Edellisessä blogipostauksessani käsittelin kokemaani kiitollisuutta, mutta myös maailmantuskaa. Kerroin myös epäilyksestä siitä, kuinka rehellinen omasta ahdingostaan uskaltaa lopulta olla. Tätä epäilystä koin ajatellessani ehkä hieman raskaaltakin tuntuvaa vuodatustani maailman tilasta. Mutta haluan pitää tuon vuodatuksen tallella. Sen ulospäästäminen tuntui tärkeältä ja sen ohessa valkeni mielestäni myös rakentavia ajatuksia aiheeseen liittyen. Maailmassa on paljon vääryyttä, kauheutta ja uhkakuvia, ja on täysin ymmärrettävää että tällaisten asioiden edessä voi lamaantua. Mutta lukkoon meneminenkään ei valitettavasti mennä puusta pitkälle. Ei sillä että olisi äärimäisen väärin mennä lukkoon. Toimintakyvyttömyydestä on vain hyvä päästä joskus yli, järjellä ja ihan omaa hyvinvointia ajatellen. Kuoppaan jääminen ei auta ketään, ei itseäni ei läheisiäni eikä ketään muutakaan.
Koska haluan myös vielä kuitenkin jatkaa maisema-arkkitehdin opin tiellä, ja haluan vielä koittaa tavoitella opintojen alun unelmiani, niin minun on hyvä oppia käsittelemään tätä maailmantuskaa ja ehkä myös tiedostaa, että minkä tason maailman tilanteiden seuraaminen on minulle lopulta hyväksi. Silmiään ei tarvitse sulkea tai vääryyksille kääntää selkäänsä, mutta on hyvä tiedostaa mihin voi oikeasti juuri nyt vaikuttaa ja miten. Tämän tutkinnon suorittaminen tulee olemaan tärkeä osa omia vaikutuskykyjäni ja jos jään liikaa vellomaan maailman huoliin, niin pahimmillaan suljen tämän vaikutusmahdollisuuden pois itseltäni.
En tohtisi väittää että kurssimenestys johtuisi täysin maailmantuskasta…mutta kun katson ajassa taaksepäin niin näen että ajatukseni ovat noin kolmen viime kuukauden aikana pyörineet todella paljon suomen hyvinvointivaltion sekä maailman tilaan ja kehityssuuntaan liittyvissä huolissa. Mielestäni tuntuu varsin loogiselta että tämä heikentää suunnittelussakin varsin olennaista henkistä suorituskykyä. Kyseinen ajanjakso onkin muistissani varsin sumuinen, etenkin niiltä osin kun olen ollut itsekseni kotona tilanteessa, jossa pitäisi saada asioita aikaiseksi ja ratkottua suunnitelmallisia ongelmia. Aika on vain tuntunut katoavan johonkin. Sen muistan että olen halunnut tehdä jotain aivan muuta ja onneksi kävinkin muun muassa judossa sekä näin ihmisiä pelkän koneen ääressä jumittamisen sijaan, jota kuitenkin tuli tehtyä siltikin harmillisen paljon saamatta mitään aikaiseksi. Nytkin koneen näytön sinistä valoa tuijottaessani meinaan lamaantua, joskaan koneesta ei sentään kuulu juuri nyt tuota nykyisin jopa pahaa oloa itselleni tuottavaa tuulettimen ulinaa, sillä suorittimen tehoja enemmän vaativa CAD ohjelma ei ole päällä.
Huolestuttavaa on, että viimeisimmän kuukauden aikana judo, ystävät sekä muut harrastukset ovat jääneet väliin ja päivät ovat täyttyneet pääasiassa lamaantuneena koneen sekä puhelimen ruutua tuijottaen. Tämä aika on ollut kaikkein sumuisin.
Irti koneesta
Jo edellä mainittujen kokemusten valossa olen alkanut todella ajatella että minun tulisi siirtyä tekemään suurin osa suunnittelusta käsin ja tarvitessa digitoida suunnitelma valokuvan tai skannauksen kautta koneelle viimeistelyä sekä taittoa varten. Minun oli tarkoitus työstää suunnitelmaa käsin myös tämän kurssin aikana mutten voi tajuta kuinka päädyin tekemään piirtämistä vain koneella. Jyrkin kanssa tulikin jo puhuttua CAD ohjelman kompastuskivistä. Sen käyttö saisi omalta osaltani jäädä tulevaisuudessa ehkä vain teknisiä piirustuksia varten. CAD piirtämisen roolin on muututtava joka tapauksessa merkittävästi omassa tekemisessäni.
