Puuvartisten kasvien menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – Garden Futures -näyttelyn arvio

(Näyttelyn arvio Sorbifolia -lehteen)

Helsingissä on nyt mahdollisuus tutustua ainutlaatuiseen kahden museon yhteisnäyttelyyn Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa, joka kertoo suhteestamme puutarhaan kautta ei aikojen ja eri kulttuureissa. Näyttely osoittaa, että yksityisinkin puutarha on monin tavoin sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan ja tarjoaa toisen näkökulman puutarhojen tarkasteluun: romanttisen pakopaikan sijaan puutarhoja tarkastellaan nyt esimerkiksi aktivismin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja luonnon monimuotoisuuden kautta. Näyttely jakautuu kahteen eri rakennukseen, Arkkitehtuuri- ja Designmuseoon, joissa puutarhaa käsitellään eri teemojen kautta. Tarkastelen, miten näyttelyssä näkyy puuvartisten kasvien menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

Metsät kattavat maapallon pinta-alasta 30 %, minkä vuoksi ne ovat merkittävässä roolissa ihmisten luontosuhteessa ja niiden suojelu on tulevaisuuden kannalta tärkeää. Suuren määrän vuoksi metsätaloutta harjoitetaan myös monessa eri maassa, suurilla kaliibereilla. Näyttelyssä heräteltiinkin ihmistä niiden suojelusta, jotta emme menettäisi kallisarvoisia metsiämme, kuten melkein on käynyt Etiopian ylängöillä. Etiopian ylängöillä metsistä ovat säästyneet enää vain kirkkoja ympäröivät kirkkometsät, muut metsät ovat hakattu maatalouden peltoja varten. Metsätalous on kuitenkin ollut tärkeää, koska puut ovat olleet mukana auttamassa ihmisiä pääsemään eteenpäin kriisitilanteista. Näyttelyssä esiteltiinkin puutarhapolitiikkaa, jossa metsätaloudella on ollut merkittävä rooli kriisien selättämisessä. Suomen pitkät sotavuodet aiheuttivat huutavan asuntopulan, johon ratkaisu löydettiin omasta, kotimaisesta materiaalista, puusta, jonka avulla rakennettiin rintamamiestaloja. Tyyppipiirustusten mukaan rakennettu puolitoistakerroksinen puinen pientalo loi uudelleen kodin heille, jotka joutuivat sen jättämään sodan vuoksi. Puu näyttäytyy materiaalina, joka tuo avun sitä tarvitseville haasteiden keskellä. Kylmissä ilmastoissa puu on avun materiaali myös lämmityksessä, luoden lämpimän kodin, kun ulkona pakastaa. Näyttelyssä esitetään hyvin tätä vastakkainasettelua. Metsätalous voi aiheuttaa maiseman rajun muutoksen ja arvokkaan luontovaran häviämisen, mutta se voi toisaalta olla pelastus ihmisille hädän keskellä. Kestävän tulevaisuuden takaamiseksi tarvitsee kuitenkin löytää tasapaino näiden kahden välille.

Arkkitehtuurimuseon Puutarha koekenttänä tarjoaa tilaisuuden tutustua eri ihmisten tarinoihin liittyen puutarhasuunnitteluun. He esittävät kuinka puutarha on unelmoinnin ja visioinnin koekenttä, jossa voi päästä kasvotusten sekä historian, politiikan että itse elämän kanssa. Esillä ovat muun muassa pelimaailmasta inspiroitunut Liseo Garden -puutarha, megakaupunkiin rakennettu yhteisöpuutarha Kebun Kebun Bangsar ja Hokkaidolle sijoittuva Tokachi millennium forest -hanke, jonka tarkoituksena on hyvittää sanomalehtiyrityksen hiilijalanjälki. Tilassa esiteltyjen henkilöiden merkittäviä töitä ovat muun muassa puutarhojen tuominen vähemmän etuoikeutettujen ihmisten ulottuville, eri kasvilajien tutkiminen maisemalaboratoriossa, paikallisista kasvilajeista tietoisuuden lisääminen, ajatuksien herättely ulkomaisien kasvilajien käytöstä kolonialismin muotona ja näyttäminen, miten luonnon raaka-aineet taipuvat kosmetiikka- ja luontaislääketuotteisiin.

Puuvartisista kasvilajeista etenkin puilla on niiden volyymin vuoksi merkittävä rooli hiilidioksidin sidonnassa, minkä vuoksi niiden käyttö myös puutarhoissa hiilijalanjäljen pienentämistarkoituksessa on tärkeää. Kosmetiikka- ja luontaislääketuotteissa yksinä ensimmäisiä raaka-aineina osattiin hyödyntää kuusista ja männyistä saatavaa pihkaa ja neulasista uutettua öljyä osana ihmisten hyvinvointia. Nykypäivänä yhtenä ”superfoodina” pidetään myös havupuu-uutejuomaa. Näyttely tuo hyvin esiin myös ulkomaisten ja kotimaisten kasvilajien käytön osana puutarhasuunnittelua. Sorbifoliassakin tarkoituksena on edistää kotimaisten ja Suomessa menestyvien ulkomaisten puuvartisten kasvien tuntemusta ja kokeilua. Näyttely kuitenkin herättelee, että tulisiko enemmän keskittyä kotimaisiin ja alkuperäislajeihin ja luoda alueille ominaisia kasviyhdyskuntia.

Näyttelyssä esitellään kaksi toistuvaa ominaisuutta, jotka tuntuvat määrittävän puutarha. Ensimmäisenä on puutarhan sulkeutuneisuus muusta ympäristöstä ja toisena on puutarhan vaatima työ, koska luonto ei alistu muokattavaksi ilman puurtamista. Näyttelyssä esiteltiin monipuolisesti erilaisia työkaluja läpi historian. Suurinta osaa seinälle ripustetuista työkaluista yhdisti niissä käytetty materiaali, puu. Muovi on kuitenkin korvaamassa puun käyttötavaroiden, myös työkalujen, materiaalina kestävyytensä vuoksi. Kuten esimerkiksi näyttelyssäkin esitetyt Fiskarsin oksasakset, joita pidetään keveinä, säänkestävinä ja käyttömukavina. Puun tulevaisuus materiaalina on kuitenkin kohottanut uudestaan päätään ekologisempana vaihtoehtona kuin muovi. Voi olla, että tulevaisuudessa puu tulee puolestaan korvaamaan muovin päämateriaalina, kuten esimerkiksi puukuitu kertakäyttöastioissa.

Yksi näyttelyn teos herätti välittömästi mielenkiinnon. Kattoon oli ripustettu tuoli, joka oli kasvatettu täysin puusta. Tuoli on Full Grownin puuviljelmistä, joissa puiden kasvua ohjataan tietyn muotin avulla. Jokaisella tuolilla on oma yksilöllinen muotonsa ja niissä näkyy käytettyjen puulajien ominaispiirteet. Tuoliksi kasvaneen puun kestävyys on omaa luokkaansa, koska puu ei ole menettänyt fyysisiä ominaisuuksia pitkän jalostuksen kautta kuten katkaisten puun pitkittäissoluja. Puuta voi ohjata sen kasvukyvyn vuoksi, mikä tekee siitä omalaatuisen materiaalin verrattuna esimerkiksi muoviin tai metalliin. Olisiko puun tulevaisuus materiaalina juuri kasvatettuja tuotteita, eikä pitkän jalostuksen tuloksia?

