OSA 1

Carolin Constant (s. 1944) on arkkitehtuurin emeritaprofessori Michiganin yliopistossa Yhdysvalloissa sekä Rooman American Academyn stipendiaatti. Hänen kiinnostuksensa arkkitehtuuriin, maisema-arkkitehtuuriin ja ”koristetaiteeseen” syntyi teini-iässä, kun hän asui japanilaisen puutarhan paikalle 1950-luvulla rakennetussa talossa. Tutkimuksissaan hän käsitteleekin arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin suhteita 1900-luvun kontekstissa. Constant on yksi arvostetuimmista arkkitehtuurin historioitsijoista ja luennoitsijoista sekä kotimaassa että ulkomailla, ja hän on tuottanut myös useita kansallisesti ja kansainvälisesti merkittäviä julkaisuja.

Constant’n merkittävimpiä töitä ovat tutkimukset irlantilaisesta arkkitehti Eileen Graysta ja Tukholman metsähautausmaasta (Skogskyrkogården). Eileen Gray -tutkimuksen ansiosta hänet nimettiin Irlannin kuninkaallisen arkkitehti-instituutin kunniajäseneksi, ja osittain metsähautausmaasta kirjoittamansa kirjan tuoman julkisuuden ansiosta hautausmaa lisättiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1994. Hänet palkittiin myös American Institute of Architects International Book Award-palkinnolla vuonna 1995 kirjan ansiosta, ja sekä maisema-arkkitehdit että arkkitehdit ovat pitäneet teosta alalle merkittävänä.

Caroline Constant on julkaissut neljä kirjaa sekä toimittanut Eileen Graysta kertovan näyttelyluettelon Wilfried Wangin kanssa. Docomomon mukaan hänellä on myös tekeillä kaksi uutta teosta. Lisäksi Constant on julkaissut useita artikkeleita sekä toiminut vertaisarvioitsijana alan julkaisuissa.

Teokset:

• Light and Shadow: The Work of Maryann Thompson Architects (tekeillä, 2022)
• The Marcel Breuer House, Lincoln (tekeillä, 2022)
• The Modern Architectural Landscape (2012)
• Eileen Gray (2002)
• Eileen Gray: An Architecture for all Senses (1996) näyttelyluettelo Wilfried Wangin kanssa (toim.)
• The Woodland Cemetery: Toward a Spiritual Landscape (1994)
• Palladio Guide (1985)

OSA 2

Referaatti Caroline Constant’n tekstistä Toward a Spiritual Landscape – The Woodland Cemetery and Swedish Burial Reform luvusta neljä teoksesta The Modern Architectural Landscape.

Tukholmaan vuosina 1915-1935 toteutettu metsähautausmaa (Skogskyrkogården) ei noudata perinteistä eurooppalaista hautausmaatyyliä. Sen sijaan arkkitehdit Erik Gunnar Asplund ja Sigurd Lewerentz korostivat rohkeasti paikan luonnollisia piirteitä kuten metsää ja kalliota sekä taivasta ja maata, ja loivat henkisen yhteyden kuoleman, uudestisyntymisen ja luonnon välille. Hautausmaasta tuli yhteinen muistopaikka, jossa arkkitehtuuri ja maisema muodostavat eheän kokonaisuuden.  Se syntyi reaktiona 1800-luvun hautaamisen uudistuksiin, jotka korvasivat perinteen hautaamisesta kirkkojen suojeluksessa. Metäshautausmaa oli ensimmäinen osa laajempaa ruotsalaista hautaamisen uudistamishanketta, joka tutki maiseman symbolista potentiaalia. Se edustaa Asplundin ja Lewerentzin mukaista arkkitehtonista ja maisemallista yhtenäisyyttä, joka vastusti modernia kuoleman välttelyä ja loi merkittävän mallin maiseman hengellisille arvoille.

Asplund ja Lewerentz inspiroituivat Hans Grässelin kehittämästä saksalaisesta metsähautausmaasta, jonka he toteuttivat uudistuneesti Tukholman metsähautausmaalla. Ruotsin hautaamisuudistus sai kuitenkin sysäyksen Gustav Schlyteristä, joka edisti krematorioiden käyttöä Helsingborgissa ja pyrki muuttamaan asenteita kuolemaa kohtaan positiivisemmiksi. Schlyterin mukaan arkkitehtonisesti toteutetut, polttohautauksen mainetta parantavat esteettiset ja psykologiset puolet vaativat rituaalisarjan, jossa siirryttiin synkästä hautakammiosta valoisaan elämän saliin, mikä auttoi surijoita käsittelemään menetystään. Maiseman käsittelyssä kaikki muistomerkit alistettiin ympäristölle.

