Vuonna 1967 syntynyt Tuula Närhinen on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka on ollut innostunut jo lapsesta asti kuvista ja kuvien tekemisestä. Myöhemmin hän kiinnostui kuvien suhteesta näköhavaintoon, jonka avulla hän on rakentanut taiteessaan uusia todellisuuksia ja lisännyt siten merkityksiä maailmaan. Närhinen pitää itseään havainnoijana, ja taiteellaan hän haluaa kyseenalaistaa näköaistin välityksellä ilmenevää maailmaa ja tutkia ihmisen rajoja näkemisen kautta. Häntä motivoi ”ajatus jostain aiemmin kuvaamattomasta tai jopa kuvien ulottumattomissa olevasta” (Taiteen edistämiskeskus 2021). Työssään hän käyttää menetelmänä yhteistoimintaa taiteilijan, luonnon ja kuvausvälineiden välillä, jonka avulla luonnonilmiöiden jättämät jäljet piirtyvät aistein havaittaviksi kuvallisiksi esityksiksi.

Närhinen on opiskellut Helsingin Kuvataideakatemiassa kandidaatiksi (BA) 1986-1990, jonka jälkeen hän suoritti arkkitehdin (M.Sc.) opinnot Teknillisessä korkeakoulussa valmistuen vuonna 1998. Hän valmistui myös taiteen maisteriksi (MA) Kuvataideakatemiasta vuonna 1999 pitäen sen jälkeen taukoa opinnoista. Kuvataiteen tohtoriopinnot (DFA) hän aloitti vuonna 2008 Kuvataideakatemiassa valmistuen Taideyliopistosta vuonna 2019. Väitöksessään ”Kuvatiede ja luonnontaide: tutkielma luonnonilmiöiden kuvallisuudesta” hän tutkii aaltojen, sateen ja meriveden luomia jälkiä ja niiden jäsentymistä sekä valokuvatallenteita pohtien luonnossa esiintyvien tapahtumien luontaista visuaalista potentiaalia. Väitös sisältää neljä vesiaiheista näyttelyä (Liplatus 2009, Merivesivärit 2012, Sateen kosketus 2013 ja Muovimuotoilua Itämerestä 2014), jotka dokumentoivat installaatioiden työprosessia luoden runollisen sarjan tapaustutkimuksia ja esittäen niistä syntyvää tietoa ja näköhavainnosta syntyvää ymmärrystä. Opinnäytteen kirjallisessa osassa hän yhdistää pohdintoihinsa luonnonhistorian, tieteentutkimuksen ja filosofian esimerkkejä kyseenalaistaen ja uudistaen totuttuja kuvaamisen tapoja.

Närhisen luontoon ja luonnonilmiöihin keskittyvässä työskentelyssä painottuvat havaitusti vesiaiheiset ympäristökysymykset kuten esimerkiksi merten muovisaaste ja rehevöityminen eli ihmisen vaikutus vesiekosysteemiin. Merellinen luonto onkin vahvasti läsnä hänen työhuoneellaan Helsingin Harakan saarella 100 metrin päässä mantereelta, jonne on matkattava kesäisin soutaen ja talvella jäätä pitkin kävellen. Työmatkallaan taiteilija saa poikkeuksetta kosketuksen taiteen lähtökohtaansa eli veteen, mikä tekee helpoksi hänen havainnoimisensa Itämeren tilasta. Saari ja sen ympäristö sekä inspiroi että antaa hänelle konkreettista materiaalia taiteen tekemiseen. Närhinen saa saaren rannoilta hyvän saaliin rantaan huuhtoutuvasta muoviroskasta erityisesti myrskyjen ja jäiden lähdön jälkeen, joista hän tekee tilataideteoksia taiteilijatalon työhuoneessaan. Hän rinnastaa muovin keräämisestä syntyvän addiktoivan tunteen sienestykseen, sillä hän saa löytämisen iloa poimiessaan värikkäitä mutta toisaalta jo luontoon maastoutuneilta näyttäviä muovinpalasia merestä. Muoviroska esiintyy hänelle kiehtovina muotoina ja väreinä, mutta samaan aikaan hän on huolestunut merien saastumisesta. Tätä teemaa hän toi erityisesti esille vuoden 2023 Helsinki Biennaalin Vallisaareen sijoittuvassa työssään The Plastic Horizon (2019). Hän kokee taiteellisen identiteettinsä, aihepiirinsä, työtapansa, metodinsa ja materiaalinsa olevan sidottu saareen, minkä vuoksi mahdollinen häätö vuoden 2025 lopulla taiteilijatalosta olisi hänelle taiteellinen katastrofi. Yksi saaren taiteilijatalon työtiloista on ollut Närhisen käytössä jo yli 25 vuoden ajan.

Installaatioidensa ja opinnäytteidensä lisäksi Närhinen myös kirjoittaa muutoinkin taiteesta. Artikkelissaan ”Ota silmä käteen ja katso” (2017) hän tutkii syvyysnäköä ja silmien välistä tietoa. Hänen mukaansa näköaistimukset syntyvät tiedostamattomasti ja esteettiset periaatteet jäävät usein huomaamatta. Näkemisellä on voimakas vaikutus ajatteluun, ja hän korostaakin kuvallisen ajattelun sidonnaisuutta optisiin apuvälineisiin. Artikkeli tarjoaa laajan katsauksen näkemisen monimutkaisuuteen, kognitioon ja niiden vuorovaikutukseen ihmisen kehityksen ja kulttuurin kontekstissa. Vuonna 2022 ilmestynyt Närhisen artikkeli ”Do it Yourself, Rain! Dabbling Drops, Splashes, and Waves: Experiments in Art and Science” käsittelee vesipisaroiden kuvantamista taiteessa erilaisten eksperimentaalisten menetelmien avulla. Kuvien ja luonnon suhde konkretisoituu keinotekoisten, audiovisuaalisten tekniikoiden avulla synnyttäen ”muotokuvia” luonnossa esiintyvistä ilmiöistä. Närhinen hyödyntää teosten luomisessa myös historiallisia menetelmiä ja tieteellisiä käytäntöjä lainaten luonnon luovuutta ei-inhimillisille tahoille.

Eija Aarnio kirjoittaa artikkelissaan Hajoava maisema (2006) Tuula Närhisen ”Tuulipiirturit” teoksen lähtökohdista, jossa Närhinen vastaa väitteeseen, ettei tuulta voi valokuvata vaan ainoastaan tuntea iholla ja havaita liikkeenä. Tuulikokeissaan taiteilija rekisteröi tuulen aikaansaaman liikkeen valokuvaamalla pitkällä valotusajalla tuulessa huojuvien puiden oksiin kiinnitettyjä lamppuja sekä kiinnittämällä tuulessa huojuviin puihin ja heinäkasveihin tusseja ja tarjoten niille lisäksi valkoista piirustuspaperia.  Tuula Närhisen työ ”Tuulipiirturi” onkin kuva maisemasta, mutta samalla kuva taiteilijan tavasta hahmottaa maailmaa. Liikkuessaan ja katsoessaan maisemaa taiteilija kerää muistoiksi omakohtaisia kokemuksia, joita hän koostaa kuviinsa heijastaen samalla taiteilijan tapaa arvottaa omaa elinympäristöään. Kuten Aarnio kirjoittaa: ”mikä tahansa kuva maisemasta on samalla myös esitys ja kertomus maisemallisesta kokemuksesta, ihmisenä olemisesta osana maisemaa ja maisemallista tilaa” (Aarnio 2006).