Näyttelyssä jäin kuitenkin kaipaamaan alueita, jotka on suunniteltu täysin luontoa varten ja joihin ihmisillä ei olisi pääsyä. Esillä oli kuitenkin Pollinator Pathmaker -työkalu, jonka tarkoituksena on luoda kasviyhdyskuntia pölyttäjille, eikä ihmisille. Näyttely tarkastelee kuitenkin tulevaisuutta historian kautta, jolloin tulevaisuuden mahdollisuudet ja potentiaalit jäävät suurilta osin esittelemättä. Näyttelyssä vähemmälle tarkastelulle jää myös metsät ja kuinka ne voivat olla osa tulevaisuuden suunnittelua. Ovatko metsät kuitenkin liian laajoja luokittuakseen puutarhoiksi vai jäävätkö ne vähemmälle tarkastelulle, koska ne eivät ole olleet suurilta osin mukana puutarhasuunnittelussa historiassa? Metsät voivat kuitenkin olla osa tulevaisuuden puutarhasuunnittelua muun muassa Akira Miyawakin mikrometsien istutusjärjestelmän puolesta, jonka avulla voidaan luoda monimuotoisia metsiä ahtaillekin alueille, kuten kaupunkeihin.

Rajallisuuden vuoksi yksi näyttely ei voi kuitenkaan kattaa kaikkea. Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa herättelee kuitenkin vierailijaa pohtimaan puutarhoja toisesta näkökulmasta. Näkemään sen myös aktivismin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja luonnon monimuotoisuuden kautta. Suosittelen vierailemaan museoissa ja pohtimaan puuvartisten kasvien menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta osana puutarhoja ja maisemasuunnittelua.

Jonna Kankaanpää
Maisema-arkkitehti YO

Metsäkansan paluu – Metsien kestävä käyttö suojelun kautta

(Avauspuheenvuoro Metsämaisema-teemaisilla maisema-arkkitehtipäivillä)

Metsämaisema. Sanat herättävät meissä monissa monia erilaisia selityksiä ja koemme nyky-yhteiskunnassamme metsät monella eri tapaa. Toiselle se on hiljaisuuden tyyssija, toinen saa siitä oman elantonsa. Tämän vuoksi aiheesta on hyvä käydä vuoropuhelua, jotta ymmärtäisimme metsiemme merkityksen myös maisema-arkkitehtuurissa. Oma suhteeni metsiin on syvä, johon monet voivat varmasti samaistua.

Koulutuksen myötä muutin pelto- ja metsävaltaisesta ympäristöstä Suomen pääkaupunkiin. Itselleni tuttu ympäristö muuttui päällysteiseksi kaupungiksi rakennettuine viheralueineen. Aika ajoin asfalttipintoja kävellessäni rakennuksesta toiseen mieleni täyttää kaipuu. Kaipuu hiljaisuudesta metsässä. Kaipuu aistirikkaasta maailmasta, jossa oksat katkeavat jalkojen alla, tuuli ulvoo kaukana pään yläpuolella ja ilman täyttää lämmin humuksen tuoksu. Tätä en kuitenkaan pääse kokemaan kaupungissa, mutta metsät ovat silti itselleni merkityksellisiä.

Metsillä on merkittävä asema maassamme, onhan Suomi suhteellisesti Euroopan metsäisin maa. Metsät peittävät yli 75 prosenttia Suomen maapinta-alasta ja usein meitä on kutsuttukin metsäiseksi kansaksi. Metsien suuren määrän vuoksi metsätalous on Suomessa merkittävässä osassa. Metsistämme saatu hyöty on kuitenkin ollut kansantaloutemme pelastus sotien jälkeen, mitä ei voi sivuuttaa. Metsät nähtiin pelastuksena. Tehokas käyttö on kuitenkin köyhdyttänyt niiden eliöstöä. Taloudellisen arvon lisäksi on muistettava, että metsät tarjoavat myös monia ekosysteemipalveluja niin ihmisille kuin eläimillekin. Tämän lisäksi niillä on merkittävä osa hiilidioksidin sitojana maassamme. Tämä kuitenkin edellyttää, että puuhun sitoutunut hiili ei palautuisi enää ilmakehään puun jalostuksen myötä. Metsätaloudella tulee kuitenkin aina olemaan paikkansa kansantaloudessamme. Se pitää hyväksyä. Ihmisen toiminnalla voimme vaikuttaa siihen, kuinka luontoystävällisesti metsiä hyödynnämme. Miten voisimme tulevaisuudessa hyödyntää maamme rikkautta, metsiä, ekologisesti luonto huomioon ottaen?

Ihmisellä on tapana suojella asioita, joihin hän kokee tunnesidosta. Kaupungistumisen myötä ihmisten arkiympäristöön ei kuitenkaan kuulu enää metsät. Vuonna 2021 yli 5000 asukkaan taajamissa asui 4,1 miljoonaa suomalaista eli 74 prosenttia koko Suomen väestöstä. Olemme vieraantumassa omasta identiteetistämme metsäkansana. Ihmisille metsät esiintyvät kuvissa ja maalaukissa, kuten Aulangon ja Kolin metsäiset kansallismaisemat. Voimme tyytyä katselemaan vain näitä valokuvia ja maalauksia käymättä itse varsinaisesti ikinä paikan päällä kokemassa näitä maisemia itse kaikkine aisteinemme. Tämä herättää kysymyksen, onko maiseman olemassaololla silloin merkitystä, koska näemme sen kuitenkin maalauksien ja valokuvien välityksellä?

Metsät koetaan kuitenkin kaikilla aisteilla ja nämä valokuvat ja maalaukset on osoitettu vain näköaistille. Liikkuminen maisemassa on kuitenkin oleellinen osa metsäkokemustamme. Kuten liikuntafilosofian tutkija Timo Klemolakin esittää, että kävelemiseen liittyvä luonnonympäristöön keskittyminen johdattaa huomion kohti sisäistä itseämme ja omia juuriamme. Maisema-arkkitehtuurin keinoin voisimme luoda metsiä kaupunkilaisten läheisyyteen ja muistuttaa ihmisiä metsiemme merkityksestä niin aineellisina kuin aineettominakin hyötyinä, joita tarvitsemme myös tulevaisuudessa. Jotta pääsemme tulevaisuuteen, on nykyhetken metsätalouden kestävyyttä suojeltava. Maisema-arkkitehtuurin avulla tarjoamme ihmisille mahdollisuuden kokea maisema, metsät itse kehollisesti ja tuntea kiintymyksen kasvavan kulkiessamme pitkin metsäpolkuja. Suunnittelulla voimme luoda ihmisten arkiympäristöistä metsäisempiä. Alkuperäisempiä. Jotta voimme jälleen kutsua itseämme metsien kansaksi.

Tervetuloa tämän vuoden maisema-arkkitehtipäiville löytämään oma metsäinen identiteetti!

Kiitos.


Lähteet,

Lintonen, K. 2006. Hymyilevät rannat – I. K. Inhan luonnon hurmaus ja melankolia. Otavan kirjapaino Oy: Keuruu.