Haluaisin myös saavuttaa rehellisen riippumattomuuden koneesta. Ennen tietokone aikaa on toteutettu aivan uskomattoman hienoja puutarhataiteellisia ja maisema-arkkitehtonisia suunnitelmia. Kone ei ole mikään välttämättömyys suunnitelman luomisessa. Koneella tekemiseen liittyy myös hyvin stressaavaa epävarmuutta. Systeemi voi yhtäkkiä vain pettää mistä hyvänsä syystä ja hävittää jopa pitkällekin viedyn työn. Näinhän ikävästi kävi esimerkiksi Ainolle, kuten hän kertoo kirjoituksessaan Muutama sana uupumuksesta, johon viittasin myös edellisessä postauksessani. Itsekin muistan nähneeni lähes painajaisia siitä että suunnitelmani katoaa vain tuhka tuuleen, siitäkin huolimatta että varmuuskopioin siihen liittyvät tiedostot säännöllisesti ulkoiselle kovalevylle ja pilvipalveluun. Ja oikeastaan muistankin että minullahan kävi välinäytön jälkeen koneeni tehdasasetuksille mennessä se, että omakin suunnitelmani tosiaan katosi, kun olin unohtanut ladata sen ulkoiselle levylle. Onneksi välinäytön esitys oli tallessa mutta jouduin silti piirtämään suunnitelmani sen pohjalta uusiksi.
Koneella tekemisessä mukaan tulee myös sovelluksiin liittyvät ongelmat. Itse olen vältellyt Adobea siihen liittyvien eettisten sekä tietoturvaan ja tekijänoikeuksiin liittyvien kysymysten vuoksi. Olenkin hankkinut tilalle Affinityn korvaavat ohjelmat mutta kyseinen firma on näemmä myyty ja aikanaan ostamaani ohjelmistopakettia ei enää päivitetä, ja kyseiset ohjelmat ovat hyvin takkuilevia sekä rikkonaisia ja niillä tekeminen oli siksi totuttua hankalampaa sekä turhauttavaa. On ikävää että suoriutumiseni suunnittelijana on näin vahvasti monopoliasemaa ylläpitävien teknokraattifirmojen armoilla joiden uudet päivitykset ja käytäntömallit ohjelmistoihin saattavat kaataa kaiken aivan totaalisesti, teknisten virheiden ja tietoturvariskien muodossa. Vaikka jonkinlaisella tietokoneen perusosaamisella oppii uusia ohjelmia suht nopeasti, niin kyse on silti uuden ja joskus hyvin erilaisen työkalun opettelemisesta, joka hankaloittaa työskentelyä. Tietokone jatkuvasti muuttuvine käyttöjärjestelmineen ja ohjelmineen on oikeastaan perustavanlaatuisesti epävakaampi ja siten epävarmempi työympäristö kuin satoja, jopa tuhansia vuosia suhteellisen samanlaisena säilynyt fyysinen työpöytä piirtovälineineen. En ole jostain syystä tähän mennessä vielä tajunnut ollenkaan pohtia asiaa tältä kantilta, vaikka olenkin tuntenut kaipuuta käsin tekemiseen oman hyvinvointini tähden.
Tarve rutiinille ja uusille elämäntavoille
Koneen käytön lisäksi koen myös suureksi ongelmakseni sen että minun on vaikea pitää kiinni tavoittelemistani rutiineista. On kuitenkin paha sanoa, kuinka paljon tuotteliaampaa tämä normaalisti joustavampi tekemiseni olisi jos tekisinkin työt käsin. Koen että olen saanut aikaisemmin käsin paljon paremmin aikaan suhteessa koneella tekemiseen. Samoin puhelimeni ruutuajan vähentäminen olisi varmasti yksi erittäin merkittävä tekijä siinä, että keskittymiskykyni ja henkiset resurssini suunnitelman eteenpäin työstämiseen olisivat paremmat. Puhelin vain on minulle liian helppo pakokeino todellisuudesta silloin kun koen ahdistusta. Puhelin olisi paljon mukavampi vaihtaa vaikka kirjoihin, jota olenkin yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä. Ehkäpä joskus vielä onnistun tekemään tämän vaihdoksen kokonaan.
Siltikin jään miettimään, kuinka paljon rutiineissa pysyminen auttaisi minua työskentelyni edistymisessä. Voisin veikata että se auttaisi paljonkin. Työohjelmaani olin merkinnyt selvät työpäivät, joissa pysyessäni olisin varmaan saanut merkittävästi enemmän aikaan mitä lopulta sain. En myöskään onnistunut pysymään tavoite aikataulussani. Kirjoitin työohjelmaani että kaksi viimeistä viikkoa menisi taiton tekemiseen, mutta sen sijaan se meni suunnitelmien nyhräämiseen. Keskeneräiset asiat olisi pitänyt hyväksyä ja keskittyä vain vakuuttavan kokonaiskuvan toteuttamiseen. Tunnistan tosin olevani työmenetelmältäni Mike Sharplesin kirjoittajatyyppijaottelun (Sharples. 1999. How we write. Writing as a creative design) mukaisesti Muurari, eli päästän työn alle ottamistani suunnitelman osasista irti vasta kun koen niiden olevan valmiita. Toivoisin voivan kehittää itseäni toimintatavoiltani enemmän joko öljymaalariksi tai arkkitehdiksi. Onko tuo sitten mahdollista?