Kansainvälisesti toimiva Närhinen on pitänyt yksityisnäyttelyitä vuodesta 1988, kuitenkin pääosin 2000- ja 2010-luvulla, ja kymmeniä ryhmänäyttelyitä vuodesta 1986, etenkin 2010-luvulta alkaen. Hänen taideteoksiaan on muutamissa julkisissa kohteissa Helsingissä, Vantaalla, Tampereella ja Oulussa sekä Helsingin ja Oulun taidemuseoiden, Kiasman ja Konstsamfundetin kokoelmissa. Hän on osallistunut useisiin kilpailuihin vuodesta 2005, ja merkittävimmät huomionosoitukset ovat lienee Suomen kuvataiteen valtionpalkinto vuodelta 2021 ja Below Zero -taidepalkinto vuodelta 2019, jonka myönsi Lontoon Vauxhallissa sijaitseva Beaconsfield-galleria yhteistyössä Suomen Lontoon-instituutin kanssa. Valtionpalkinnon perusteluissa todetaan Närhisen jatkavan ”pitkää ympäristötaiteen perinnettä raikkaalla näkökulmalla, ja että hän tekee taidetta ja taiteellista tutkimusta tavalla, joka on oivaltavaa, taidokasta ja hauskaa” (Suomen taiteilijaseura ry 2021). Närhinen on saanut säännöllisesti taiteilijoiden apurahoja 1990-luvulta alkaen, ja tällä hetkellä hänen taiteellinen toimintansa on rahallisesti turvattu vuoteen 2028 asti.

Närhinen kuvaa taiteessaan mielenkiintoisella tavalla sitä, miten maisemaa, sen tilaa, sen kykyä luoda taidetta ja ilmentää näkymätöntä tai katoavaa voi kuvata visuaalisesti ja ihmiselle ymmärrettävästi. Tuula Närhinen antaa taiteellaan maisemalle ja sen yksilöille ja tilalle persoonallisen äänen ja mahdollisuuden tulla nähdyksi.

***

Lähteet

Aarnio, E. (2006) Hajoava maisema. Julkaistu Kiasman näyttelyluettelossa ”Maisema Kiasman kokoelmissa”. Luettu 4.12.2023. Saatavilla: http://www.tuulanarhinen.net/pdfs/aarnio_fi.pdf

Helsinki Biennaali. (2023) Tuula Närhinen. Luettu 4.12.2023. Saatavilla: https://helsinkibiennaali.fi/taiteilija/tuula-narhinen/

Närhinen, T. (2022) Do it Yourself, Rain! Dabbling Drops, Splashes, and Waves: Experiments in Art and Science. Leonardo. December 2022. Volume 55, Issue 6. MIT Press Direct. Luettu 5.12.2023. Saatavilla: https://direct.mit.edu/leon/article/55/6/627/113257/Do-It-Yourself-Rain-Dabbling-Drops-Splashes-and

Närhinen, T. (2016) Kuvatiede ja luonnontaide: tutkielma luonnonilmiöiden kuvallisuudesta. Kuvataiteen tohtorin opinnäyte. Väitöskirja. Taideyliopisto. Luettu 5.12.2023. Saatavilla: https://taju.uniarts.fi/handle/10024/6235

Närhinen, T. (2017) Ota silmä käteen ja katso: luotauksia syvyysnäköön ja silmien väliseen tietoon. Tiede & edistys. Nro 4/2017. Luettu 5.12.2023. Saatavilla: https://tiedejaedistys.journal.fi/article/download/105268/62218

Närhinen, T. (2023) Tuula Närhinen. Taiteilijan kotisivut. Luettu 22.11.2023 ja 4.12.2023. Saatavilla: https://www.tuulanarhinen.net/index.htm  

Perovuo, M. (11.7.2023) Tuula Närhiselle taide syntyy muoviroskista, jotka meri heittää Harakan saaren rantaan. Yhteishyvä. Luettu 22.11.2023. Saatavilla: https://yhteishyva.fi/elama/tuula-narhisen-taide-syntyy-muoviroskista-jotka-me/25HIP2538RpW9qsAmgIA9V

Suomen taiteilijaseura ry. (17.11.2021) Kuvataiteen valtionpalkinto Tuula Närhiselle. Luettu 22.11.2023. Saatavilla: https://taiteilijalehti.fi/kuvataiteen-valtionpalkinto-tuula-narhiselle

Taiteen edistämiskeskus Taike. (2021) Taiteen valtionpalkinto 2021: haastattelussa kuvataiteilija Tuula Närhinen. Luettu 22.11.2023. Saatavilla: https://www.taike.fi/fi/uutiset/taiteen-valtionpalkinto-2021-haastattelussa-kuvataiteilija-tuula-narhinen-artikkeli

Suomen Kuvalehti / Kulttuuri

Näyttely

GARDEN FUTURES: SUUNNITTELUA LUONNON KANSSA

Vitra Design Museumin, Wustenrot Foundationin ja Nieuwe Instituutin yhteisnäyttely Arkkitehtuurimuseossa ja Designmuseossa 10.11.2023 – 31.3.2024

Vitran kampuksella vuonna 2020 avattu Piet Oudolfin puutarha sai näyttelyn kuraattori Viviane Stappmannsin Vitra Design Museumilta pohtimaan puutarhoja, niiden merkitystä ja suunnittelua. Kiinnostusta puutarhoihin lisäsi myös globaalit ilmiöt: koronapandemia, ilmastonmuutos ja ekologinen katastrofi. Niiden johdosta syntyi nyt Designmuseoon ja Arkkitehtuurimuseoon jalkautunut Garden Futures: suunnittelua luonnon kanssa -näyttely, joka tutkii ihmisen luontosuhdetta puutarhojen kautta. Puutarha on ollut paratiisi, turvapaikka ja kokeilukenttä, maailma pienoiskoossa, jossa on toteutettu aikakaudesta ja maailmankolkasta riippumatta omaa identiteettiä, ihanteita, unelmia ja visioita. Henkilökohtaisuudesta huolimatta puutarhat ovat kytköksissä ympäröivään yhteiskuntaan ja sen lainalaisuuksiin: puutarhat sekä niiden muoto ja ylläpito ilmentävät ajalleen ominaisia ekologisia, historiallisia, poliittisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiä kaupallisuutta ja kulttuuria unohtamatta.

Näyttely jakaantuu neljään eri pääteemaan, jotka avaavat puutarhan historiaa ja tulevaisuutta jopa yllättävistä näkökulmista. Paratiisiosio esittelee puutarhojen historiaa ja nykypäivää keitaana maailman keskellä, jossa myös kalustuksella ja varustuksella on merkittävä rooli puutarhan luomisessa ja sen viihtyisenä ylläpitämisessä. Puutarhapolitiikka avaa silmiä kolonialismin, isänmaallisuuden, pakolaisuuden ja sosiaalisen kestävyyden eri puoliin sekä saa pohtimaan, kenelle puutarhat ovat. Maailma puutarhana -teema taas esittelee puutarhat kiinteänä ja ihmisen kanssa tasa-arvoisena osana yhteiskuntaa monimuotoisista kaupunkiympäristöistä kasvaviin huonekaluihin. Puutarha koekenttänä tutustuttaa puutarhojen suunnittelijoihin ja toteuttajiin ympäri maailman ja avaa suunnitelmien takana olevia ideologioita. Lähes kaikissa osioissa ääneen pääsevät myös suomalaiset maisema-arkkitehdit ja taiteilijat, jotka luovat näyttelyyn kotimaisen kontekstin. Erityisesti siirtolapuutarhakulttuurille on annettu tilaa.

Näyttely avaa silmiä siltä, minkä kuvitellaan lähtevän itsestämme mutta joka lähteekin ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen historiasta. Se horjuttaa myös totuttua käsitystä ihmisen luontosuhteesta ja tuo esille ihmisen hallitsevan roolin sekä tulevaisuuden symbioottisemmat mahdollisuudet. Näyttelyn toinen kuraattori Marten Kuijpers Nieuwe Instituutista toteaa, että luonnosta voi oppia eivätkä puutarhat ole koskaan valmiita. Puutarhat voivat opettaa suunnittelua kehittymään ja kehittää yhteiskuntaa kohti parempaa tulevaisuutta. Viviane Stappmannsin mukaan luontosuhde on muuttumassa niin, ettemme enää suojele itseämme luonnolta vaan myös luontoa voidaan suojella ihmisen vaikutukselta. Kuten näyttely esittää, olemme kenties siirtymässä rajatusta, yksityisestä puutarhasta kohti rajatonta, globaalia puutarhaa.