Myös Schlyterin ideat vaikuttivat metsähautausmaan suunnitteluun, ja Asplund ja Lewerentz ottivat kilpailuehdotuksessaan vaikutteita myös Helsingborgin kappelista. Siinä he korostivat maiseman symbolisia ja rituaalisia mahdollisuuksia kuten rituaalista sekvenssin ideaa pimeydestä valoon, surusta sovintoon ja kuoleman pelosta ikuisen elämän lupaukseen. Ne kulkevat läpi hautausmaan arkkitehtuurin ja maiseman Ristin tiessä sekä kappelin polussa Elämän saliin. Arkkitehdit käyttivät kuvia, jotka yhdistivät pakanallisia ja raamatullisia, pohjoismaisia ja klassisia piirteitä, lisätäkseen hautausmaan hengellisiä ominaisuuksia tunteisiin vaikuttavalla tavalla. Maiseman merkitys kasvoi, kun valitut maisemaelementit nousivat esiin ja niiden suhde rituaalisekvenssiin selkeni.

Vuoden 1916 ja 1935 välillä Asplund ja Lewerentz jalostivat hautausmaan alkuperäistä konseptia lisäten syvyyttä näkyvään maailmaan ilmaistakseen näkymättömiä ideoita. He muuttivat alun perin synkän ja melankolisen ehdotuksen myönteisempään psykologiseen suuntaan, korostaen kuoleman edessä koettavaa rauhaa luonnon sovinnon kautta. Samalla se symboloi kuoleman tasa-arvoa, jossa hautausmaan merkitys nousee kuoleman emotionaalisesta vaikutuksesta.

Tukholman metsähautausmaa toteutettiin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen, mutta se säilyttää kuitenkin kilpailuehdotuksessa esitetyn rituaalisen matkan teeman. Kiviset muurit ja leikatut lehmukset peittävät näkymät hautausmaalle leveältä saapumiskulkuväylältä. Puoliympyrän muotoinen nurmikenttä johtaa sisäänkäynteihin ja korkea graniittiristi houkuttelee vierailijan katseen. Risti symbolisoi rajaa maan ja taivaan, näkyvän ja näkymättömän välillä. Sisääntuloreitti kulkee liuskekivistä tehtyjen tukimuurien välissä, ja sen vieressä oleva suihkulähde viittaa iankaikkisuuteen ja surun kyyneleisiin luoden vahvan rituaalisen tunnelman. Hautausmaan avoin nurmikenttä antaa rauhallisen vaikutelman ja maiseman avautuessa näkyvät hautausmaan kulkuväylät. Itään johtaa liuskekiveyksestä tehty kävelyreitti, joka kulkee ristin ja kappelien ohitse, kun taas länteen vie pitkä portaikko, joka nousee jyrkälle maavallille missä riippajalavat erottuvat dramaattisesti taivasta vasten. Nurmipeitteinen mäki viittaa surijan tehtävän haasteisiin, mutta sen huippua kohden mataloituva porrastus helpottaa nousua huipulle. Huipulla sijaitseva mietiskelylehto on yhdistetty kappelin kuistiin, jota kutsutaan Monumenttisaliksi; loggian muoto heijastaa lehdon puiden sijaintia, ja pylväät muistuttavat puunrunkoja. Pääkappelin läheisen mäen katafalkki toimii ulkotilana hautajaisille, ja sen yhteydessä sijaitseva elämän ja kuoleman syklejä symboloiva liljalampi toimii taustana tilaisuuksille. Eteläpuolella sijaitseva koivulehto tarjoaa pylväskäytävän männikköiseen hautausmaahan, jonka tasaisella nurmipeitteellä sijaitsevat yksinkertaiset hautamuistomerkit. Pitkä, mietiskelylehdosta alkava suora polku lävistää metsän ja ulottuu pieneen yksinäiseen kappelin kuusipuiden reunustamaan eteishalliin. Se simuloi yhdessä metsän pohjaan painuneen polun kanssa maan syvyyteen laskeutumista ja vähitellen uudelleen nousemista. Kävelytie johtaa männikkömetsän läpi toiseen, matalan muurin ympäröimään kappeliin, jonka toisella puolella on lapsille omistettuja pieniä muistomerkkejä. Sen jälkeen matala pyöreä mäki pienine pajuineen tarjoaa rauhallisen levähdyspaikan hautausmaan keskellä.