Minulla on tosin muistini mukaan aina ollut vaikeuksia rutiinien sekä keskittymisen kanssa. Samoin minulla on ollut taipumus jäädä kiinni ajatuksiini pääni sisään. Epäilenkin että minulla saattaisi olla jonkin asteen keskittymishäiriö, joskaan en voi sanoa sitä satavarmaksi. Katsoin aikanaan erään henkilön videon ADD:sta ja samaistuin hyvin moniin asioihin kyseisessä videossa. Olisikohan vuosi ollut 2018. Koen että tämän jälkeen aloin ymmärtää vähän paremmin omaa tekemistäni ja uskon että tämän tajuamisen ansiosta löysin uskoa myös yliopiston pääsykokeisiin osallistumiseen. Haluaisin jollain tapaa löytää samaa neuvokkuutta ja toimintamalleja nyt tähän päivään. Olen toki myös miettinyt diagnoosin hakemista, ainakin ystävieni ADHD testipapereita mielenkiinnosta täytellessäni pisteet viittaisivat selkeästi jonkinlaiseen keskittymishäiriöön. Tosin en ole kokenut asiaa vielä niin suureksi ongelmaksi, olen kokenut tähän saakka kuitenkin pärjääväni elämässä ja toivon edelleen että keksin vain itselleni sopivampia toimintatapoja asioiden sujuvaan toteuttamiseen.
Huomaan että jos varsinkin ajatusta vaativassa tekemisessäni tulee katkos, niin minulla menee suhteellisen kauan jotta pääsen taas käsiksi siihen mitä olin tekemässä. Olenkin miettinyt että jatkossa voisin kokeilla varata päivästä yhtenäisen useamman tunnin ajan jossa keskityn puhtaasti työskentelyyn enkä mihinkään muuhun. Tarvitsisin myös jonkin fyysisen paikan tai rituaalin jossa siirryn niin sanottuun työmoodiin. Tosin esimerkiksi keväänkin aikana oli tilanteita joissa jouduin keskeyttämään muutamaan otteeseen työskentelyni siksi että läheiseni kaipasivat joko apuani tai tukeani. Tästä asiasta en aio tinkiä jatkossakaan. Lähimmäiseni menevät aina työn edelle. Ehkä jatkossa minun pitäisi vain osata tiedottaa läheisilleni että työaikana minut tavoittaa todellisen tarpeen tullen esimerkiksi soittamalla, siltikin matalalla kynnyksellä muttei esimerkiksi viestisovelluksen kautta. Tätä pitää miettiä. Suurin syy on kuitenkin puhtaasti oma keskittymisen vaikeus ja olennaisesta harhaileminen. Tosin koneella näyttöä tuijottaessa tätä käy minulla paljon helpommin kuin muuten.
Ainon blogikirjoitukseen vielä kerran palatakseni. Tein myös hänen siihen linkkaamansa uupumustestin josta itse sain tulokseksi 24 pistettä. Tämä on vähemmän kuin luulin että tulos olisi ollut, mutta siltikin uupumuksen puolella. Kysymyksiä täytellessä kuitenkin tunsin että monet näistä asioista ovat olleet läsnä elämässäni ainakin varhaisteinistä saakka ja olen yhdistänyt ne juurikin mahdolliseen keskittymishäiriöön. Tuskinpa olen koko elämääni sentään ollut uupunut? Mutta tunnistin kuitenkin kyselystä myös asioita jotka ilmenevät minussa juurikin uupuneena esimerkiksi heikkohermoisuus ja jopa läheistenkin ystävieni nimien unohtelu.
Kiitos Ainolle vielä hyvästä tekstistä <3 toivon että kesä tuo lepoa ja sitä myötä paranemista uupumuksesta. Sinulle ja minulle sekä kaikille ketkä sitä nyt tarvitsevat. Koen että itselläni jonkinasteinen kestouupumus on ollut käynnissä kolmantena opiskeluni vuotenani tapahtuneesta loppuun palamisesta saakka, mutta on se aika ajoin tuntunut helpottuvankin.
Paljon on herännyt mietittävää ja pohdittavaa. Kaipaus olisi myös jo loman viettoon. Vielä olisi tarkoitus kuitenkin tehdä kurssin lopullinen loppureflektio, jossa tutkin kurssia kokonaisuutena, sekä omaa oppimistani ja toisten oppilaiden töitä sekä ajatuksia. Ajatuksenani on myös ehkä jatkaa blogia tehdessäni kurssin 6 op täydentävän suorituksen missä haluaisin edistää harjoitustyöni ainakin siihen pisteeseen kuin minulla oli alun perin tarkoitus, miksei hieman pidemmällekin jos siihen nyt kykenen. Tarkoituksenani olisi myös lähteä jatkamaan työstämistä juurikin käsin. Näistä lisää sitten myöhemmin.