Viime blogipostauksessa oltiin kuopan pohjalla. Sitä seuraavina päivinä on tehty jonkinlaista toipumistyötä. Olo ei edelleenkään ole mitä parhain, mutta kurkistelen jo kuopasta ehkä pienellä toivon pilkkeellä. Yksin en olisi kuopasta noussut edes kurkistamaan näin nopeasti, mutta onneksi annoin pienten hätähuutojeni tulla jälleen ulos, ja niihin vastattiin. Jätän runolliset metaforat toistaiseksi tähän.
En tiedä kuinka olennainen tämä kyseinen postaus tulee olemaan kurssin kannalta. Tämä teksti tulee olemaan luonteeltaan suht sentimentaalinen ja eksyy jopa ehkä hieman sivuraiteille aika laajan yhteiskunnallisenkin kontekstin pohtimiseen. Koen tämän kirjoittamisen kuitenkin varsin tärkeäksi ja tämäkin teksti voi lopulta kytkeytyäkin olennaisesti varsinaiseen kurssin lopun reflektiooni, jonka ajattelin kirjoittaa tätä seuraavaan blogipostaukseen.
Tämän tekstin lopussa vuodatan ehkä aika raskaitakin ajatuksia maailman tilasta…minun on vain pakko saada nämä ulos…he lukekoon ketkä haluavat.
Viimeisen kurssikerran päätteeksi laitoin siis vielä kurssin vastuuopettajalle Jyrkille sähköpostin jossa avasin tuntemuksiani. Hän kannusti minua olemaan lyömättä hanskoja tiskiin. Samalla hän suositteli jättämään jälkipalautuksen tekemättä ja keskittymään mieluummin blogiin sekä asioiden reflektoimiseen sen kautta. Tämä vaihtoehto alkoi kuulostaa lopulta itsestänikin aika hyvältä. Olen kaiken jälkeen sen verran uupunut, että epäilen kykeneväni sen verran hyvän jälkipalautuksen tekemiseen että se vaikuttaisi nostavasti kurssin arvosanaan, millä silläkään ei kai loppupeleissä ole niin suurta väliä kuin ilmeisesti vain tohtori opintoihin jatkamisen osalta. Tohtoriksi lukeminen on ollut kyllä eräänlainen haave…mutta juuri nyt en oikein jaksa välittää siitä. Haluan ajatella, että tarvitessa saan asian vielä järjestymään jotenkin. Ja jos ei saakkaan niin minkäs teet, voi sitä proosaa tuottaa tohtoroimattakin.
Kiitos kaunis
Haluan välittää ensin kiitokseni Jyrkille uskon valamisesta tämän aika raskaan epäonnistumisen kokemuksen jälkeen. Jyrkin lisäksi uskoa itseeni valoivat viime päivinä monet muutkin henkilöt. Suoraan sanottuna viime päivinä on tullut pidäteltyä itkua, joka kumpuaa haikeasta ja karvaasta pettymyksestä mutta myös…voisi kai sanoa kiitollisesta…ja epäuskoisestakin pakahtuneisuudesta…en oikein tiedä osaanko löytää tälle kokemukselle oikeita sanoja. Koen olevani ympäröity ihanilla ihmisillä, joiden seurassa tunnen aidosti yhä olevani osa tätä hienoa yhteisöä, ja joiden ansiosta koen aina uudestaan saavani kiinni uskosta, että minulla on todella jotain annettavaa. Erityisen kiitoksen haluan sanoa Merille, jonka kautta saan aina vain uudestaan aitoa inspiraatiota ja uskoa omaan tekemiseeni, myös aivan viime päivinä tähän kurssilla nousseeseen kriisiini liittyen. Haluan kiittää myös Pirjoa kauniista sanoista viimeisellä kurssikerralla. On totta että sen sijaan että jää murehtimaan aikaan saamattomia asioita, on hyvä nähdä tärkeänä se mitä on saanut aikaiseksi. Tähän haluankin palata myöhemmin kun käyn tuottamaani kurssityötä läpi…taisin jo viime postauksessanikin sanoa, että lopulta koen olevani tyytyväinen suunnitelmaani, vaikka sen esille tuonti menikin penkin alle.
