Anne Whiston Spirn kirjoittaa artikkelissaan The Authority of Nature: Conflict and Confusion in Landscape Architecture (1997) maisema-arkkitehtuurin pitkäaikaisista, ratkaisemattomista jännitteistä ja ristiriidoista luontokäsityksen osalta, jotka syntyvät erimielisyyksistä tieteenalojen välillä. Maatalous, puutarhaviljely ja metsätalous lähestyvät luontoa erilaisesta näkökulmasta kuin vaikkapa arkkitehtuuri, kuvataide ja ekologia, joilla niilläkin on kaikilla oma lähestymistapansa – ja ne kaikki ovat silti osa maisema-arkkitehtuurin perustuksia. Monitieteisyys ja ristipaineet eri alojen keskellä ovatkin aiheuttaneet maisema-arkkitehtuurille vaikean aseman; Sylvia Crowe on kutsunut jo vuonna 1957 maisema-arkkitehtuurin tehtäväksi parantaa tieteen ja humanismin sekä tekniikan ja estetiikan välistä särkyä. Luonto ja sen kulttuuriset merkitykset ovat edelleen keskeisessä asemassa maisema-arkkitehtuurissa – ja yhä ratkaisematta maisema-arkkitehtonisesta näkökulmasta.

Taiichi Ito ja Mieko Kawarada kirjoittavat artikkelissaan Environmentalism in Japanese Gardens (2000), miten japanilaisessa kulttuurissa ihmisten suhde ympäristöön voidaan käsittää tärkeämmäksi kuin esimerkiksi ekologia. Luontosuhdetta toteutettiin lukemalla japanilaista runoutta ja siirtämällä kirjallinen sivistys puutarhan muotoon. Kun Jeffrey Hyson kirjoittaa amerikkalaisten eläintarhojen maisema-arkkitehtuurista artikkelissaan Jungles of Eden: The Design of American Zoos (2000), hän tuo esille, miten eläintarhoissa haluttiin opettaa kävijöille luonnosta, mutta se ei kiinnostanut heitä sillä he ottivat ”luontokokonaisuuden” vastaan mieluummin viihteenä.

Luontokäsitykset heijastavat Whiston Spirnin mukaan paikallista kulttuuria, joka heijastuu edelleen muun muassa uskontoon, politiikkaan, uskomuksiin ja tieteeseen. Jo sana ”luonto” ilmentää lukemattomia eri merkityksiä, ideologioita ja assosiaatioita eri kielissä ja kulttuureissa, ja toimii siten kulttuurin peilinä paljastaen ihmisyhteiskunnasta ja sen piirteistä jopa enemmän kuin muut ihmiskulttuurin prosessit ja piirteet. On selvää, että suoraan luonnonvaroista elämänsä ammentaneet ovat nähneet luonnon hyödynnettävänä mutta oikullisena resurssina kun taas kaupunkiympäristössä elämänsä eläneet näkevät luonnon herkemmin säilytettävänä ja suojeltavana kansallisaarteena tai jopa viihteenä. Kulttuurinen käsitys luonnosta voi olla hyvinkin erilainen jopa perhe- tai ystäväpiirissä tai eri puolella maata puhumattakaan eri kansalaisuuksien ja kielien luomasta kokemus- ja ymmärryspiiristä.

Whiston Spirnin mukaan maisema-arkkitehtuuri toteuttaa kuvitelmaansa luonnosta, mutta sen sisällä on myös erimielisyyksiä ”luonnollisen” toteuttamisesta, sillä eri alojen tuottamat lähteet ja niiden väliset ristiriitaisuudet luonnosta perustuvat esimerkiksi siihen, onko ihminen osa luontoa vai ei tai onko ihmisen vaikutus luontoon tuhoisaa vai hyödyllistä. Hämmentävästi eri aikakausina toteutetut puutarhat voivat myös näyttää samanlaisilta, vaikka ilmaisevatkin erilaisia arvoja ja ajatuksia. Whiston Spirn toteaakin, miten maisema-arkkitehdit perustelevat suunnitelmiaan helposti ”luonnolla” ollakseen ”oikeaa mieltä”, mutta silti tietävät vain harvoin, mitä todella tarkoittavat ”luonnolla” – käsitys ”luonnosta” kun voi olla jokaisella aivan erilainen aiheuttaen hämmennystä. Maisema-arkkitehditkaan itse eivät siis täysin tiedä, mistä he puhuvat, kun he puhuvat luonnosta ja suunnittelevat sitä.

Onko muuta alaa, joka olisi näin monimutkainen ja ristiriitainen omissa luontokäsityksissään omassa kulttuurissaan puhumattakaan laajemmasta kontekstista?  Luonnon ja ihmisen välisen käsityksen ”oikeus” ei tule koskaan valmiiksi eikä kulttuurista yhdenmukaisuutta luonnosta ja sen ymmärryksestä pystytä koskaan saavuttamaan. Sen sitoutuneisuus aikaan ja yksilöön aiheuttaa myös jatkuvan muutoksen; uuden tai oman näkökulman kuvitellaan helposti olevan parempi kuin entisen tai toisen henkilön. Maisema-arkkitehtuuri on ristiriitojen keskiössä luonnon kohtaamiseen tähtäävässä käytännön toteutuksessa pyrkiessään ratkaisemaan kulttuurisista lähtökohdista muotoutuneita käsityksiä kompromissimaisiksi, mutta toimiviksi ja esteettisiksi ratkaisuiksi luontoa ilmentävissä töissään.  Ehkä tärkeintä onkin tiedostaa luonnonkäsitteen erilaisten merkitysten läsnäolo ja oma ajan sen hetkinen kulttuurinen piiri, jotta voi nousta niiden yläpuolelle tarkastelemaan kokonaisuutta ennen suunnitteluratkaisuja globaalista mittakaavasta kohdemittakaavaan. Lopulta maisema-arkkitehti toteuttaa omaa luontokäsitystään töissään, kokeillen ja uutta luontoa tai ”luontoa” luoden.