Puutarhan arkikulttuuri, asema ja maisema-arkkitehtuuri näkyvät näyttelyssä kaikissa teemoissa luoden yhtenäisyyttä laajaan ja kattavaan aiheeseen sekä erittäin ajankohtaiseen ja tärkeään aihepiiriin. Näyttelytoteutus Arkkitehtuuri- ja Designmuseolla ei kuitenkaan tue kokonaisuuden ymmärtämistä ja sisäistämistä parhaalla mahdollisella tavalla, mikä laskee näyttelyn arvoa. Pääteemoja on hankala hahmottaa monien tilojen ja kahden museon keskeltä, ja sisältö näyttäytyykin helposti kaikenkattavana ja sen vuoksi levottomana ja vaikeasti hallittavana. Selkeitä näyttelyn alku- ja päätepisteitä ei ole, mutta toimivinta on kuitenkin saapua Designmuseolle ja aloittaa näyttelytutustuminen Paratiisista ja siirtyä viimeiseksi Arkkitehtuurimuseolle Puutarhan koekentän pariin.

Näyttely on kuitenkin erittäin tervetullut laajentamaan suomalaista yhteiskuntakeskustelua ja vallitsevaa luontokäsitettä. Erityisen herättelevää se on nyt, kun arkkitehtuurin valtionpalkinto ojennettiin maisema-arkkitehtitoimisto Nomajille, jonka ideologian kärkenä on ekologinen, uudistava ja kestävä maisema-arkkitehtuuri. Näyttelykokonaisuuden vaikeasta hahmotettavuudesta huolimatta näyttely on erinomainen tilaisuus tutustua kattavasti puutarhojen sisältöön ja pohtia henkilökohtaisesti, millaista pihaa ja puutarhaa haluamme, toteutamme ja miksi.

Suomessa näyttelyn ovat kuratoineet Anna Autio, Ksenia Kaverina ja Harry Kivilinna. Näyttelyarkkitehtuurin on toteuttanut tyylikkäästi italialainen Formafantasma. Marraskuun puolivälissä avautunut näyttely on viiden vuoden ajan eri museoissa kiertävä näyttely, joka alkoi Saksan Vitra Design Museumista maaliskuussa 2023 ja siirtyy seuraavaksi Ruotsin Vandalorum-museoon.

***

Lähteet (eivät kuuluisi mukaan lehden näyttelyarvioon)

Arkkitehtuurimuseo. Garden Futures: suunnittelua luonnon kanssa. Luettu 22.11.2023, saatavilla https://www.mfa.fi/frontpage/garden-futures-nayttelytekstit/

Formafantasma. 2.3.10 Garden Futures. Luettu 22.11.2023, saatavilla https://formafantasma.com/work/garden-futures

Vitra Design Museum. Garden Futures. Designing with Nature. Luettu 22.11.2023, saatavilla https://www.design-museum.de/en/exhibitions/detailpages/garden-futures.html

Vandalorum. Ei päiväystä. Exhibitions. Upcoming exhibitions. Katsottu 22.11.2023, saatavilla https://vandalorum.se/en/exhibitions

YouTube. 24.3.2023. Opening Talk ”Garden Futures: Designing with Nature”. Vitra Design Museum. Katsottu 22.11.2023, saatavilla https://www.youtube.com/watch?v=SL_IGKx32T8

YouTube. 2023. ”Garden Futures: Designing with Nature” at the Vitra Design Museum. Vitra Design Museum. Katsottu 22.11.2023, saatavilla https://www.youtube.com/watch?v=XdE6_y7h6hk

Näyttelyvierailu 19.11.2023.

Pääkirjoitus Maisema, arkkitehtuuri ja estetiikka -teemaiseen Alue ja ympäristö -lehteen

Olen saapunut viime kuukausina useita kertoja Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle ja nauttinut luonnonmukaisemman maaseutuympäristön ja rakennetun kaupunkiympäristön vastakohtaisuudesta ja vaihtelevuudesta. Pohjoisessa nautin luonnon runsaasta läsnäolosta, mutta kärsin siihen kohdistuvasta välinpitämättömästä otteesta. Arkiympäristön luontoa käsitellään suunnitellun ronskisti ehtymättömänä luonnonvarana ja maisemana, ja rakennetummat ympäristöt ilmentävät pitkälti tasapaksuista käytännöllisyyttä ilman erityisiä esteettisiä arvoja. Etelässä taas ihastelen monin paikoin lähes korkeatasoista silmää miellyttävää rakennettua ympäristöä, mutta väsyn kaupunkiympäristön pintojen runsaasta kovuudesta sekä autojen aiheuttamasta vilinästä ja hälinästä – ja toisinaan jopa liiallisen suunnitelmallisuuden luomasta monotonisuudesta, jossa luonnon sattumanvaraisuudelle ei jää tilaa. Arkiluonto on kaupungin ytimessä yksittäisiä tarkasti suunniteltuja istutuksia, puita ja puistoja, joten erilaiset rakennusmassat ja päällystetyt pinnat hallitsevat pääasiallisesti ihmiskäden luomaa ja rytmittämää maisemaa.

Vaikka toisin voisi ajatella, molemmat ympäristöt voivat kuitenkin olla esteettisiä samalla asteikolla arvotettuina, mutta täysin eri tavoin painotettuina. Ajattelemme herkästi ympäristön esteettisyyden tarkoittavan pelkästään näkyvää kaunis – ruma -asetelmaa, jossa esteettinen arvo muodostuu yleispätevästi omasta tai esimerkiksi jonkin asiantuntijan mielipiteestä. Se on taas täysin riippuvainen muun muassa arvostelijan omista kokemuksista ja asiantuntemuksesta, joten ei ole itsestään selvää, mikä on kaunista ja mikä on rumaa puhumattakaan siitä, mikä on esteettistä. Rujo ja pelottava ympäristökin voi antaa esteettisen tunnekokemuksen. Ympäristön esteettisyydellä on kuitenkin vakiokäsityksen lisäksi lukuisia erilaisia muotoja ja mittakaavoja vihreästä estetiikasta esteettiseen kokonaishyvään sekä avaruudellisesta ja globaalista näkökulmasta henkilökohtaiseen maisemasuhteeseen.

Ympäristöestetiikka käsittelee laaja-alaisesti maisemaan, arkkitehtuuriin, taiteeseen ja ympäristönsuojeluun liittyviä teemoja, mutta kykenee ottamaan huomioon myös eettiset, ekonomiset ja empaattiset arvot. Esteettinen jalanjälki huomioi myös maisema-arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kokonaisuudessa ympäristön kehittämisen alkusysäyksestä ylläpitoon ja käyttäjän kokemukseen. Sen kautta avautuu, millaisen jäljen suunnittelu, rakentaminen, ylläpito, käyttö ja käyttäjäkokemus jättävät lähimaiseman ja -ympäristön lisäksi myös tarvittavien materiaalien, työvälineiden ja tekijöiden alkulähteille globaalisti. Toisinaan näkyvästi esteettiseksi koetun ympäristön taustalla voi olla esimerkiksi eettisesti tai empaattisesti arveluttavia ratkaisuja, jotka laskevat kokonaisuuden esteettistä arvoa eli kokonaishyvää. Joskus taas hyvin eettiset, ekologiset, ekonomiset ja empaattiset arvot täyttävä ympäristö voidaan kokea näkyvällä tavalla esteettisesti mitäänsanomattomaksi, jolloin taustalla olevat onnistuneet valinnat eivät näy näkyvästi maisemassa, mutta kokonaishyvän kannalta kohde voi olla yhtä arvokas kuin näkyvästi esteettinen. Tällaisen vihreän estetiikan ongelma on suunnittelijoille hedelmällinen työstökenttä: ympäristöystävällisestä mutta epäesteettisestä on kyettävä muotoilemaan myös käyttäjäkunnan mielestä esteettiseksi koettava ja mielekäs kokonaisuus. On kuitenkin yksilöstä ja yhteiskunnasta kiinni, mitä yksittäisiä arvoja painotetaan, millaiseksi kokonaisestetiikka muodostuu ja miten se sijoittuu vastaamaan eri aikoina muiden näkemyksiä ja henkilökohtaista maisemallista identiteettiä. Estetiikassa ei ole koskaan yhtä ainoaa oikeaa vastausta.