Tämä rituaalinen maisema välittää hengellisyyttä vähäisellä uskonnollisen ikonografian käytöllä keskittyen sen sijaan yhteisen surun kokemukseen yhdistääkseen ihmiset luontoon ja toisiinsa. Se heijastaa korkealentoista ihmiskohtalon näkemystä ja yhteisöllisyyden tunnetta, jota ruotsin sana ”stämning” kuvastaa, ja yhdistää objektiivisen ja subjektiivisen yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tällainen lähestymistapa vaikutti ruotsalaiseen hautausmaasuunnitteluun erityisesti Ingrid Lilienbergin haasteen myötä: se antoi perustan myös Malmön itäisen hautausmaan suunnittelukilpailuun osallistujille, jossa luonnon ja hautausmaan välistä suhdetta korostettiin ja olemassa olevaa harjannetta haluttiin hyödyntää.

Lewerentz voitti kilpailun ehdotuksellaan ”Ridge” suunnitellen hautausmaan olemassa olevien piirteiden ympärille käyttäen harjannetta hautausmaan luonnollisena rajana, mutta muotoillen sitä kappeleilla, mausoleumeilla ja krematoriolla. Hän korosti harjanteen näkyvyyttä, ohjasi liikkumista sen avulla, ja säilytti harjanteen alkuperäisenä, hautamerkeistä vapaana nurmikenttänä, johon myös hänen omat tuhkansa levitettiin vuonna 1975. Hautausmaan kehityskaaren aikana hän säilytti sen rituaalimaisen luonteen ja antoi maiseman hallita arkkitehtonisia elementtejä. Puuryhmien ja pensasaitojen avulla hän peitti uusia tiloja, vahvisti yksityisyyden tunnetta, varmisti maiseman visuaalista hallintaa ja loi tunnetta irtautumisesta päivittäisestä elämän piiristä lisäten paikan hengellistä ulottuvuutta.

Lewerentzista tuli tunnetumpi hautausmaasuunnittelun asiantuntija, vaikka Tukholman metsähautausmaan saama huomio tarjosikin molemmille arkkitehdeille tilaisuuksia uusiin hautausmaatoimeksiantoihin. Ehdotuksissaan Lewerentz antoi yksityiskohtaisia ohjeita hautapaikkojen sijoittamiseen ja asetti yksilön muistomerkit kiistanalaisestikin kokonaisvaikutusten edelle. Hän korosti rajoituksia, jotka säilyttivät hautausmaan yhteisöllisen luonteen ja sen symbolisen suhteen luontoon. Myöhemmin 1930-luvulla hän vastusti perinteisiä pystysuoria muistomerkkejä ja suosi vaakasuuntaisia muistomerkkejä, jotka sulautuivat maisemaan ja vahvistivat hautausmaan rauhallista tunnelmaa. 1950-luvulla hän suunnittelikin metsähautausmaalle minimaalisin elein muistolehdon (Memorial Ground), jossa ei ollut näkyviä muistomerkkejä vaan se korosti luonnollista sovintoa luonnon kanssa. Männikköinen hautausmaa peitettiin kanervilla ja mustikalla, ja se rajautui reunoiltaan kerrokselliseksi jalavien ja mäntyjen avulla selventäen tilasuhteita hautausmaalla. Vaikka Lewerentzin ideaan liittyy pakanallisia piirteitä, se edustaa modernia vastausta ruumiillisen rappeutumisen pelkoon palauttaen raamatullisiin perusperiaatteisiin, jotka korostavat kuolemaa luonnollisena tapahtumana. Etsiessään ilmaisua tälle käsitykselle hän luopui arkkitehtonisista keinoista heijastaen nöyryyttä, tasa-arvoa ja kunnioitusta luontoa kohtaan ruotsalaisen kulttuurin mukaisesti.

