisuja. Voisiko kuitenkin nämä luonnon uudet haasteet, yhdessä rakennusten välisen ja niitä ympäröivän tilan kanssa, nähdä uutena mahdollisuutena? Elinympäristön suunnittelu yhteisölliseksi, esteettiseksi ja ekologisesti kestäväksi pitäisi olla täysin mahdollista.

Maisema ja arkkitehtuuri

Romanttinen käsitys maisemasta sopisi myös meidän aikamme kaupunkeihin. Rakennuksen voi suunnitella osaksi maisemaa tai jopa maisemana, kuten Mies van der Rohe teki Barcelonan-paviljongissaan. Ulko- ja sisätilojen ero voi hämärtyä ja maisema vyöryy ikkunoista sisälle rakennukseen. Luonnollisten materiaalien ja elementtien avulla rakennuksen voi sulauttaa osaksi maisemaa tai synnyttää dialogin rakennuksen ja maiseman välille. Epäorgaanisilla nyansseilla voi aikaansaada hienovaraista vihjailua jostain pinnan alla kytevästä.

Kestävää kaupunkia suunniteltaessa on syytä pohtia sitä, minkälaista maisemaa ja tilaa ihmisille luodaan. Maisema-arkkitehdin työkuva on muuttunut samalla kuin luonnon ääri-ilmiöiden aiheuttamat vaikutukset ympäristöömme ovat kasvaneet ja raja arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin välillä on hämärtynyt. Maisema-arkkitehtuurin taideteoria tarjoaakin arkkitehdeille loputtoman lähteen mistä ammentaa merkityksiä omaan työhönsä.

Maisema-arkkitehtiopiskelija pahaenteisessä maisemassa.