Alana ympäristöestetiikka on vielä suhteellisen nuori, sillä se syntyi 1960-luvulla ympäristönsuojelun vanavedessä ja on siirtynyt teoreettisesta muodosta soveltavampaan vasta 1990-luvulla. Sen vuoksi emme aina osaakaan ottaa huomioon ympäristöestetiikan tarjoamaa kokonaisvaltaista näkemystä erilaisten suunnitteluratkaisujen luomisessa ja perustelemisessa sekä yhteiskunnan kehittämisessä. Erilaisten näkemysten yhteensovittamisessa on välttämätöntä tehdä kompromisseja, jolloin tasapainoisesta kokonaisuudesta muodostuu esteettinen. Siihen ympäristöestetiikka voi antaa maisema-arkkitehdeille ja arkkitehdeille aiempaa laajemman näkökulman antamatta kuitenkaan yleispäteviä ratkaisuja. Ympäristöestetiikan pioneeri, emeritus Yrjö Sepänmaa toteaa artikkelissaan Esteettinen maisemasuhde ja ympäristövastuu, että uuden maiseman lisäksi ”emme ehkä tarvitse uusia silmiäkään, mutta uudet silmälasit voisivat auttaa näkemään kirkkaammin, tarkemmin ja kauemmaksi”.

Tunnen saaneeni parhaat, toisiaan tasapainottavat palat arkiympäristöistäni pohjoisessa ja etelässä, jonka vuoksi arvostan molempia ympäristöjä ja niiden esteettisyyden tasoja aiempaa syvemmällä tavalla. Se mitä ensimmäinen ei tarjoa, toinen tarjoaa, ja omasta maisemasuhteestani muodostuu rikkaampi, kokonaiskokemuksen kannalta aiempaa esteettisempi kokonaisuus.

Vuokatissa 23.11.2023
Tuulia Nikula
”Päätoimittaja”, Maisema-arkkitehti yo

Lähde:

Sepänmaa, Y. 2018. Esteettinen maisemasuhde ja ympäristövastuu. Elore 2018. Luettu 23.11.2023, saatavilla https://journal.fi/elore/article/view/72812

Paljonko sitten vaihteli maiseman laatu, tuo metsän havuinen jättiläistalja? Paljon ja vähän. Vähän siinä mielessä, että kangasta seurasi suo ja suota kangas. Mutta tarkasti ottaen yksityiskohtia ja vivahduksia suorastaan vilisi. Metsiköitä, noita suuren puukansan eräänlaisia kyläkuntia, nähtiin kaikenasteisia. Nuorta ja yritteliään vihreää taimistoa, vaurasta, miehuusiän saavuttanutta pylväikköä ja vanhoja ränsistyneitä ryhmiä maahan sortumassa. Ihminen oli täällä koettanut noudattaa luonnonlakeja, määrännyt luonnonmukaisesti tuon puukansan sitkeän heimon näennäisesti huonommalle osalle, tuon valoon ja tuon vapauteen. Mutta lyhytnäköisestikin oli leimaaja menetellyt, harveikot ja joutavanpäiväiset raiskiot harottivat tympeästi kuin kylkiluut korpin repimästä, mädänneestä haahkasta. (Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija 1952, 191.)

Tämä oli ote kirjailija, metsänhoitaja Veikko Huovisen teoksesta Havukka-ahon ajattelija vuodelta 1952. Teoksessa kuvataan suomalaista metsää maanläheisesti ja juurevasti, perinteisen suomalaisen luontosuhteen ja kansallisromanttisen metsäkansa-identiteetin kautta. Metsän puita kuvataan myös inhimillisenä ja rujona kansana, jota käytetään sekä onnistuneesti että epäonnistuneesti hyödykkeenä. Mitä annettavaa maisema-arkkitehdilla voi olla Suomen rahaa tuottavalle kansallisaarteelle, metsälle?

Koskemattomassa luonnonmaisemassa on luontaisen harkitsematon rytmi, jota ihminen on aktiivisesti muokannut vuosisatojen ajan eri tavoin itselleen sopivaksi. Metsiä on kaskettu, poltettu tervaksi, kaadettu laivapuiksi sekä hakattu selluksi, energiapuuksi ja rakennustarpeisiin. Hakkuiden ohella tuulivoimalat ovat rajusti yleistyneet metsämaisemissa. Soita on ojitettu tuloksekkaasti ja vähemmän tuloksekkaasti metsän kasvukentiksi. Ihminen on ollut metsän armoilla oleva ankara raataja, kaiken rahallisen hyödyn irti ottava talousmetsäideologian ja vihreän siirtymän ylläpitäjä sekä metsästä nauttiva ja sen voimavarana kokeva, ihannoivakin retkeilijä. Metsä on ollut ja on yhä suomalaisen ihmisen elämänlanka ja kansantalouden selkäranka.

Maisema-arkkitehtuurin väitöksen tehnyt Minna Komulainen kirjoittaa vuonna 2012 teoksessaan Metsä maisemassa: Metsä ja puut ympäröivät suomalaista arkimaisemaa. Metsä on omaa kotimetsää, asuinalueen lähimetsää tai lomamaisemaa. Maisemalla on monenlaisia ulottuvuuksia; se syventää yhteyttä tuttuun kotiseutuun tai houkuttelee erilaisuudellaan tutustumaan uusiin ympäristöihin. Mikä maisemassa kiehtoo tai tekee sen rumaksi? Milloin maisema virkistää arjen kiireen keskellä, milloin uuvuttaa hajanaisuudellaan? (Minna Komulainen, Metsä maisemassa 2012, 9.)

Metsätalousinsinöörit ovat saaneet olla jo kohta sata vuotta metsämaiseman ensisijaisia arkkitehteja. He ovat kantaneet suurimman vastuun pääasiallisesta suomalaisesta maisemasta ja maisemakuvasta. Se on johtanut erilaisten näkökulmien puutteellisuuteen ja metsämaiseman suunnitteluun ensisijaisesti taloudellisista lähtökohdista. Sen vuoksi ihmisen koskematon luonnonmetsä on myös lähes tuhottu. Maisema-arkkitehdit ovat taas keskittyneet perinteisesti kaupunkien puistomaisiin virkistysmetsäympäristöihin eli luonnontilaisen kaltaisiksi rakennettuihin rajattuihin metsäpuutarhoihin. Maisema-arkkitehtuuri pystyy kuitenkin hyvin monialaisena tieteenalana laajentamaan perinteisen metsämaiseman suunnittelun osaamista – olisiko jo aika laajentaa mittakaavaa koko Suomen kattavaksi maisema-arkkitehtuurin kentäksi unohtamatta alkuperäistä metsämaisemapuutarhaa?

Suomalaisen maisema-arkkitehtuurin juuret ovat vielä nuoret ja kypsymättömät, vasta kolmekymppisen keveissä kengissä. Olemme tarvinneet tähän asti inspiraation kohteita muualta maailmasta, kun olemme rakentaneet omaa kenttäämme omassa maassamme. Voisimmeko nyt kääntää katseemme suomalaisten omaan kansallisperintöön, metsään ja sen muotoihin, ja luoda siitä ennennäkemätön kudelma uudenlaista maisemallista maanlaajuista metsäpuutarhaa? Meillä on valmiudet luoda monet näkökulmat huomioon ottava verkostomainen kokonaisuus, jossa sekä yhtä aikaa varjellaan ja vahvistetaan ihmiskäden koskemattomia metsiä, ennallistetaan luonnontilaisemmiksi taloudellisesti toivottomiksi rakennettuja metsiä sekä viljellään ja tuotetaan laadukkaita metsiä niille sopivissa paikoissa eri tarpeisiin. Yhtä lailla osaamme ottaa huomioon eläimistön ja luonnon omat tarpeet unohtamatta esimerkiksi metsän tärkeyttä ihmiselle ja hiilensidonnalle.