1900-luvun taiteellisen avantgarden kannattajat pyrkivät yhdistämään taiteen ja elämän yhtenäisyyden, kun taas aikakauden ruotsalaisarkkitehdit yhdistivät taiteen luontoon ja kuoleman elämään modernissa hautausmaassa. Modernin liikkeen arkkitehdit hylkäsivät perinteiset muodon ja sisällön vastaavuuden ja keskittyivät hautausmaiden suunnittelussa merkityksen löytämiseen, erityisesti uskonnollisten arvojen hajotessa. Asplundin ja Lewerentzin suunnittelema Tukholman metsähautausmaa kuvastaa heidän pyrkimystään konkreettisen kokemuksen tukemiseksi käsittämättömän ja kuvitellun kautta tukahduttaen avoimen symboliikan. Tämä symbolien laajentaminen rituaalisen kokemuksen kautta leimasi heidän merkittävimpiä hautausmaitaan, joissa maisemaa aistitaan yhtä voimakkaasti kuin sitä katsotaan. Toisin kuin taiteen avantgarde, ruotsalaiset arkkitehdit pyrkivät vaatimattomampiin tavoitteisiin keskittyen inhimilliseen ja hengelliseen kokemukseen arkipäivän elämässä. Ruotsalainen runoilija Gunnar Ekelöf on väittänyt: ”Yksi tärkeimmistä asioista kaikessa taiteessa: jätä kunnioitettava osuus lukijalle, tarkkailijalle, kuuntelijalle, osallistujalle. Katetussa pöydässä on oltava tyhjä paikka. Se on Hänen”.

Lähteet, osa 1:

Academia. (2023) Caroline Constant. Luettu 26.9.2023. Saatavilla: https://independent.academia.edu/CarolineConstant

Docomomo US. (2022) Support Caroline Constant. Luettu 26.9.2023. Saatavilla: https://www.docomomo-us.org/supporter/caroline-constant

Places Journal. (2023) Caroline Constant. Luettu 26.9.2023. Saatavilla: https://placesjournal.org/author/caroline-constant/?cn-reloaded=1

University of Florida. (2020) Caroline Constant, M.Arch. Luettu 26.9.2023. Saatavilla: https://ufrfprofessors.research.ufl.edu/constant-caroline/

Lähteet, osa 2:

 Constant, Caroline. (2012) Modern Architectural Landscape. Four: Toward a Spiritual Landscape, pp. 77-92. https://ebookcentral-proquest-com.libproxy.aalto.fi/lib/aalto-ebooks/detail.action?docID=4454310

Referaatin laatimisessa on käytetty apuna Chat GPT:tä.

Arkkitehtuuri on syntynyt tiedostamattomasti kautta aikojen maiseman, maaperän, ilmaston, materiaalien ja kulttuurimuotojen yhteisvaikutuksesta. Primitiiviset alkuperäiskansojen ja paimentolaisten asumukset ja ympäristöt syntyivät symbioosissa ympäristön kanssa kulttuurisilla piirteillä höystettynä. Erityisesti paimentolaisten kansanomaisessa arkkitehtuurissa, liikuteltavissa teltoissa ja jurtissa, on modernin arkkitehtuurin juuret. Maisemasta löytyviä aineksia on aina hyödynnetty sellaisenaan tai vaatimattomasti muokattuna; asumukset ovat koostuneet esimerkiksi oksista, kaarnasta, lehdistä, ruohosta, merilevästä, eläinten luista ja nahoista, savesta, hiekasta, mudasta sekä maaston ja sen muotojen tarjoamasta kevyesti muokatusta suojasta. Rakennettu arkkitehtuuri on syntynyt perinteiden ja paikallisen ympäristön ehdoilla, luonnonmukaisina, eläinten arkkitehtuuria mukailevana, maisema-arkkitehtuurisiksi kuvailtavina muotoina.

Teollinen kulttuuri on heikentänyt voimakkaasti ihmisen ja arkkitehtuurin yhteyttä luontoon. Perinteet ja paikallisuus ovat kadonneet tekniikan mahdollistaman yhdenmukaistamisen keinoin, jossa synteettinen ympäristö on syntynyt riippumatta perinteistä, maisemasta ja ilmastosta. Samalla ajalliset kerrostumat ovat heikentyneet yleispätevää kulttuuria tavoitellessa, ja elinympäristöstä on muodostunut aiempaa yksiulotteisempi. Luomalla tilaa jäsentelyn taiteena ilman inhimillisiä, tietoisia ja tiedostamattomia merkityksiä, on syntynyt ihmisen ulkopuolisia, neutraaleja kokonaisuuksia. Monitasoisen erillisyyden myötä arkkitehtuuri on luonut ympäristöä, jossa ihminen vahingoittaa eri tavoin itse itseään.