Maa- ja metsätalousministeriö. Suomen metsävarat. Saatavilla, osoitteessa: https://mmm.fi/metsat/suomen-metsavarat

Metsäteollisuus. Metsäteollisuus numeroina. Saatavilla, osoitteessa: https://www.metsateollisuus.fi/uutishuone/metsateollisuus-numeroina

STT-info. Metsäteollisuudella on vankka asema Suomen kansantaloudessa. Saatavilla, osoitteessa: https://www.sttinfo.fi/tiedote/70050154/metsateollisuudella-on-vankka-asema-suomen-kansantaloudessa?publisherId=3973&lang=fi

Luonnollisen luonnon näkyväksi tekeminen mahdollistaa siitä oppimisen ja sen suojelun

Kaupungistumisen myötä yhä useampi kasvaa keskellä rakennettua ympäristöä vieraantuen yhä enemmän luonnosta. Luonnosta saamamme resurssit ovat kuitenkin elämämme elinehto, minkä vuoksi emme voi ikinä täysin irrottautua luonnosta ja sen suojelu tulevaisuutta varten on elintärkeää. Miten kaupungissa syntyneet ja asuneet pystyvät kuitenkin suojelemaan jotain, mistä he ovat alkaneet vieraantua?

Nykymaisema-arkkitehtuurin avulla luonto on mahdollista tuoda osaksi ihmisten elinympäristöjä myös kaupungeissa, mutta tämänkaltaista luontoa ei välttämättä koeta luonnollisena eikä se välttämättä sitä olekaan. Anne Whiston Spirn esittää tekstissään ”The Authority of Nature: Conflict and Confusion in Landscape Architecture” olemassa olevat kaksi eri luontoa: toinen on rakentamaton ja villi luonto, kun taas toinen on ihmisen rakentama ja muokattu luonto. Vihreää ympäristöä rakentaessa vihreän ulkokuoren alla voi lymytä paljon erilaisia ratkaisuja, mitkä eivät ole lainkaan luonnollisia. Jyrkät luiskat saadaan viherrytettyä erilaisien muovisten kennojen avulla, viherseinien ja -kattojen kasvillisuus on rajoitettua ja niiden toiminta perustuu ihmisten tekemiin monimutkaisiin seinä- ja kattorakenteisiin sekä kasvillisuusalueista saadaan monipuolisia yhdistelemällä kasvilajeja, jotka ovat monien vuosikymmenien jalostuksen tulosta. Tämän vuoksi luonnolliselta näyttävä ympäristö, voi pitää sisällään paljon luonnottomia asioita ja väärentää ihmisen kuvaa luonnosta.

Ihmisen rakentama, muokattu luonto on kuitenkin merkittävä osa ympäristöämme kaupunkien rakennetun viherympäristön sekä maa- ja metsätalouden ympäristöjen muodossa. Näiden ympäristöjen luonnon ja sen voimien voimakkaalla ohjaamisella ja rajoittamisella voi kuitenkin olla ongelmalliset seuraukset tulevaisuudessa, muun muassa tulvien, vieraslajien ja luonnonmonimuotoisuuden heikkenemisen muodossa. Luonnollisuutta on kuitenkin mahdollista pyrkiä tuomaan takaisin ennallistamalla voimakkaasti ihmisen muokkaamia alueita, kuten esimerkiksi Alankomaiden Aire-joen ennallistamisprojektissa. Joen uoman ja sen ympäristön ennallistaminen on luonut luonnollisempaa ympäristöä, mutta voidaanko ennallistamalla saavuttaa ikinä sitä luonnollisuutta, villiä ja rakentamatonta luontoa, mikä alueella ennen ihmisen väliintuloa on ollut? Sen voi tietää vain kehitystä seuraamalla ja pitkäjänteisellä alueen muutoksien tutkimisella.

Kuten vanha sanontakin kuuluu, ihminen oppii vain tekemällä ja omia virheitään reflektoimalla, mikä on hyvä pitää muistissa myös rakennetun viherympäristön kohdalla. Kuten Whiston Spirnkin toteaa tekstissään ”luonto voidaan rakentaa, mutta se ei ole vain rakennelma”. Rakennetusta viherympäristöstä tulisi oppia luonnon kehityksestä tutkimisen kautta, jotta tulevaisuudessa luonnon suunnittelu ja rakentaminen olisi kestävämpää sekä luonnonsuojelun että ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Luonnon kehityksestä oppiminen on kuitenkin elämänmittainen prosessi. On totuttu ajattelemaan, että luonto kehittyy vaihe vaiheelta sukkession kautta kohti kliimaksia eli vakaata eliöyhteisöä ja tasapainoa. Robert E. Cook kuitenkin esittää tekstissään ”Do Landscapes Learn? Ecology’s “New Paradigm” and Design in Landscape Architecture” uudesta ekologisesta suuntauksesta, jossa pääpainona on luonnon kehitys ja sen jatkuva muutos. Luonto voi muuttua ja kehittyä monia erilaisia polkuja pitkin, eikä eri alueiden kehitystä voi verrata toisiinsa eikä täten ennustaa. Rakennetussa viherympäristössäkin luonnolle tulisi antaa mahdollisuus kehittyä omaan suuntaansa, kohti luonnollisuutta ilman ihmisen rakentamia keinotekoisia elinolosuhteita. Kehityksestä tulisi oppia tulevaisuutta varten, jotta nykypäivänä rakennetut viherympäristöt suojelisivat omalta osaltaan alkuperäistä, luonnollista luontoa ja sen monipuolisia arvoja opettamalla luonnon merkityksestä sen läheisyydessä eläville kaupunkilaisille, ihmisille.

Topos – Ammattijulkaisu, joka herättelee pohtimaan aihealue kerrallaan

Topos on johtava kansainvälinen kaupunkisuunnitteluun painottunut ammattijulkaisu, jonka syntypaikka sijoittuu Müncheniin Saksaan. Lehti on osoitettu kaikille, jotka ovat kiinnostuneita viisaammasta ja vihreämmästä tulevaisuuden kaupungista. Painettu lehti julkaistaan neljä kertaa vuodessa, minkä lisäksi Topos ylläpitää nettisivuja vuoden jokaisena päivänä. Nettisivuilta löytyy erilaisia artikkeleita, jotka esittävät kaupunkisuunnitteluun ja maisema-arkkitehtuurin liittyviä ajankohtaisia projekteja, joiden tarkoituksena on herätellä keskustelua ajankohtaisista ilmiöistä. Nettisivut ovat avoimia ja sieltä voi tilata itselleen myös uutiskirjeen tulevaisuuden julkaisuja varten. Lehdessä esitetään ja analysoidaan tulevaisuuden kaupungin ratkaisuja liittyen muun muassa digitalisaatioon, ilmastonmuutokseen, liikkuvuuteen, väestönkasvuun ja köyhyyteen. Lehti esittelee ajatuksia ja projekteja painottuen aina yhteen aihealueeseen kerrallaan, viimeisin lehti painottuen nuoriin ja ikäryhmään liittyviin epävarmuustekijöihin. Viimeisimmän lehden ”Youth – topos 124” ajatuksiin pääsin itsekin tutustumaan tarkemmin.