Kokonaisuudesta muodostuu aiempaa monipuolisempi ja inhimillisempi, kun maisema-arkkitehti pystyy toimimaan välittäjänä erilaisten näkökulmien keskellä yhteistyössä eri tahojen kanssa. Maisema-arkkitehdilla on myös tärkeä rooli pitää huolta siitä, ettei vihreä siirtymä tuhoa entistä pahemmin luontoa toisesta päästä luodessaan uutta. Maisema-arkkitehti voi siten toimia uudenlaisena suunnannäyttäjänä metsien seuraavan, toivottavasti aiempaa kestävämmän maiseman ja maaston luomisessa.

Me maisema-arkkitehdit voimme yhdistää metsän ja sen monimuotoisuuden, kauneuden, ihanteet, tuottavuuden ja käytännöt toimivaksi ja yleväksi kulttuuriseksi kokonaisuudeksi, jossa myös villillä luonnolla on tilaa. Luodaan metsien puukansalle uudenlaiset vahvat, verkostoituneet ja monimuotoiset kyläkunnat!

Tervetuloa tämänvuotisille maisema-arkkitehtipäiville Metsämaisemaan!

Anne Whiston Spirn kirjoittaa artikkelissaan The Authority of Nature: Conflict and Confusion in Landscape Architecture (1997) maisema-arkkitehtuurin pitkäaikaisista, ratkaisemattomista jännitteistä ja ristiriidoista luontokäsityksen osalta, jotka syntyvät erimielisyyksistä tieteenalojen välillä. Maatalous, puutarhaviljely ja metsätalous lähestyvät luontoa erilaisesta näkökulmasta kuin vaikkapa arkkitehtuuri, kuvataide ja ekologia, joilla niilläkin on kaikilla oma lähestymistapansa – ja ne kaikki ovat silti osa maisema-arkkitehtuurin perustuksia. Monitieteisyys ja ristipaineet eri alojen keskellä ovatkin aiheuttaneet maisema-arkkitehtuurille vaikean aseman; Sylvia Crowe on kutsunut jo vuonna 1957 maisema-arkkitehtuurin tehtäväksi parantaa tieteen ja humanismin sekä tekniikan ja estetiikan välistä särkyä. Luonto ja sen kulttuuriset merkitykset ovat edelleen keskeisessä asemassa maisema-arkkitehtuurissa – ja yhä ratkaisematta maisema-arkkitehtonisesta näkökulmasta.

Taiichi Ito ja Mieko Kawarada kirjoittavat artikkelissaan Environmentalism in Japanese Gardens (2000), miten japanilaisessa kulttuurissa ihmisten suhde ympäristöön voidaan käsittää tärkeämmäksi kuin esimerkiksi ekologia. Luontosuhdetta toteutettiin lukemalla japanilaista runoutta ja siirtämällä kirjallinen sivistys puutarhan muotoon. Kun Jeffrey Hyson kirjoittaa amerikkalaisten eläintarhojen maisema-arkkitehtuurista artikkelissaan Jungles of Eden: The Design of American Zoos (2000), hän tuo esille, miten eläintarhoissa haluttiin opettaa kävijöille luonnosta, mutta se ei kiinnostanut heitä sillä he ottivat ”luontokokonaisuuden” vastaan mieluummin viihteenä.

Luontokäsitykset heijastavat Whiston Spirnin mukaan paikallista kulttuuria, joka heijastuu edelleen muun muassa uskontoon, politiikkaan, uskomuksiin ja tieteeseen. Jo sana ”luonto” ilmentää lukemattomia eri merkityksiä, ideologioita ja assosiaatioita eri kielissä ja kulttuureissa, ja toimii siten kulttuurin peilinä paljastaen ihmisyhteiskunnasta ja sen piirteistä jopa enemmän kuin muut ihmiskulttuurin prosessit ja piirteet. On selvää, että suoraan luonnonvaroista elämänsä ammentaneet ovat nähneet luonnon hyödynnettävänä mutta oikullisena resurssina kun taas kaupunkiympäristössä elämänsä eläneet näkevät luonnon herkemmin säilytettävänä ja suojeltavana kansallisaarteena tai jopa viihteenä. Kulttuurinen käsitys luonnosta voi olla hyvinkin erilainen jopa perhe- tai ystäväpiirissä tai eri puolella maata puhumattakaan eri kansalaisuuksien ja kielien luomasta kokemus- ja ymmärryspiiristä.

Whiston Spirnin mukaan maisema-arkkitehtuuri toteuttaa kuvitelmaansa luonnosta, mutta sen sisällä on myös erimielisyyksiä ”luonnollisen” toteuttamisesta, sillä eri alojen tuottamat lähteet ja niiden väliset ristiriitaisuudet luonnosta perustuvat esimerkiksi siihen, onko ihminen osa luontoa vai ei tai onko ihmisen vaikutus luontoon tuhoisaa vai hyödyllistä. Hämmentävästi eri aikakausina toteutetut puutarhat voivat myös näyttää samanlaisilta, vaikka ilmaisevatkin erilaisia arvoja ja ajatuksia. Whiston Spirn toteaakin, miten maisema-arkkitehdit perustelevat suunnitelmiaan helposti ”luonnolla” ollakseen ”oikeaa mieltä”, mutta silti tietävät vain harvoin, mitä todella tarkoittavat ”luonnolla” – käsitys ”luonnosta” kun voi olla jokaisella aivan erilainen aiheuttaen hämmennystä. Maisema-arkkitehditkaan itse eivät siis täysin tiedä, mistä he puhuvat, kun he puhuvat luonnosta ja suunnittelevat sitä.

Onko muuta alaa, joka olisi näin monimutkainen ja ristiriitainen omissa luontokäsityksissään omassa kulttuurissaan puhumattakaan laajemmasta kontekstista?  Luonnon ja ihmisen välisen käsityksen ”oikeus” ei tule koskaan valmiiksi eikä kulttuurista yhdenmukaisuutta luonnosta ja sen ymmärryksestä pystytä koskaan saavuttamaan. Sen sitoutuneisuus aikaan ja yksilöön aiheuttaa myös jatkuvan muutoksen; uuden tai oman näkökulman kuvitellaan helposti olevan parempi kuin entisen tai toisen henkilön. Maisema-arkkitehtuuri on ristiriitojen keskiössä luonnon kohtaamiseen tähtäävässä käytännön toteutuksessa pyrkiessään ratkaisemaan kulttuurisista lähtökohdista muotoutuneita käsityksiä kompromissimaisiksi, mutta toimiviksi ja esteettisiksi ratkaisuiksi luontoa ilmentävissä töissään.  Ehkä tärkeintä onkin tiedostaa luonnonkäsitteen erilaisten merkitysten läsnäolo ja oma ajan sen hetkinen kulttuurinen piiri, jotta voi nousta niiden yläpuolelle tarkastelemaan kokonaisuutta ennen suunnitteluratkaisuja globaalista mittakaavasta kohdemittakaavaan. Lopulta maisema-arkkitehti toteuttaa omaa luontokäsitystään töissään, kokeillen ja uutta luontoa tai ”luontoa” luoden.

Jyrki Sinkkilä, Aapo Pihkala ja Emilia Weckman: Maiseman tekijät. Näkökulmia maisema-arkkitehtuuriin. Aalto ARTS Books 2019. 280s.