Kiitokset haluaisin jakaa myös kaikille ihanille ystäville ja opiskelijatovereille ketkä ovat olleet tukenani sekä antaneet minulle näkökulmia, uskoa ja toivoa, samoin rakkaalle kumppanilleni vaikken tiedäkään lukeeko hän tätä missään kohtaa. Teidän luona koen olevani kotona.
Uupuneita unelmia painajaisten partaalla
Edellä mainittuihin kiitokseni ansaitseviin ihmisiin lukeutuu myös Aino jota haluan kiittää vielä erikseen hänen ihanasta, rehdistä ja todella hyviä ajatuksia sisältävästä blogitekstistään Muutama sana uupumuksesta, johon yllättäen edeltävä blogitekstini Pettymyksen kuopassa toimi jonkin sortin innoittajana. Koen että maailmassa tarvitaan todellakin lisää tällaista rehellisyyttä. Tuntuu että me olemme ainakin tässä yhteiskunnassa kytkeneet uupumukseen ja haavoittuvuuteen hyvin voimakkaita ja haitallisia stigmoja ja näitä stigmoja olisi varmasti tärkeää rikkoa. Itse asiassa keskustelin viestitse aivan vastattain erään ystäväni kanssa juuri näihin asioihin kytkeytyvistä stigmoista sekä tabuista, ja haluankin vapaasti lainaten jakaa hänen hienon huomionsa asiaan liittyen: ”Näin toimimalla suljemme oikeastaan puolet ihmisyydestä pois keskustelusta”.
Itse koen painivani jatkuvasti tämän ongelman kanssa…kuinka paljon kokemuksiaan omista heikkouksista, epävarmuuksista tai peloista voi olla rehellinen edes siinäkään tapauksessa etteivät pitäisi paikkaansa täysin tai lainkaan? Kuinka monesti ihminen saa epäonnistua? Onko jokin piste josta ei ole enää paluuta. Jokin jonka myötä saa ikuisen leiman josta vain ei oikeasti pääse enää irti? Vaikka olen kerrasta toiseen saanut todeta – tämänkin kurssin myötä jälleen heränneen kriisinkin kohdalla – että näiden asioiden ääneen lausuminen on lopulta ollut erityisen tärkeää, niin silti epäilys tässä asiassa on juuttunut syvään eikä tahdo hellittää.
Kun mietin tätä asiaa, niin siinä tuntuu olevan paljon purettavaksi. Sen olen saanut tosiaan huomata etten ole omien tuntemusteni kanssa yksin, kuten Ainokin omassa kirjoituksessaan totesi. Onhan nykyään tullut paljon uutisia vastaan siitä kuinka opiskelijoiden hyvinvointi on huonontunut jopa hälyttävällä tavalla. Olen myös kuullut että tänä vuonna ennätyksellisen paljon kurssitöitä on esimerkiksi jätetty jälkipalautukseen. Aino myös nosti esiin surullisen kuuluisan oletusarvon arkkitehtuurin opiskelijoiden uupumuksesta. Mutta koen että ilmiö on olemassa myös yli opiskelualojen. Valitettavasti huomaan aikojen raskauden myös koulun ulkopuolella olevissa ystävissäni. Etenkin oman ikäiseni ja sitä nuoremmat tuntuvat ikään kuin olevan kulumassa loppuun taikka kyynistymässä omista mahdollisuuksistaan tulevaisuudessa.