Nuoret ovat tärkeä ikäryhmä, koska ne edustavat meidän tulevaisuuttammekin. Lehden alussa kuitenkin herätellään lukija pohtimaan nuorien osallisuutta kaupunkisuunnittelussa kertoen, että tästä ikäryhmästä, yli 13-vuotiaista, on hyvin vähän tutkimusta kaupunkisuunnittelun parissa. Nuoret näyttäytyvät kaupunkisuunnittelun sokeana pisteenä, minkä vuoksi heihin kohdistuva lisääntyvä tutkimus ja suunnittelu olisi tulevaisuuden kannalta merkittävää. Lehden alussa taustoitetaan lukijaa muutenkin hyvin aiheeseen kertoen ihmiskunnan historiasta liikkuvana kansana ja minkälainen rooli liikkuvuudella on nykyään eri ikäryhmissä. Tällä hetkellä liikkuvuus esiintyy lapsissa ja aikuisissa enemmissä määrin, kun taas nuoret jäävät paikoilleen ihmiselle epätyypillisellä tavalla.

Topos on ammattijulkaisu, joka esittelee lehden aihealueeseen liittyviä ajatuksia ja projekteja ympäri maailmaa. Lehdessä voi tutustua kirjoittajien omiin ajatuksiin lyhyiden asiatekstien muodossa, mutta myös muiden asiantuntijoiden pohdintoihin erilaisten kirjoitettujen haastatteluiden muodossa. Esimerkiksi lehden yksi toimittaja Tobias Hager esittää omia ajatuksiin nuorien suhteesta yhteen suurimmista sosiaalisen median alustoista tekstissään ”Youtube – Fused reality”. Ytimekäs kuvaileva teksti saa lukijankin pohtimaan sosiaalisesta mediasta aiheutuvia varjopuolia, mutta myös mitä mahdollisuuksia laaja alusta tuo mukanaan muun muassa ihmisten saavutettavuuden puolesta. Tekstiä lukiessani pohdin kuitenkin kirjoittajan omaa taustaa ja hänen kytköksiään nuoriin ja kaupunkisuunnitteluun. Hager itse, oman LinkedIn profiilinsa mukaan, ei koulutuksensa puolesta omaa kaupunkisuunnittelun ammattitaitoa. Lehden muina kirjoittajia on kuitenkin monia kaupunkisuunnittelun ja maisema-arkkitehtuurin ammattilaisia.

Lehden kautta on mahdollista lukea monista erilaisista näkökulmista saman aihealueen eri puolia ja herättää omassakin suunnittelijapersoonassa ajatuksia, joita ei ennen ole ollut. Monien tuote-esittelyjen lisäksi lehti ei sisällä moniakaan kuvia, vaan lehden päämuotoisena tarkoituksena on herättää lukijassaan ajatuksia kirjoitetun kritiikin pohjalta ja näin kehittää alaa eteenpäin. Kokonaisuudessaan lehti tarjoaa monia erilaisia näkökulmia samaan aihealueeseen tiiviisti kiteytettynä, kun taas nettisivuilla voi tietystä aihealueesta löytää pitkänkin kirjoitetun ja kuvitetun tekstin.

Merkityksellisen ja taiteellisen maiseman luominen muiden koettaviksi

Artikkeli maisema-arkkitehtuurin alanjulkaisussa

Ekologisuus, kestävyys ja käyttäjälähtöisyys on nykymaisema-arkkitehtuurissa rokottanut hieman suunnittelijoiden taiteellista puolta, mutta silti ei saa unohtaa, että maisema-arkkitehtuurikin voi olla taidetta. Taiteellisuus on kuitenkin haastavaa, eikä maiseman merkityskään ole yksiselitteistä. Haluankin tekstilläni tuoda esille maisema-arkkitehtuuria taiteen muotona ja herätellä teitä maisema-arkkitehtejä luomaan taiteellista ja merkityksellistä maisemaa arkiympäristöömme.

Maiseman merkitys tai sen uupuminen voi olla mielipidekysymys. Toiselle merkittävä maisema, ei välttämättä herätä mitään ajatuksia toisessa ja on merkityksetön. Jane Gillette puolestaan esittää tekstissään ”Can gardens mean?” (2005), että puutarha tai maisema eivät yksinkertaisuudessaan tarkoita mitään, vaan ne ovat osa tätä maailmankaikkeutta, jossa ihminenkin on. Ympäristöllä ei ole suoraviivaista merkitystä, vaan teoksen käyttäjät luovat alueen merkityksen itselleen assosiaatioiden kautta. Tätä puolestaan Susan Herrington vastustaa omassa tekstissään ”Gardens can mean” (2007) sanoin, että monimutkaisesta maisemasta löytyy merkityksiä monella tapaa, eikä siitä ole vain yhtä oikeaa tulkintaa.

Laurie Olin kertoo tekstissään ”Form, meaning and Expression in Landscape Architecture” (1988), että teoksen merkitys voi kummuta viidestä eri lähtökohdasta, joita suunnittelija voi hyödyntää: järjestyksestä, luonnosta, yhteiskunnan järjestäytymisestä tai sen toiveista, luonnosta mediana tai paikan tai taiteen historiasta. Nämä viisi lähtökohtaa pitää sisällään paljon, konkreettisesta fyysisestä ympäristöstä, yhteiskunnallisiin ja yksilön omiin arvoihin kummuten sekä nykyhetkestä että historiasta. Maisema-arkkitehteinä, meillä on laaja mahdollisuus luoda maisemaa, jolla on merkitystä yhteiskunnalle, yksilölle, luonnolle.

Suunnittelija itse voi lähtökohtaisesti hyödyntää Olin:n esittämiä lähtökohtia ja luoda maiseman, jonka merkitys tai merkitykset ovat tulkittavissa. Maisema voi synnyttää käyttäjässään assosiaatioita, jotka suunnittelija on tarkoittanut herättääkin, jolloin maisemallakin on merkitys käyttäjän assosiaatioiden herättämisessä. Maiseman jännitteisyyttä voi kuitenkin luoda hieman auki jätetyn teoksen muodossa, jossa on hyödynnetty retorisia keinoja herättämään käyttäjän oman mielen ja ajatuksen virran. Käyttäjä itse voi viimeistellä maiseman herättämän ajatuksen ja luoda itselleen henkilökohtaisen merkityksen maisemasta. Suunnittelijoina, voimme pohtia suunnittelemamme maiseman merkitystä, sen luomista tai luomatta jättämistä.

Maisema luo haasteellisen lähtökohdan suunnittelijoille taiteen luomiseen. Kuten esimerkiksi teatteria, taidenäyttelyä tai musiikkiesitystä, maisemaa ei välttämättä mennä varta vasten katsomaan ja kokemaan. Maisemasuunnittelun teos voi olla osa arkiympäristöä, ohikiitävä alue koulu- tai työmatkan varrella, jolloin sen käyttäjäkään ei välttämättä niin sanotusti aseta itseään siihen tilaan, että on saapumassa kokemaan taidetta ja on avoin sen vaikutuksille. Maiseman taidekokemus syntyy usein, kun käyttäjä on osa sitä: kokemukseen sisältyy saapuminen, siirtyminen, pysähtyminen, poistuminen, eikä vain taideteoksen tarkasteleminen ja sen kokeminen etäältä katsottuna yhdestä suunnasta. Suunnitteluratkaisuilla voimme luoda maisemaa, taidetta, joka muuntuu käyttäjän siirtymisen aikana luoden pittoreskisiä näkymiä yhdeltä puolelta ja groteskia ympäristöä toiselta puolelta, mutta jotka ovat kuitenkin osa yhtenäistä kokonaisuutta. Erilaiset käyttäjät, ympäristön vaihtelevat sääolosuhteet ja eteen avautuvan maiseman jatkuva muutos liikkumisen myötä luovat loputtoman mahdollisuuden taiteen luomiseen. Kuten Olinkin esittää ”maisemasuunnittelun taide on mahdollisesti monimutkaisin ja hienostunein taide, mitä meillä on”.

