Osallistuin aamulla Aalto Teachers Unitedin OpeFoorumiin, jossa aiheena oli palaute, arviointi, kritiikki, palautteen antaminen ja palautteen saaminen. Tällä kertaa paikalla oli parisenkymmentä osallistujaa: opettajia, tutkijoita, opiskelijoita sekä asiantuntijoita keskustelemassa, verkostoitumassa ja osallistumassa toimintaan.
Yhtenä osana tilaisuutta tehtiin prosessikirjoittamisen harjoitus jonka tarkoituksena oli hahmotella pohja blogikirjoitukselle. Harjoitus tehtiin pienryhmissä ja homma meni jotakuinkin näin: ensin ideoitiin pari minuuttia annettujen virikemateriaalien pohjalta. Tämän jälkeen pyydettiin ryhmän toista jäsentä kommentoimaan ideoita kysymyksin sekä plus-merkein. Kommentien perusteella tekstin työstäminen jatkui hieman laajemmaksi ja lopulta ryhmän laatimista blogiluonnoksista äänestettiin kiinnostavin koko ryhmälle jaettavaksi. Aion nyt esittää oman tuotokseni, jota ei luettu ääneen 🙂
Virikemateriaalista bongasin sudokuristikon ja päädyin ajattelemaan tällaisiä: numerosokeana sudokua täyttämässä, osaanko edes laskea yhdeksään? sudokua vertaisratkontana, sudoku vai palapeli? Ryhmäläiseni kommentoi ajatuksiani plussa -merkein vertaisratkonta-ajatukseeni kommentilla “vertaisratkonta- vuorovaikutuksta kahvitunnille”. Tästä kommentista sainkin idean kirjoituksen työstämiseen, tällainen tekstistä lopulta tuli:
Anteeksi, väärä numero
Minä olen matemaattisesti melko lahjaton mutta olen kuitenkin ihastunut sudokuihin. Tiedättehän ne japanilaisten numeroruudukot, ristisanatehtävien seuraajat, joita julkaistaan jokaisessa päivälehdessä ja joiden ratkonta on mitä ärsyttävintä ajanvietettä sillä niitä täyttäessä joutuu väistämättä ajattelemaan ja tajuamaan oman logiikkansa ontumisen.
Toisaalta sudokujen ratkominen on hyvinkin terapeuttista: kun yrittää työntää nelosta kolmatta kertaa samaan ruudukkoon tulee eittämättä mietittyä omaa ajatteluaan ja ongelmanratkaisutaitojaan. Sudokun ratkaisualgoritmit ovat kuitenkin loogisia ja perustuvat matematiikkaan joten joitakin (usein harvoin käytettyjä) osia aivoista tällainenkin ajattelu aktivoi.
Usein koen tarvitsevani apua sudokujen ratkomisessa, en vain tiedä kuinka hyvin pystyisin ottamaan apua tai palautetta vastaan. Voisimmekohan kokeilla sudokujen vertaisratkontaa esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä? varataan jokaiselle oma metrolehti ja päivän sudoku ja ratkotaan ensin sudokuja kaikessa hiljaisuudessa, sitten kyräillään ja kurkitaan vastauksia naapurilta, läikytetään hieman kahvia oman ruudukon päälle ja lopulta kinastellaan vastauksista sivistyneesti ja akateemisesti.
Toinen vaihtoehto olisi ehdottaa sudokuvaunujen lisäämistä alati myöhässä oleviin lähijuniin. Eipä enää junien myöhästely haittaisi kun sudokuvaunussa saisi apua sudokun ratkontaan konduktööriltä. Voisiko sudokuopettajan pätevyyden lisätä konduktöörien työnkuvaan ?