Teoksessa Maiseman tekijät esitellään maisema-arkkitehtuuria nykyhetken kontekstissa ja luodataan kohti tulevaisuutta antaen puheenvuoro Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelmasta vuodesta 1989 alkaen valmistuneille maisema-arkkitehdeille. Tyylikkäästi taitettu ja kuvitettu, maisema-arkkitehtuurin kolmea vuosikymmentä juhliva kokonaisuus on jaettu kuuteen teemaan, jotka käsittelevät maisema-arkkitehtuuria ja maisemia sen sisällön, identiteetin, historiallisuuden, rakentamisen, kaupunkisuunnittelun ja tulevaisuuden lähtökohdista. Teemojen sisällä yksittäisissä artikkeleissa maisema-arkkitehdit esittäytyvät työpaikkojen, yritysten, elämänhistorian ja maisemallisten suuntausten kautta. Jää kuitenkin osittain epäselväksi, miksi juuri nämä tekijät ovat tuolloin yhteensä noin 250 valmistuneesta tulleet valituiksi esiteltäväksi teokseen; elleivät sitten rivien välistä luettavien tietynlaisten erityisten saavutustensa ja tulostensa vuoksi.

Näkökulmateoksen toimittaneet ovat kaikki Aalto-yliopistossa toimivia maisema-arkkitehtejä: Jyrki Sinkkilä Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin professori ja koulutusohjelman johtaja, Aapo Pihkala Aalto-yliopiston kampuksen kehittämisen projektipäällikkö ja Emilia Weckman Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin lehtori. Sen vuoksi teoksesta ilmeneekin jääviydestä johtuva puutteellisuus: esiteltävänä ei ole ketään maisema-arkkitehtuurin opetushenkilökunnasta, vaikka heillä on suuri merkitys maisema-arkkitehtuurin olemassaoloon ja asiantuntijoiden kehittymiseen Suomessa. Alussa oleva johdatteleva yhteinen esipuhe ja maisema-arkkitehtuurin professori Ranja Hautamäen lyhyet loppusanat maisema-arkkitehtuurin kontekstista muiden alojen kanssa eivät riitä sen esittelemiseksi, kun lisänä olisi voinut olla esimerkiksi vähintään yhteisesittelyartikkeli opetushenkilökunnasta ja heidän näkemyksistään suomalaisen maisema-arkkitehtuurin kentästä.

Maisema-arkkitehtuurin lähihistorian ja nykytilan säilöminen ja alan esiin nostaminen on kuitenkin aloitettava jostain: miksei sitten maiseman suunnittelijoista. Lähtökohta ei häpeä alaa esittelevänä teoksena vaikkapa julkisuuden henkilöiden elämänkerroille. Teos vahvistaa maisema-arkkitehtien ammatillista ylpeyttä ja osaamista sekä vakiinnuttaa tehtäväkenttää ja kasvavaa roolia yhteiskunnassa. Parhaimmillaan se voi toimia jopa pohjana ja lähtölaukauksena maisema-arkkitehtonisen kirjallisen kentän laajentumiseen ja siirtymiseen vakuuttavammalle tieteelliselle mutta ymmärrettävälle kentälle. Koska maisema-arkkitehtuuri toteutuu pitkälti suunnitteluna ja toteutuneina kohteina, tutkimus ja tieteellinen kirjoittaminen ei ole ollut sen keskiössä – kuten Ranja Hautamäki toteaakin loppusanoissa – mutta suunnittelullinen taito ja sen merkitys yhteiskunnan kehittämiseen on kuitenkin merkittävä, ja sen teos onnistuu tuomaan esille onnistuneiksi koettujen suunnittelukohteiden osalta.

Haastatteluihin perustuvissa, aikakausilehtimäisissä artikkeleissa kieli on sujuvaa ja etenee luontevasti tuoden kulloisenkin esiteltävän ammattilaisen oman näkökulman esille. Niiden myötä on nähtävillä maisema-arkkitehtuurin työtehtävien laaja-alaisuus ja moninaisuus, mutta ne myös esittelevät maisema-arkkitehdit parhaimmillaan – kuten takakansitekstikin lupaa – kriittisten näkökantojen loistaessa poissaolollaan. Kokonaisuudesta muodostuu esiteltyjen maisema-arkkitehtien oman erinomaisuuden näytös, ja julkaisuna romaanimainen maisema-arkkitehtuurin elämänkerta 30 vuoden ajalta vakavasti otettavan ammatillisen julkaisun sijaan. Kiiltokuvamainen, maisema-arkkitehtuuria ja sen tekijöitä jopa romantisoiva teos tuo esille suomalaisen maisema-arkkitehtuurin kaipuun arvostuksesta ja varteenotettavuudesta – ja sen vuoksi on oman olemassa olon vahvistaja nykyajassa, rakkaudesta lajiin.

***

Kirja-arvostelun synnyttämä mielipide suomalaisesta maisema-arkkitehtonisesta kirjallisuudesta:

Tarvitaan vähintään yksi maisema-arkkitehtuuria kattavasti esittelevä, vakavasti otettava, mielellään jopa vertaisarvioitu tieteellinen opas tai teos, jotta maisema-arkkitehtuuria voidaan pitää varteenotettavana tieteen, taiteen ja tekniikan ilmentymänä. Mallia maisema-arkkitehtuurissa voidaan ottaa esimerkiksi sen läheisistä tutkimuksellisista aloista kuten ekologiasta, ympäristöestetiikasta tai maisemantutkimuksesta, jossa alan useat tutkijat kirjoittavat artikkeleita kirjan pääteeman mukaisesti. Nykyinen suomalaisten maisema-arkkitehtuurin julkaisujen määrä on vähäinen – mikä on toki tiedostettua – ja jostain on aloitettava vyyhdin purkaminen kohti laajasti arvostettua ja iskukykyistä ammattialaa.

Britannian vanhin itsenäinen arkkitehtuurikoulu, Architectural Association School of Architecture, joka on yli vuosisadan ajan tunnustettu johtavaksi arkkitehtiopetuksen opinahjoksi maailmanlaajuisesti, on julkaissut AA Files lehtijulkaisua vuodesta 1981. Lontoossa sijaitseva yliopisto alkoi julkaista koulun sisäisiä julkaisuja kuten AA Notes, AA Journal, Arena ja Architectural Association Quaterly jo koulun perustamisvuodesta 1847 alkaen. Näiden pohjalta koulun silloinen puheenjohtaja Alvin Boyarsky päätti perustaa 1980-luvun alussa Architectural Associationin jäsenille, yksittäisille tilaajille sekä maailmanlaajuiseen kirjakauppaverkostoon jaettavan AA Files -julkaisun. Sen nimi – kuten kaikkien muidenkin AA School of Architecture yliopiston julkaisujen nimet – on johdettu jollain tavalla koulun nimestä. Nykyisin AA Filesin puheenjohtajana toimii Maria Sheherazade Giudici, ja häntä ennen tehtävää hoitivat Thomas Weaver (2007-2018), David Terrien (2004-2006), Mark Rappolt (2000-2003) ja Mary Wall (1981-1999).

AA Files pyrkii edistämään omaperäistä ja mukaansatempaavaa arkkitehtuurikirjoittamista pääaiheenaan arkkitehtuuri, arkkitehtuurihistoria ja taide. Teemat kumpuavat arkkitehtuurin, tekniikan, maiseman ja urbanismin kehityksestä sekä niihin liittyvästä filosofiasta, historiasta, taiteesta ja valokuvauksesta. Lehteen hyödynnetään myös AA School of Architecturen omaa akateemista tutkimusta, luentoja, näyttelyitä ja tapahtumia sekä rikkaaksi ja eklektiseksi kuvattua tieteellistä arkkitehtonista tutkimusta muualta maailmasta. AA Files ilmestyy nykyisin pääasiallisesti kahdesti vuodessa, aiemmin jopa kolmesti tai toisinaan vain kerran. Viimeisin ilmestynyt lehti on numero 78 vuodelta 2021, joka löytyy AA School of Architecturen sivuilta. Lehdet löytyvät numeroon 77 asti myös paperisina Aallon oppimiskeskuksen kellarikerroksesta sekä sähköisinä JSTOR-julkaisupalvelimen kautta.