Maisema-arkkitehtuuri ei ole kuitenkaan koskaan ollut täysin riippumaton paikallisista olosuhteista, sillä kasvillisuus menestyy vain huomioimalla paikassa olevat olosuhteet. Juhani Pallasmaan mukaan myös kokemus ympäristöstä on aina moniaistinen toisin kuin yksipuolisen arkkitehtuurin. Margaret von Bonsdorff onnistui jo vuonna 1993 ennustamaan nykyhetken maisema-arkkitehtuurin ainekset: ihmeellisyydet löytyvät läheltä teiden varsien joutomailta lannistumattomasta kasvusta sekä mädäntymisen ja hajoamisen prosesseista. Hän kirjoittaa puutarhojen olevan luonteva lähestymistapa elämän ja muutoksen voimien mieltämiseen, sillä hitaasti muuntuva arkkitehtuuri on ilmaisukeinona jähmeä. Puutarha kun on hänenkin mielestään erittäin fyysinen ja läsnä oleva taidemuoto, sillä luonto takaa monimuotoisuutta ja aistimusten rikkautta. Myös ympäristöestetiikka tunnistaa luonnon ja sen tarjoamien hyödykkeiden, ekosysteemipalveluiden, elvyttävät ja virkistävät olosuhteet ihmisen hyvinvoinnin edistäjiksi.

Nykyhetken maisema-arkkitehtuuri on jo mukautunut ja mukautuu edelleen ympäristön tarpeisiin aiempaa uudistavampana taidemuotona, johon on vaikuttanut voimakkaasti ilmaston ja luonnon tila sekä ihmisten kasvava kulttuurinen tietoisuus siitä. Maisema-arkkitehtuuri rakentuu myös jo paikallisuuteen – maisemaan, ilmastoon, maaperään ja kulttuuriin – aiempaa vahvemmin kurottuessaan hillitsemään luontokatoa, sopeuttaakseen lähiympäristöä ilmastonmuutoksen luomiin uhkiin ja luodessaan paikallista identiteettiä. Maisema-arkkitehtuuria kankeammassa arkkitehtuurissa on nähtävissä viitteitä palaamisesta sen juurille, jossa jo edellä käyvien ja sopeutuvampien maisema-arkkitehtonisten osa-alueiden on oltava entistä vahvemmin mukana luomassa tulevaisuuden uudistavaa arkkitehtuuria. Paikallisuuden ja perinteiden mahdollisuudet ovat arkkitehtuurissa kasvavat, sillä uudistuva arkkitehtuuri ei enää kestä niiden ohittamista kokonaisvaltaisen kestävyyden sekä ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmista. Ihmisen, luonnon, kulttuurin, paikallisuuden, ajan kerrostumien ja arkkitehtuurin suhde tulee palaamaan teollisen kulttuurin jälkeen symbioottisempaan muotoon, jossa arkkitehtoniset rakenteet kuroutuvat kohti maisemaa ja sen tarjoamia paikallisia elementtejä: puuta, oksia, kaarnaa, lehtiä, ruohoa, savea, hiekkaa, mutaa ja niin edelleen. Tällöin arkkitehtuuri tulee olemaan kokonaisvaltaisesti läsnä olevampaa ja moniaistisempaa – niin kuin luonto, maisema ja puutarha ovat aina olleet. Maisema on entistä lähempänä ja tarjoaa hyötyjensä lisäksi mahdollisuudet aiempaa esteettisempään luonnonläheiseen elämään.

Sen jälkeen ikuisuudessa on aikaa.

***

Kritiikkipuheenvuoron laadintaan on käytetty lähteinä
– Margaret von Bonsdorffin tutkielmaa Retkiä romantiikan maisemaan (1993, kurssimateriaalit)
– J. K. Ihalaisen teosta Paimentolaisten ja alkuperäiskansojen asumukset (1998, Painopaikka Palladium, Helsinki)
– Juhani Pallasmaan artikkelia Ihmisen paikka – Aika, muisti ja hiljaisuus arkkitehtuurikokemuksessa (teoksesta Ympäristö, arkkitehtuuri ja estetiikka, 2006, toim. A. Haapala, M. Honkanen & V. Rantala, Gaudeamus Helsinki University Press)
–  Timo Kopomaan artikkelia Leppoistettu kaupunki, Leena Kopperoisen artikkelia Virkistysmahdollisuudet ekosysteemipalveluina ja Tommi Sulanderin artikkelia Viheralueet iäkkäiden ihmisten toimintakyvyn ja hyvinvoinnin edistäjinä (teoksesta Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi, 2015, toim. A. Haapala, K. Puolakka & T. Rannisto, SKS, Hansaprint Oy, Vantaa)
– Lisäksi tekstiä on inspiroinut Aalto yliopiston syksyn 2022 Sustainable Design Principles ja kevään 2023 Tulevaisuuden suunnittelu -kurssien sisältö sekä Aalto University Magazinen artikkeli Ilmastolle keveämpää betonia (nro 33, syyskuu 2023, Amanda Ruggeri, sivut 36-39) .