Jonna Kankaanpää
Maisema-arkkitehti YO

Bloedel Reservin kompleksinen puutarhojen sarja mahdollistaa kontemplaation sitä etsiville

Luoteis-Amerikkaan, Seattlen läheisyyteen sijoittuvaan BainBridge saareen on vuosikymmenien aikana muodostunut kiinnostava kokonaisuus metsän keskelle. Tilan alkuperäiset omistajat olivat Prentice ja Virginia Bloedel, jotka halusivat luoda paikan nauttia ja oppia esteettisestä luontokokemuksesta arvoinaan harmonia, elämän kunnioitus ja rauhallisuus. Reservi pääsuunnittelija Richard Haag pääsi yhteistyössä monien eri suunnittelijoiden kanssa toteuttamaan visioitaan osaksi maisemaa ja loivat puutarhojen sarjan metsän keskelle. Bloedel reservi koostuu Tasojen puutarhasta (eng. Garden of Planes), Sammal puutarhasta (eng. Moss garden), Heijastus puutarhasta (eng. Reflection garden) ja Lintukosteikosta (eng. Bird Sanctuary). Puutarhojen arvo on ollut merkittävä historiassa, mutta niiden merkitys nykymaisema-arkkitehtuurissakin on suuri, koska ne tarjoavat omalla tavallaan hektisen nyky-yhteiskunnan arkeen pakopaikan, jossa ihminen voi hiljentyä ja muistuttaa itselleen luonnon merkityksestä ja ihmisen roolista osana luonnon kiertokulkua.

Arkielämämme on digitalisaation myötä muodostunut ärsykerikkaaksi. Aistimme, etenkin näköaistimme, saa jatkuvasti erilaisia signaaleja arkiympäristöstämme, on ne sitten erilaisia mainostauluja tai puhelimemme jatkuvasti vaihtuvia kuvia ja videoita. Bloedel reservi, puutarhojen sarjasta muodostuva kokonaisuus, antaa vierailijalle mahdollisuuden irtautua arkielämästään ja saavuttaa satorin (eng. ”an awakening”), mutta se vaatii useampia ominaisuuksia. Rebecca Krinke esittää tekstissään ”Contemplative Landscapes – restorative landscapes”, kuinka puutarhojen sarja mahdollistaa uudistavan kokemuksen neljän eri ominaisuuden kautta, viehätys (eng. fascination), poissaolo (eng. being away), laajuus (eng. extent) ja yhteensopivuus (eng. compatibility). Näiden neljän eri ominaisuuden lisäksi, luonnolla on tärkeä asema kontemplaation ja elpymisen mahdollistajana. Puutarhojen luonnolliset ärsykkeet herättävät tahattoman huomion, joka näkyy viehätyksenä ja mikä on tärkeää vaihe henkisestä väsymyksestä palautumiseen. Bloedelin hankala saavutettavuus, lauttamatka saareen, automatka reserville ja puutarhojen sijainti useampien kilometrien kävelymatkojen päässä, voimistavat poissaoloa arkimaailmasta. Puutarhoissa kulkiessa ihmisessä vahvistuu tunne eri maailmassa olemisesta, samalla yhdistyneenä laajempaan kokonaisuuteen. Viimeinen ominaisuus on yhteensopivuus, joka näkyy ympäristön tukena yksilöä ja hänen kokemustaan kohtaan. Yksinkertaiset suunnitteluratkaisut eivät vaadi yksilöltä suuria ponnisteluja. Turvallisuus on myös ensisijainen ominaisuus toimivan elvyttävän kokemuksen saavuttamisessa, jollaisen mahdollistaa muun muassa marjakuusiaidoilla suljettu tila Heijastus puutarhassa.

Puutarhojen eri suunnitteluratkaisut mahdollistavat yksilön ohjaamisen kohti kontemplaatiota ja ympäristössä vietetty aika on tässä tärkeä muuttuja. Krinke esittää tekstissään kontemplaation ja elvyttävän kokemuksen saavuttamiseen neljä eri tasoa, jotka ovat pään tyhjennys, suorasta huomiosta toipuminen, kognitiivisen hiljaisuuden palautuminen ja oman itsensä reflektoiminen. Tasojen puutarha tarjoaa vierailijalleen mahdollisuuden tarkastella yksinkertaista kahdesta hiekkapyramidista muodostuvaa kokonaisuutta, jotka osittain edustavat toistensa vastakohtia, toisen noustessa ylöspäin ja toisen ollessa maahan upotettuna. Vastakkaisuuksia, läsnä olevia voimapareja, hyödynnetään myös muissa puiston osissa herättämään vierailijassaan yleisinhimillisen kokemuksen. Tasojen puutarhan jälkeen vierailija kulkiessa Sammalpuutarhaan, hän kokee luonnon ylevyyden vihreyden vallatessa tasaisena massana ympäristönsä elementit. Luonnon jatkuva muutos on esillä kaatuneina puina ja uusina taimina sammaleen keskellä. Bloedelin pääsuunnittelija Richard Haag on luottanut siihen, että työskennellessään luonnon kanssa yksinkertaisuudesta kumpuaa yksilölle subliimi kokemus. Vierailija kävelee suuren osan matkastaan metsän ja luonnon ympäröimänä, kunnes hän saavuttaa Heijastus puutarhan. Puutarhaa avautuu yllättäen vierailijan tullessa villin metsän keskeltä osaksi siistiä, suorakulmaista aukiota, jonka keskustaan sijoittuu suorakulmainen vesiaihe. Aukiolle saapuminen on intensiivinen kokemus ja vesiaiheen kärkeen sijoittuva penkki tarjoaa odotetun pysähtymisen pitkän siirtymisen jälkeen. Puutarhan tarkoituksena ei olekaan kahden muun puutarhan tavoin tarkastella kokonaisuutta eri suunnista tai siirtyä merkittynä reittiä pitkin eteenpäin, vaan hiljentyä tarkastelemaan avautuvaa maisemaa ja sieluaan, mikrokosmosta, pysähtyneenä aukion päädyssä sijaitsevalle penkille. Vaikkakin Krinke lopettaa havainnoinninsa tähän Heijastus puutarhaan, puutarhojen sarjaan kuuluu vielä Lintukosteikko (eng. Bird Sanctruary), jota Richard Haag kuvaa kokemuksen päätepisteeksi ( The Cultural Landscape Foundation, 2014). Haag kuvaa vierailijan kokemusta sanoin, että kun vierailija saapuu kosteikolla sijaitsevalle niemelle, hänen sielunsa on luonnon valtaama. Niemeltä vierailija löytää penkin, josta hän voi tarkastella lintujen lentoa ja elämän kiertokulkua lintujen soidinlennoista poikasten kuoriutumiseen ja lentoon lähtöön. (The Cultural Landscape Foundation, 2014.) Lintukosteikko antaa puutarhojen sarjalle päätepisteen, joka muistuttaa vierailijaa luonnon kiertokulusta ja ihmisen roolista osana tätä jatkuvaa elämänvirtaa, yhdistäen puutarhojen sarjan yhtenäiseksi kompleksiseksi kokonaisuudeksi.