En tiedä kuinka paljon tämä vastaa muiden kokemuksia mutta koen että ainakin itse tunnun joutuvan kokoajan ikään kuin todistelemaan omaa arvoani yhteiskunnalle tai jopa toteamaan olevani arvoton. Omasta taloudellisesta pärjäämisestään on kokoajan saanut olla enemmän ja enemmän huolissaan, eikä minkäänlaista apua tunnu tältä yhteiskunnalta saavan. Tai jos saa niin päällimmäiseksi kokemukseksi kuitenkin jää että valtion nykyisen koneiston silmissä olisi parempi, että apua tukea tarvitsevat lakkaisivat olemasta ja kuluttamasta valtion rahaa. Samaan aikaan jo valmiiksi hyväosaisimmat saavat enemmän ja enemmän. Samaan aikaan nämä kaikkein hyväosaisimmat olisivat suurimmassa vastuussa myös maailmaa aina vain enemmän vahingoittavan toiminnan lopettamisessa, mutta heitä vastuutetaan asiassa kaikkein vähiten. Elämme maailmassa jossa merkitys on vain jatkuvalla kasvulla, jatkuvalla tuotolla, jatkuvalla menestyksellä, jatkuvalla voitolla ja kaikki muu saa vaikka palaa tuhkaksi. Nöyryys ja myötätunto ovat toisarvoisia asioita…paitsi silloin kun jo valmiiksi hyväosaisimmat sitä kaipaavat osakseen. Menestyneimpiä tässä maailmassa ovat tällä hetkellä röyhkeän narsistiset kaltoinkohtelijat. Juuri parhaillaan kokonaista kansaa ollaan jälleen hävittämässä maan päältä lähes toisen maailmansodan veroisella tasolla ja suurimmaksi osaksi tyydymme vain katsomaan sitä vierestä. Elämme aivan järjettömän absurdissa maailmanlaajuisessa tulehdustilassa.
Huomaan että kaikki tämä vaikuttaa minuun ja aivan varmasti moneen muuhunkin. Se on kieltämättä myös heijastanut osittain koulutyöni suorittamiseen. Olen miettinyt että yhtenä erittäin suurena syynä olen kokenut juuri maailman nykyisen kehitystilan siihen, että Espoonkin kaavasuunnitelmat jatkuvasti kasvavilla keskuksilla ja tekopyhän pöhinän täyttämillä visioilla herättävät minussa jonkinlaista lamaannuttavaa ahdistusta. Milloin tälle kaikelle sekoilulle tulee stoppi? Onko maailmassa edes koskaan ollut parempia aikoja vai onko tämä tarina ollut alusta alkaen yhtä suurta kiihdytysajoa kohti kullattua betoniseinää?
Mitä yksi maisema-arkkitehti tai kukaan muukaan voi tehdä tässä tilanteessa? Miten voisi päästä irti tästä systeemistä joka on niin perustavanlaatuisen tuntuisesti läpimätä? Tulin opiskelemaan alaa suurien unelmien kera…unelmien joissa voisin auttaa huono-osaisia, muuttaa maailmaa paremmaksi pala palalta. Mutta olen alkanut epäillä kykyjäni siihen.
Minusta ei ole mikään ihme että ihmiset uupuvat näinä aikoina. Haluan kuitenkin uskoa parempaan ja tiedän että moni maisema-arkkitehti jakaa unelmat minun kanssani.
Rukoilen että me uupuneet unelmoijat voisimme vielä nähdä toivomamme muutoksen ja vaikuttaa sen toteutumiseen. Ehkä maailmalla kuitenkin on toivoa ja meillä mahdollisuus sen parantamiseen. Jos minunkin elämään mahtuu niin paljon hyviä ihmisiä kuin tekstini alkupuolella käy ilmi niin kyllä heitä maailmassa pitäisi olla riittävästi.
Kello on puolen yön ja on aika ruveta nukkumaan että jaksaa herätä huomenna töihin. Tämän suuren vuodatuksen jälkeen on hyvä siirtyä varsinaisen reflektion pariin. Tulen käsittelemään siinä myös ehkä tähän tekstiin liittyviä ajatuksia hieman rakentavammin. Kuinka säilyä toimintakykyisenä maailmantuskan kolkutellessa ovella ja samalla pitää huoli omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista?