Ludwig Mies van der Rohen suunnittelema Barcelona-paviljonki valmistui alkuperäisessä muodossaan Barcelonan maailmannäyttelyyn vuonna 1929, josta se purettiin seuraavana vuonna. Näyttelyrakennuksella ei ollut varsinaista käyttötarkoitusta, funktiota, mutta sen arkkitehtuuri oli kiistatta merkityksellistä. Paviljonki päädyttiin rakentamaan uudelleen vuonna 1986.

Tulkinnan lähtökohta

Artikkelissaan The Barcelona pavilion as Landscape Garden – Modernity and Picturesque arkkitehti Caroline Constant tulkitsee Ludwig Mies van der Rohen maineikkaan Barcelona-paviljongin maisema-arkkitehtuurisena teoksena. Kirjoittaja käyttää rakennuksen yhteyttä pittoreskiin maisemaan apuvälineenä tulkita rakennuksen monimutkaisuutta. Ludwig Mies van der Rohelle arkkitehtuuri oli väline jolla luonto paljastaa itsensä ihmiselle. Nousemalla luonnon ulkokuoren yläpuolelle rakennus voi saavuttaa luonnon aseman.

Constant ehdottaa Barcelona-paviljongille merkitystä, jonka tehtävänä on nostattaa vierailijassa luontokokemuksen kaltaisia vaihtuvia tunteita. Artikkelin ansiokkaan ja yksityiskohtiin pureutuvan kuvailun perusteella voi mielikuvituksen avulla elää tilojen ja materiaalien – koko rakennuksen – aikaansaaman tunneskaalan.

Aineellinen ja aineeton

Rakennuksen materiaaleista voi löytää visuaalisia viitteitä luonnonmaisemaan; Onyksisen seinän sauma muistuttaa maiseman horisontista ja valovoimainen lasiseinä hohkaa luonnollista valoa. Kirjoittaja viittaa rakennuksen tarjoamaan elämykseen ajallisena kokemuksena. Tila kokemuksena ja tilan muodostavat elementit ovat merkitykseltään tasavertaisia. Heijastavat kivipinnat ja vesiaiheet muuttavat maiseman; luonto virtaa siinä ja sen läpi. Seinien sijoittelun ja suurten lasipintojen vuoksi sisä- ja ulkotilan välinen ero hämärtyy, eikä rakennuksella ole perinteisen käsityksen mukaista julkisivua. Alkuperäisessä Ludwig Mies van der Rohen suunnitelmassa sisä- ja ulkotilan välissä ei ollut lainkaan rajoja ja ovet päädyttiinkin asentamaan rakennukseen näyttelyn ajaksi pelkästään turvallisuussyistä.

Heijastukset näyttelevät isoa roolia Barcelona-paviljongissa.

Constantin mukaan luonto ei kuitenkaan ole läsnä rakennuksessa pelkkinä visuaalisina viittauksina vaan tila tarjoaa myös katsojan ihmisyyteen vetoavan, eriyttävän luontokokemuksen. Paviljongin ainoa ihmiseen viittaava elementti ei olekaan keskeisesti sijoitettu: Georg Kolben alastonta naista esittävä kupariveistos seisoo jalustalla tilassa, johon ei ole sisäänkäyntiä. Veistoksen nainen on ylisuuri ja verratessaan itseään veistokseen katsoja nöyrtyy. Kuten luontokin, Barcelona-paviljonki vetää katsojaa puoleensa, mutta etäännyttää ulkopuolelle.

Vaikka Caroline Constant ei artikkelissaan suitsuta Barcelona-paviljonkia ylisanoin, käy siitä silti selväksi kirjoittajan arvostus teosta ja sen suunnittelijaa kohtaan. Constantin löytämät merkitykset rakennuksen olemuksesta ja yksityiskohdista tuntuvat jokainen tarkkaan harkitulta kohteliaisuudelta. Rakennus on enemmän kuin tila tai sen materiaalit: sillä on valtava oma sisäinen maailmansa.