Bloedel reservillä on kuitenkin yksilön kokemuksen lisäksi tärkeä asema yhteiskunnassammekin. Anne Whiston Spirn esittää kirjassaan ”The language of landscape”, kuinka maisemalle tulee antaa mahdollisuus puhua. Luonnon kiertokulku ja ajallisuus ovat tasoja, joiden tulisi näkyä myös maisemassa. Historia on tärkeä osa kehitystämme, emmekä opi siitä, jos annamme sen kadota ympäristöstämme. Whiston Spirn esittää tekstissään, kuinka tuhottuakin maisemaa olisi hyvä pyrkiä hyödyntämään: ”emme luo uutta ympäristöä, vaan luomme ympäristön kanssa”. Blodel reservin historia on avohakkuissa ja maatalousviljelyissä, joista on nähtävissä paloja myös nykyisissä puutarhoissa. Sammalpuutarhoissa tämä näkyy avohakkuusta jääneiden kantojen muodossa, jotka muistuttavat vierailijalle historiasta ja ihmisen tekojen aikaansaamasta maiseman muutoksesta.

Lähteet,

The Cultural Landscape Foundation. (2014). Richard Haag Projects: Bloedel Reserve – Creating the Garden Spaces. Youtube-video. https://www.youtube.com/watch?v=jxeP3LO3VBw

Whiston Spirn, A. (1998). The language of landscape – Polemical Landscape. Lontoo: Yale yliopisto.

Asiantuntevasti perusteltu tulkinta nähdä ja kokea kuollut materiaali maisemapuutarhana

Arkkitehtuuri voidaan tulkita monella eri tapaa. Caroline Constant tulkitsee kirjoituksessaan “The Barcelona Pavilion as a landscape garden – Modernity and piqturesque, kuinka arkkitehtuuri voidaan tulkita maisemapuutarhana. Hänen tekstinsä täyttää hyvin kritiikin osat kuvailusta, tulkintaan ja arvottamiseen, joiden keinojen käyttöä arvioin tässä tekstissä. Arvioin Constantin artikkelia myös Monroe Beardsleyn arvottamisen kriteerien kautta, joissa Beardsley esittää esteettisen arvon ensisijaisiksi kriteereiksi yhtenäisyyden, kompleksisuuden ja intensiivisyyden.

Jo tekstin alussa Constant herättelee lukijan tekstin aihealueeseen sitaatilla, jossa esitetään, kuinka voimakkaasti mielikuvitus voi olla osana arkkitehtuurin kokemusta. Tämän jälkeen tekstissä kuvaillaan selkeästi varsinainen kohde, tässä tapauksessa Barcelonan näyttelyyn Ludwig Mies van der Rohen suunnittelema Saksalainen paviljonki vuodelta 1929. Tekstin aiheen kuvailun yhteydessä Constant esittää erilaisia väitteitä, jotka tukevat tätä tulkintaa maisemapuutarhana ja joihin hän myöhemmin lukuisien perustelujen kautta pyrkii vastaamaan. Constant lähentää lukijaa varsinaisen suunnitelman lisäksi myös itse suunnittelijaa kohtaan esittämällä paviljongin suunnittelijan omia ajatuksia jo tekstin alussa: ”Kuten Mieskin väittää, ’muoto ei ole työmme tavoite, vaan ainoastaan lopputulos’”, mikä puolestaan tukee Constantin ajatusta Paviljongin taustalla siitä, että se voidaan tulkita myös maisemana.

Tekstissään Constant kuvailee Paviljongin eri tiloja ja elementtejä itsenäisinä objekteina, mutta samalla miten ne luovat yhtenäistä kokonaisuutta. Ulko- ja sisätila eivät ole selkeästi rajattuina ja ovet poistamalla on saatu luotua tilallinen jatkuvuus paviljongin lävitse. Lukuisat seinät kuitenkin rajaavat erilaisia tiloja kävijän kulkiessa paviljongissa, kuten pittoreskipuutarhakin avautuu pala palalta liikkuvan vierailijan toimesta. Tekstissä esitellään myös muita elementtejä, jotka ovat yleisiä maisemapuutarhoissa, kuten patsas ja erilaiset vesiaiheet. Constant esittää myös, kuinka onyx-kiviseinässä silmien korkeudella havaittavissa oleva sauma edustaa horisonttia maisemassa. Tulkinta on aina subjektiivista ja tulkintoja lukiessa kannattaa olla hieman kriittinen ja pohtia, mikä on suunnittelijan oma ajatus eri ratkaisujen taustalla ja kuinka paljon kirjoittaja sanoittaa suunnittelun tarkoitusperiä, kuten tämän sauman ja horisontin kohdalla. Constant ei esimerkiksi avaa vaakasuuntaisten saumojen merkitystä osana tätä maisematulkintaa.

Hän kuvailee hyvin Paviljongin suhdetta eri teoksiin asiantuntevasti ja ottaa vertailuun myös Miesin muita töitä. Paviljongin suunnittelun aikaan taiteessa ja arkkitehtuurissa oli ilmassa de Stijl suuntaus, johon Miesinkin arkkitehtuuri on yhdistetty. Constant esittää tekstissään, kuinka Paviljongin suunnitelmassa ja de Stijl suuntausta edustavassa taideteoksessa oli yhtäläisyyksiä, vaikka Mies itse kielsi saaneensa vaikutteita kyseisestä suuntauksesta. Asiantuntevasti Constant jatkaa tästä tekstissään esittäen, mikä ero de Stijl suuntauksessa ja Paviljongin suunnitelmassa oli, vahvistaen lukijallekin käsitystä siitä, että teoksen taidesuuntaus on pittoreski.

Tekstissä esitetään monia tulkintoja eri suunnitteluratkaisuista ja näiden tukena on käytetty monia erilaisia vertailukohteita, mikä kuvastaa kirjoittajan asiantuntevuutta. Tekstissä esitetään modernismia viitaten Le Corbusieriin, ketä kuitenkin pidetään yhtenä modernin arkkitehtuurin uranuurtajista. Le Corbusieriin viitatessa esitetään eroja hänen arkkitehtuurinsa ja Miesin paviljongin arkkitehtuurin välillä, perustellen sitä, että Miesin paviljonki ei edusta modernismia vaan on omaa laatuaan.

Tekstin asiantuntevuudesta kertoo myös kirjoittajan perehtyneisyys varsinaisen suunnittelijan historiaan ja miten se näkyy nykyisessä työssä. Tekstissä kuvaillaan Miesin nuoruutta, kuinka hän on työskennellyt marmori ateljeessa. Sekä tästä nuoruuden kokemusta että Schinkelin ja Berlagen töiden ihannoinnista kumpuaa Miesin intohimo erilaisten materiaalien visuaalisia ominaisuuksia kohtaan. Perustellen tätä, tekstissä esitellään Miesin Lily Reichin kanssa yhteistyössä tehty Silk and Velvet Cafe, jossa silkin ja sametin kanssa työskentelyä pidetään esiasteena Barcelonan Paviljongille. Mies saavutti samanlaisia heijastavia ominaisuuksia, kuin silkillä ja sametilla, Paviljongissaan marmorin, teräksen ja lasin avulla.