Sisällöllään AA Files onnistuu esittämään arkkitehtuurin ja taiteen laaja-alaisuuden, monitieteisyyden sekä monimutkaisen kietoutuneisuuden yhteiskuntaan, mitä voidaankin odottaa tasokkaan yliopiston ammatilliselta arkkitehtuurijulkaisulta. Tekstit käsittelevät kuvailun ja tulkitsemisen avulla historiallisia ja teoreettisiakin näkökulmia arkkitehtuurista, jossa nostetaan tarkasteluun menneisyyden ja tulevaisuuden ilmiöitä ja tapahtumia esseistiikan keinoin. Teemat afrofuturismista kehoon ja maanpaosta oikeudenmukaisuuteen kertovat, ettei mikään teema ei jää julkaisulle vieraaksi, jos teemalla on tarjota arkkitehtoninen tarttumispinta. Toisinaan otsakkeiden perusteella on hankala yhdistää aihetta arkkitehtuuriin, mutta esseet onnistuvat kuitenkin avaamaan uusia, osin kaukaakin haettuja lähestymiskulmia. Myös maisemalliset näkökulmat ovat yllättävän hyvin esillä osana arkkitehtonista, edellä käyvää kokonaisuutta. Kokonaiskuva avaakin yksittäiseen julkaisuun valituista monista teemoista huolimatta luovasti arkkitehtuuria ja taidetta ja sen merkitystä osana yhteiskuntaa, mutta samalla myös AA School of Architecturen omaa sisäistä ilmapiiriä ja arvostuksia.

Kaikki esseet muutamassa uusimmassa numerossa ovat lyhyitä, yleensä alle viisisivuisia, mistä johtuen yhdessä lehdessä on kymmeniä esseitä eri aiheista. Vanhemmissa numeroissa esseet voivat olla muutamien kymmenien sivujenkin pituisia, jonka vuoksi artikkelimäärä jää lehdessä pariin kymmeneen. Lyhyisiin esseisiin on helppo tarttua, vaikka AA Files -julkaisun pituus onkin vuosikymmenen aikana pidentynyt noin 130 sivusta yli 200 sivuun. Silti on huomioon otettavaa, että lyhyet esseet eivät pysty avaamaan yhtä syvällisesti aihetta kuin pidemmät esseet, joten onko määrä menossa syvällisen laadun edelle? On myös syytä pohtia, miten AA Filesin on käymässä: lehti on aiemmin ilmestynyt vähintään vuosittain, mutta nyt viimeisimmästä numerosta on jo aikaa yli kaksi vuotta. Numerossa 77 päätoimittaja toivoo esipuheessaan keskustelun akateemisesta monimuotoisuudesta jatkuvan myös seuraavissa numeroissa – joita ei ole koskaan tullut.

***

Lähteet:

Architectural Association School of Architecture. (2020) AA Publications. AA Files. Luettu 10.10.2023. Saatavilla: https://www.aaschool.ac.uk/publications#quicklink-aafiles

Expolre JSTOR. (2000-2023) AA Files. Luettu 10.10.2023. Saatavilla: https://www.jstor.org/journal/aafiles

Explore JSTOR. (2000-2023) Architectural Association School of Architecture. Luettu 12.10.2023. Saatavilla: https://www.jstor.org/publisher/aasa?refreqid=fastly-default%3A1f888746ccd96f103b8c4a5e49be1860

Kolumni taiteen, arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin rajapinnoilla liikkuvalle asiantuntijajoukolle.

Maisema-arkkitehtuurin merkittävä tutkija, arkkitehti Marc Treib totesi Landscape Architecture Foundation -tapahtumassa pitämässään puheessaan vuonna 2016, miten maisema-arkkitehtuurin yhteisenä nimittäjänä on ollut maailmanlaajuisesti viime vuosikymmenet taloudenhoito ja kestävät käytännöt. Alan ulkoiset paineet asettavat maisema-arkkitehtuurin muottiinsa, mutta myös maisema-arkkitehtuurin sisällä on käsitelty ristiriitoja: planeetasta ja sen resursseista ja luonnollisista järjestelmistä huoltava kantava ekologinen asiantuntijuus on jättänyt varjoonsa elämänlaatua, mukavuutta ja nautintoa parantavan esteettisen puolen. Maisema-arkkitehtuurista on siten tullut väline toteuttaa välttämättömiä, taloudellisesti tehokkaita ja ekologiset tavoitteet saavuttavia maisemallisia toimenpiteitä samalla kun sen esteettiset ja taiteelliset arvot ovat joutuneet paitsioon. Mikä on maisema-arkkitehtuurin todellisuus taiteen muotona?

Kirjailija, filosofi Jane Gillette ei pidä Can Garden Mean? (2005) artikkelissaan maisema-arkkitehtuuria taiteena vaan luontona, joka on ilman mitään merkityksiä tuottaen pelkkää mielihyvää. Hän näkee puutarhan symbolien olevan liian monimerkityksellisiä ja riippuvaisia tulkitsijan omista assosiaatioista, joista ei voida muodostaa yhtä oikeaa totuutta. Sen vuoksi etenkin puutarha olisikin hänen mukaansa ainoastaan esteettinen ja käytettävä kohde ilman symbolisia merkityksiä. Maisemaa ei voi ymmärtää ilman sanoittamista, eivätkä ihmiset ymmärrä mitä heidän näkemällään puutarhalla halutaan kerrottavan eivätkä he tule sitä edes koskaan ajatelleeksi. Mutta eroaako maisema-arkkitehtuuri kuitenkaan esimerkiksi musiikista taiteen muotona?

Musiikki ilmentää muun muassa luonto- ja maisemakuvausta, joka jää yhtä lailla assosiaatioiden varaan ja jonka tulkinnasta ei voida muodostaa yhtä oikeaa totuutta. Samalla se ilmentää kulttuurista kontekstia, jota on myöhemmin hankala tunnistaa, jos sitä ei tiedä. Esimerkiksi Antonio Vivaldi sävelsi 1700-luvulla Vuodenajat-viulukonserttosarjan, jossa valjasti soittimet kuvaamaan ennenkuulumattomalla tavalla luontoa eri vuodenaikoina. Säveltäjän tapa käyttää soittimia luonnon kuvaamiseen oli aikoinaan sensaatiomainen, jota nyky-yhteiskunta taas pitää itsestäänselvyytenä. ESteettiseksi koettu sävellys jää kuitenkin oman mielikuvituksemme varaan konserttoja kuunnellessa siitä huolimatta, että säveltäjä on tavoitellut tietynlaista luonto- ja maisemakuvausta; esimerkiksi Keväässä Vivaldi tavoitteli luonnon heräämistä, linnun laulua, purojen solinaa ja ukkosenilmaa. Kyseiseen kolmiosaiseen konserttosarjaan kirjoitetussa sonetissa esitetään myös maisemapuutarha-aikakauteen kuuluvaa paimenromantiikkaa: ”Sitten mukavalla kukkaniityllä / somasti havistessa kasvien ja lehtien / nukkuu paimen uskollinen koira vierellään.”

Miksi siis maisema ja luontotunnelma musiikin symboloimana olisi taidetta mutta säveltäjään vaikutuksen tehnyt maalauksellinen, ajalle ominainen rakennettu maisemapuutarha rytmeineen ei? Maisema-arkkitehtuuria voi katsoa ymmärtämättä syvällisemmin sen luonnetta, mutta niin voi kuunnella myös Vivaldin Vuodenaikoja. Yhtä lailla maisemasta ja maisema-arkkitehtuurista voi löytää erilaisia henkeäsalpaavia kuvainnollisia tasoja kuten musiikista ja Vivaldin konsertoista joko tulkittuna tai valmiiksi sanoitettuna. On luonnollista, että vaikutuksen tehnyt merkityksellinen maisema myös toimii inspiraation ja tulkinnan lähteenä muulle taiteelle, sillä myös maiseman luominen inspiroituu samalla tavoin muusta taiteesta.

