Maapallomme rajallisuus näkyy luonnonvarojen hupenemisen muodossa. Taidemaalari ja arkkitehti Margareta von Bondsdorff (1993) esittää tekstissään ”Retkiä romantiikan maisemissa” luonnon ja kaupungin vastakkainasettelua, niiden välistä yhteyttä ja vertaa näitä Romantiikkaan, joka korosti luonnon merkitystä ja painotti tunteita, mielikuvitusta ja vapautta. Nämä piirteet ovat olleet vahvasti esillä myös maisema-arkkitehtuurin historiassa. Von Bondsdorff lopettaa tekstinsä sanoin ”ja aikaa ikuisuudessa löytyy”. Vielä 30 vuotta sitten tämä otettiin sinisilmäisesti totuutena, mutta nykypäivänä ihmiskunta on joutunut kohtaamaan maapallon rajallisuuden ja oman merkityksensä luonnonvarojen hupenemiseen. Tähän lopetukseen voimme melkein vastata, että ikuisuus on tällä hetkellä rajallista, eikä aikaa välttämättä enää löydykään.

Nykypäivän maisema-arkkitehtuurissa yleistyvät työkalut, kuten viherkertoimet ja ekologisuus ekosysteemipalvelujen muodossa, joiden avulla korostetaan luonnon merkitystä ja pyritään tekemään rumastakin maisemasta kaunista. Maisema koostuu luonnontilaisesta villistä kasvillisuudesta, jonka annetaan kasvaa ja muuntua ajan kuluessa ilman ihmisen tarkkoja toimia rajoittaa luontoa. Tämä voidaan nähdä Romantiikan ajan piirteenä.

Ekologisuus on ja tulee pysymään elintärkeänä käsitteenä tulevaisuuden puolesta, mutta sen liiallinen painottaminen rokottaa ihmisen kokonaisvaltaista, eksistentiaalista, kokemusta maisemasta. Suunnitelmat ja niiden erilaiset ratkaisut ovat esitettynä selkeästi, jotta kävijäkin saa tiedon eri suunnitteluratkaisujen takana olevista perusteluista ja merkityksistä. Maisemassa painottuu ekologisuus, eikä tilaa anneta kävijän mielikuvitukselle nähdä jotain syvempää. Maisema ei välttämättä herätä katsojassaan suurempia tunteita.

Romantiikan maisemassa yllätyksellisyys ja ihmisen eksistentiaalinen kokemus olivat tärkeässä osassa. Erilaisien suunnitteluratkaisujen, kuten jäljitelmien ja vertauskuvallisten ilmaisujen, avulla pyrittiin luomaan yllätyksellisyyttä, olivatpa ne sitten miellyttäviä, hirvittäviä tai lumoavia. Tätä yllätyksellisyyttä tulisi pyrkiä lisäämään nykyiseen maisemaamme enemmän, jotta voimme herätellä nykypäivän digiulottuvuuteen uppoutuneita ihmisiä ja heidän mielikuvitustaan. Luonto annettaisiin näkyä ekologisuuden lisäksi mielikuvitusta herättelevänä maisemana, joka synnyttää katsojassaan tunteita ja mahdollisesti halua suojella sitä. Luonnonsuojelun avulla maisemassa riittäisi luonnonvarat myös tulevaisuuden arkkitehtuurille.

Jonna Kankaanpää