Materiaalien kirjon ansiosta monet eri heijastuvat pinnat, valot ja varjot tarjoavat ärsykkeitä ja tekevät vierailijan kokemuksesta intensiivisen ”eli voimakkaan, niin että huomio pysyy kohteessa ja unohdamme ainakin hetkeksi omat huolemme”, jota Beardley käyttää luonnehtiessaan intensiivisyyttä esteettisessä elämyksessä (Vuorinen, Estetiikan klassikoita, s. 378). Kuten Constantkin esittää tekstissään ”paviljonki tarjoaa väliaikaisen pysähtymisen näyttelyalueen lävitse kulkiessa”. Paviljongin kuolleiden materiaalien ja eri objektien kirjo vertautuu pittoreskisessä maisemapuutarhassa elävän ja villin luonnon kirjona, joka luo kompleksisen kokonaisuuden ja herättää katsojassaan esteettisen elämyksen.

Tekstin loppupuolella Constant viittaa suoraan maisemapuutarhoissa olennaiseen elementtiin, grottoon ja esittää samankaltaisuuksia näiden grottojen ja paviljongin välille. Hän esittää, kuinka Alexander Popen groton vierailija vuodelta 1747 kuvaili sen ominaisuuksia sanoin, jotka hätkähdyttävästi muistuttavat Barcelonan paviljonkia. Vierailija kuvaili lasin käyttöä, valon merkitystä tilassa, valon halua tulla löydetyksi ja kuinka valaistut objektit heijastuvat ja monistuvat peileistä. Nämä kaikki on esillä myös Constantin tekstissä, kun hän kuvailee Barcelonan paviljonkia, mikä vahvistaa tämän tulkintaa maisemapuutarhana.

Constant kuvailee, tulkitsee ja arvottaa Barcelonan Paviljongin maisemapuutarhana asiantuntevasti ja perusteellisesti. Constant lopettaa tekstinsä yhteenvetoon, jossa hän arvottaa Barcelonan Paviljongin aseman pittoreskisenä maisemapuutarhana. Hän kertoo kuinka, ”Mies ylitti Pittoreskisuuden maalaukselliset rajoitukset. Ylittäessään luonnon ulkomuodon, hän vahvisti arkkitehtuurin voiman saavuttaa luonnon asema.” Paviljongin monet eri elementit luovat kompleksisen kokonaisuuden, joka voidaan tulkita monella eri tapaa ja tämä asiantuntevasti perusteltu maisemapuutarhatulkinta on niistä yksi.

Onko maisemassa ainekset tulevalle arkkitehtuurille?

Nykyisessä arkkitehtuurissa avainkäsitteinä toimivat ekologisuus ja sen puolesta luontokadon hillitseminen, joiden avulla pyritään myös hillitsemään ilmastonmuutosta. Nämä käsitteet ohjaavat nykyisen suunnittelun valtalinjoja ja pyrkivät luomaan tulevaisuuden maisemasta vihreää, mitä vihreä tässä yhteydessä tarkoittaakaan.

Nykypäivän maisema-arkkitehtuurissa on nähtävissä romantiikan ajan piirteitä. Luonto nähdään muuttuvana kokonaisuutena ja yhä enemmissä määrin asiana, joka on elintärkeää ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnille. Viherkertoimien ja ekologisuuden avulla pyritään tekemään rumastakin maisemasta kaunista, kun maisema koostuu luonnontilaisesta villistä kasvillisuudesta, jonka annetaan kasvaa ja muuntua ajan kuluessa.

Margareta von Bondsdorff (1993) lopettaa tekstinsä ”Retkiä romantiikan maisemissa” sanoin ”ja aikaa ikuisuudessa löytyy”. Vielä 30 vuotta sitten tämä otettiin sinisilmäisesti totuutena, mutta nykypäivänä ihmiskunta on joutunut kohtaamaan maapallon rajallisuuden ja oman merkityksensä luonnonvarojen hupenemiseen. Tähän lopetukseen voimme melkein vastata, että ikuisuus on tällä hetkellä rajallista, eikä aikaa välttämättä enää löydykään.

Ekologisuus on ja tulee pysymäänkin elintärkeänä käsitteenä tulevaisuuden puolesta, mutta sen liiallinen painottaminen rokottaa ihmisen kokonaisvaltaista, eksistentiaalista, kokemusta maisemasta. Suunnitelmat ja niiden erilaiset ratkaisut ovat esitettynä selkeästi, jotta kävijäkin saa tiedon eri suunnitteluratkaisujen takana olevista perusteluista ja merkityksistä. Maisemassa painottuu ekologisuus, eikä tilaa anneta kävijän mielikuvitukselle nähdä jotain syvempää.

Romantiikan maisemassa yllätyksellisyys ja ihmisen eksistentiaalinen kokemus olivat tärkeässä osassa. Erilaisien suunnitteluratkaisujen, kuten jäljitelmien ja vertauskuvallisten ilmaisujen, avulla pyrittiin luomaan yllätyksellisyyttä, olivatpa ne sitten miellyttäviä, hirvittäviä tai lumoavia. Tätä yllätyksellisyyttä tulisi pyrkiä lisäämään nykyiseen maisemaamme enemmän, jotta voimme herätellä digiulottuvuuteen uppoutuneita ihmisiä ja heidän mielikuvitustaan. Niin lumoava kuin hirvittäväkin maisema jää elämään tulevaisuuteen, kunhan se jättää lähtemättömän vaikutuksen yksilöön, hyvällä tai pahalla.

Jonna Kankaanpää
Maisema-arkkitehti YO

1. Blogitehtävä

Osatehtävä 1 – Kurssin sisältökuvauksiin ja osaamistavoitteisiin tutustuminen

Oma osaaminen ja siinä löytyvät aukot

Pidän pohdiskelusta, erilaisista tulkinnoista ja syvällisistä keskusteluista sekä osittain samaa taustaa omaavien henkilöiden että muiden eri taustoista tulevien kanssa. Pohdin selkeitäkin asioita välillä kyseenalaistaen, jotta saisin omille ajatuksilleni välillä täysin uusia suuntia. Itseäni kiinnostaa kriittisyys, minkä vuoksi halusinkin ottaa tämän kurssin osaksi tutkintoani. Syvempi kriittisyys itselläni tarvitsee kehittämistä, jotta sitä osaisi käyttää oikeissa tilanteissa oikealla tavalla. Kritiikki on subjektiivista, mutta välillä tuntuu, että asioita katsoo liian subjektiivisesti niin sanotusti fiilispohjalta huomioon ottamatta rationaalisia ratkaisuja ja tarkempaa faktapohjaa. On kuitenkin tärkeää osata perustella omat tulkintansa ja kritiikkinsä, jotta kritiikistä jää asiantunteva olo myös lukijalle.