Maisema-arkkitehtuurin toteuttamisessa taiteen muotona on kuitenkin poikkeuksellisia haasteita mutta myös vahvoja omaleimaisia piirteitä. Treib kuvailee teoksen Meaning in Landscape Architecture and Gardens esipuheessaan, miten taide on yleensä paljon vapaampaa kuin maisema-arkkitehtuuri, sillä sen ei tarvitse kantaa samalla tavalla vastuuta. Se ei poista maisema-arkkitehtuurin taiteellisuuden piirteitä mutta vaikeuttaa taiteen vapaata toteuttamista; suunnittelussa ja toteutuksessa on otettava huomioon myös esimerkiksi paikan historia, olemassa oleva luonto, tila ja koko, toimivuus ja käyttökelpoisuus, kun muu taide taas voi aloittaa useimmiten täysin puhtaalta pohjalta ilman minkäänlaisia sidonnaisuuksia tai rajoitteita. Maisema-arkkitehtuurin luomat ympäristöt ovat myös elävä, muuttuva ja kerroksellinen jokapäiväinen elinympäristö kaikille lajeille, mitä mikään muu taidemuoto arkkitehtuurin lisäksi ei ole. Toisaalta se on vahvuus esimerkiksi tunnelmien luomisen osalta eri sään ja vuodenaikojen mukaan, toisaalta heikkoutena on sen hoitamattomuus tai käytön muuttuminen suunnitellusta – jotka voivat toki olla myös osa suunniteltua taiteellista maisemaprosessia. Maisema ei ole koskaan vakio, eikä kahta samanlaista paikkaa ole – ja sen vuoksi maisema-arkkitehtuuri onkin myös vetovoimaista, siirtymätöntä paikan taidetta. Treib toteaa omassa artikkelissaan (a.m. teos) merkityksen syntyvän maisema-arkkitehtuurissa käytön kautta ja olevan havainnoitsijan omissa käsissä, jolle suunnittelija luo pohjan. Haastavista ja omaleimaisista piirteistä johtuen maisema-arkkitehtuuri on ilmaisuvoimaista, tulkinnoille avointa ja merkityksellistä elinympäristöä.

Tiukkojen taloudellisten piirteiden, ulkoisten rajoitteiden ja ajallisten raamien sisällä on kuitenkin vaativampaa luoda merkityksellistä maisemaa, varsinkin, jos suunnittelijan luovalle ajattelulle ei jää tilaa. Taloudelliset, ekologiset, resilienssit, esteettiset ja toiminnalliset arvot on kuitenkin mahdollista yhdistää luoden maisemaa, joka näyttäytyy taiteen muotona, monitasoisesti tulkittavana toteutuksena kuin yhtä lailla yksinkertaisesti nautittavana ympäristönä. Kaikissa taiteen lajeissa luodaan eri syistä taiteellisesti heikompaa ja tasokkaampaa konkretiaa eikä maisema-arkkitehtuuri eroa tästä muista taiteen lajeista. Laadukas maisema-arkkitehtuuri ei kuitenkaan häviä taiteen muotona lainkaan muille tasokkaille taiteen lajeille, kun maisema-arkkitehdit pääsevät käyttämään todellista osaamistaan kohtuullisissa rajoitteissa.

***

Lähde:

Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. (10.3.2019, päivitetty 9.5.2020) Antonio Vivaldi. Sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmä. Luettu 9.10.2023. Saatavilla: https://muhi.uniarts.fi/antonio-vivaldi/

Bloedel Reserven puutarhat ja laajat metsiköt ilmentävät kompleksisuutta saapumisesta viimeisimpäänkin johdateltuun ympäristöön saakka. Jo paikalle tuleminen on kontrolloitua syrjäisen sijainnin, etukäteisvarauksen ja rajatun kävijämäärän osalta. Saapumisalueelta alkava yksisuuntainen polku tarjoaa mahdollisimman yksityisen maisemakokemuksen koko vierailukäynnin ajan. Reitistön varrella sijaitsevat vuorottain artefaktit ja ekofaktit puutarhat muodostavat intensiivisen ja aktuaalisen kokonaisuuden vaihtelevuudellaan. Kompleksiivisyydestä ja intensiivisyydestä huolimatta kokonaisuus muodostuu yhtenäiseksi, sillä se on muodostettu harkitun pienipiirteisesti sopusointuiseksi efektiivisine maisemaelementteineen. Koko puistoalueen esteettiset arvot ja elämykset muodostuvat huolellisesta suunnittelusta ja ylläpidosta sekä tietoisesti luoduista voimakkaista kontrasteista puistojen välillä.

Bainbridge Islandilla Yhdysvalloissa sijaitseva Bloedel Reserve on syntynyt Bloedelin suvun päätöksestä rauhoittaa alue paikan ja luonnon historiaa kunnioittaakseen. Suunnittelijoiksi valikoituivat japanilaisen kulttuurin tuntevat maisema-arkkitehdit Thomas Church ja Richard Haag, joista jälkimmäinen oli tullut tunnetuksi Seattlen Gas Works puiston suunnittelusta. Puistoon muodostettiin neljä toisistaan selkeästi poikkeavaa, vastakohtaista puutarhaa sekä pittoreski päärakennuksen ympäristö maisemineen.

Garden of Planes on selkeän geometrinen ja hallittu japanilaishenkinen avoin puutarha, jonka kompositio muodostuu kasvillisuudesta, luonnonmateriaaleista, niiden tarkoin määritellystä rytmistä ja sävymaailmasta. Puutarhassa on myös muista alueen puistoista poiketen puisia japanilaistyylisiä rakenteita kuten portti, aitoja ja vierastalo. Moss Garden (sammalpuutarha) antaa taas vaikutelman täydestä luonnontilaisuudesta, sillä lähes kaikkea maanpintaa, jykeviä kantoja, maahan kaatuneita lahopuita ja paksuja puunrunkoja peittää mattomainen sammalkerros. Perspektiivisesti lähelle tulevan metsäisen tilan rytmi ei anna viitteitä muista kuin luonnon omasta sattumanvaraisuudesta. Kolmatta puutarhaa pidetään kuitenkin Bloedel Reserven huipentumana: erityisesti Reflection Garden (heijastuspuutarha) on muodostunut maisema-arkkitehtuurin ikoniksi, joka saa voimansa metsikön keskelle syntyvästä tiukan geometrisestä, leikatulla pensasaidalla rajatusta aukeasta ja siellä sijaitsevasta suorakaiteenmuotoisesta vesialtaasta heijastavine pintoineen. Minimalistisen puutarhan toiseen päätyyn on sijoitettu vain yksi penkki mietiskelyä varten kokonaisuuden muodostaessa surrealistisen kuvaelman. Bloeder Reservestä laaditut kritiikit päättyvät yleensä Reflektion Gardeniin saavutettuaan siellä psykologisen kliimaksin eivätkä tunnista puiston jatkumista. Luonnontilaiselta vaikuttava lehtimetsäinen Bird Sanctuary (lintujensuojelualue) pienipiirteisine vesistöineen ei toisaalta onnistu tuomaan enää radikaalia uutta maisemallisuutta aiempaan kiehtovaan kokemukseen, vaan onnistuu auttamaan vierailijaa palautumaan itseensä aiemmin koetusta puutarhojen kontrastisesta yllätyksellisyydestä.

Itseristiriita (oxymoron). Valaistuminen. Hiljentyminen (contemplation). Ylevyys (sublime). Kriitikot ovat nostaneet esille edelliset, ihmisen henkisesti korkeammalle tasolle nousemista kuvaavat termit, jotka johtuvat puutarhojen kokonaiskomposition luonteesta ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Ihmisen kulkiessa puutarhasta toiseen niiden synnyttämät tunteet johtavat eri vaiheiden kautta vastakohtien luomaan valaistumiseen, hiljentymiseen, ylevyyteen tai niihin kaikkiin erityisesti Reflection Gardeniin saavuttaessa. Bloedel Reserve on poikkeuksellisen onnistunut montaasimainen kokoelma taulumaisia maisemapuutarhoja, katsottavia mutta ei kosketettavia, jotka auttavat ihmistä tyhjentämään ajatuksensa, elpymään, palautumaan ja lopulta syventymään itseensä – kohottamaan hyvinvointiaan. Sen vuoksi siitä onkin tullut yksi maisema-arkkitehtuurin ikoni.