Mitä uutta haluan oppia

Haluan kurssin käytyäni osata sisäistää nopeastikin asioita, jotta pystyisin myös nopeissa ohimenevissä tilanteissa analysoimaan ympäristöäni ja sitä mikä siinä toimii ja mikä ei toimi. Haluan myös, että itselleni jää kurssin käytyäni hyvä alusta, jolle rakentaa omaa kriitikko-persoonaa tulevaisuudessakin ja tähän liittyen saisin siihen myös tarvittavat työkalut. Haluan myös kehittyä omien ajatuksieni sanoittamisessa, jotta pystyisin erilaisissa tilanteissa keskustelemaan maisema-arkkitehtuurista myös kriittiseen sävyyn asiantuntevaa sanastoa hyödyntäen.

Henkilökohtainen oppimisstrategia

Tavoitteenani on keskittyä maisema-arkkitehtuurin kritiikistä tehtyihin julkaisuihin ja tehdä niiden pohjalta omia muistiinpanoja myöhempää käyttöä varten. Uskon, että henkilökohtaisen kurssin blogin kirjoittaminen vie omaa osaamistani haluttuun suuntaan kurssin puitteissa ja odotankin innolla syksyn etenemistä. Itselläni muuten tuleva syksy on väljä kurssien puitteissa, mikä antaa itselleni enemmän aikaa omatoimiseen maisema-arkkitehtuurin tutkimiseen, johon tämä kurssi antaa varmasti mielenkiintoisia työkaluja.

Osatehtävä 2 – Yleisönosastokirjoitus maisema-arkkitehtuurikirjoittamisesta

Kritiikki on arvokasta tunneherkässä nyky-yhteiskunnassakin

Nykyisessä tunneherkässä yhteiskunnassa terveellinen kritiikki on asia, jota monet eivät kestä. Koska kritiikki ei ole olennaisesti osa nykypäivän kirjoituksia, sen taitokin useammassa tilanteessa on hieman puutteellinen.

Taidekritiikki on ensisijaisesti rationaalista ja harkittua toimintaa ja vain toissijaisesti luovaa ja taiteellista toimintaa, mutta missä menee näiden kahden raja. Pihla Jokisen teksti Kaapelipuisto (HS 2.9) kuvaa hyvin selkeällä kielellä uutta Tanssin talon ympäristön puistokokonaisuutta ja siihen liittyviä faktoja. Kritiikin tulee pohjautua faktaan ja tekstiä kirjoittaessa tarkat perustelut luovat tekstistä kritiikin, eikä se ole vain mielipidekirjoitus. Jokisen teksti painottuu faktapohjaiseen puiston esittelyyn pala palalta, mikä tekee tekstistä luettavan, mutta yksitoikkoisen. Luovilla sanavalinnoilla voi saada kuivakasta, faktapohjaisesta tekstistä mielenkiintoisemman, jolloin lukijakin jaksaa lukea koko kritiikin lävitse. Mutta voiko kritiikki menettää painoarvoaan liiallisen luovuuden vuoksi, mikä voi esiintyy tekstissä adjektiivien rikkautena ja leikkisinä sanamuotoina?

Kriitikolta odotetaan asiantuntevuutta, jota tekstissä voi osoittaa muun muassa vertailukohteiden avulla. Lotta Lipsanen kertoo tekstissään Näsin puistosilta (HS 2.9) Tampereen uudesta puistosillasta. Teksti johdattelee lukijan hyvin laajemman maiseman esittämisestä kohti pienempää mittakaavaa suunnitteluelementeistä kuvainnollisesti kertoen, mikä luo lukijallekin tunnelmallisen mielikuvan alueesta. Nykyisellään kritiikki on kuitenkin pintapuoleinen, eikä se kunnolla syvenny siihen, mikä kohteessa toimii ja mikä ei toimi. Kirjoitukseen olisi saanut luotua uuden näkökulman vertailun avulla, joko suunnittelijan muihin kohteisiin tai muihin samankaltaisiin eri suunnittelijoiden kohteisiin. Vertailua kuitenkin tunnutaan yleisesti karttavan. Onko syynä sitten vertailusta aiheutuva syyttävien katseiden pelko vai joku muu, ken tietää.

Kritiikki on kuitenkin eri alojen kehittymisen kannalta elintärkeää. Parhaimmassa tilanteessa kriitikko löytää jotain uutta ja vie alaa eteenpäin. Kritiikin vastaanottamisessa parhainta, mitä itse voi tehdä, on kuunnella mitä toisella on antaa, kehittää itseään sen pohjalta ja mahdollisuuksien mukaan osallistua kritiikistä syntyvään keskusteluun.

Jonna Kankaanpää
Maisema-arkkitehti

Tanssin taikaa Kaapelipuistossa

”Lähtökohtana oli luoda monipuolisesti erilaisia käyttäjiä palvelevaa jalankulkijaystävällistä kaupunkitilaa, joka kunnioittaa Kaapelin teollista miljöötä.” – Nomaji

Jonna Kankaanpää
1.9.2023

Lähestyessä puistoa vilkkaasta Ruoholahden keskiöstä, voi melkein nähdä varjojenkin tanssin pehmeissä ja kovissa pinnoissa, mikä kutsuu luokseen.

Helsingin uuden tanssintaiteelle omistetun rakennuksen, Tanssin talon, ympäristöön on juuri 2023 valmistunut maisema-arkkitehtitoimisto Nomajin suunnittelema Kaapelipuisto. Kaapelipuiston paikalla on ennen sijainnut Ruoholahden koripallokenttä ja kivetty aukio järjestelmällisine puuistutuksineen.

Kaapelipuistosta on suunniteltu alueen asukkaiden, Tanssin talon ja Kaapelin käyttäjien hengähdyspaikka, joka antaa tilaa käyttäjän luovuudelle. Puiston keskiöön sijoittuvan huoltoliikenteen alueen ulkopuolelle on haluttu rajata erilaisia oleskelutiloja puiston käyttäjille massiivisten kotimaisten graniittilohkareiden avulla, jotta tiloissa oleskelu olisi mahdollisimman miellyttävää ja ennen kaikkea turvallista.

Tanssin luovuus on mahdollista havaita monessa erilaisessa osassa puistossa kulkiessa. Istutusalueiden monipuolinen hento kasvillisuus leikkii tuulessa muodostaen tanssivia varjoja auringon paisteessa. Kasvillisuusalueita rajaavat massiiviset graniittilohkareet toimivat katsomoina, joista on mahdollista ihailla tätä näytöstä. Puiston ja sitä reunustavan jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden reitin rajaus on leikkisästi tehty mukautuen tanssin soljuviin liikkeisiin. Pehmeällä ja joustavalla turva-alustalla liikkuminen laittaa kankeammankin tanssijalan vipattamaan. Puiston molempiin päihin sijoittuvien toiminnallisten saarekkeiden keskiössä ovat tanssin ja voimistelun liikkeistä inspiraatiota saaneet teräksestä valmistetut veistokselliset liikuntavälineet, jotka kutsuvat käyttäjää herättämään oman sisäisen tanssijansa.

Kaapelipuisto tarjoaa paikan, jossa käyttäjä pääsee antamaan omalle sisäiselle tanssijalleen mahdollisuuden elää ja liikkua tilassa. Toisaalta puisto antaa myös mahdollisuuden nauttia muiden, sekä käyttäjien että kasvillisuuden ja materiaalien, tanssista itse sivusta tarkkaillessa.

Lähde sinäkin kokemaan tanssin taikaa Kaapelipuistoon, Tanssin talon helmaan.