Ajelulla kaupungin laitamilla

Olen taas sairaana, ja koitan sängyn pohjalta täydentää viime viikkoina aloittamiani postausluonnoksia. Aloitetaan tällä johdannolla, joka lähti rönsyilemään sivupoluille, eikä päätynyt mukaan palautettuun työhön.

– – –

Suhteeni autoiluun on aina ollut vähintäänkin ristiriitainen. Ympäristötietoinen ihminen ei voi rakastaa autoilua, saati lentämistä. Mutta entä romantikko, joka etsii loputtomasti tunnetta siitä, että kiitää läpi ajan ja maiseman?

Suhteessani joutomaihin ja välitiloihin ei ikinä ole ollut mitään epäselvää. Pikkukaupungin vanhan tehtaan pihan lasta korkeammaksi kasvaneesta vadelmaviidakosta ja veneiden talvisäilytyspaikkaa reunustavan tiheikön keskellä kulkevista ruosteisista kiskoista alkoi jotain, mikä on seurannut minua jo lähes neljä vuosikymmentä. Olen tutkinut tätä jotain taiteen saralla koko urani ajan, ja maisema-arkkitehtuurin opinnoissa olen ryhtynyt kutsumaan sitä kiinnostukseksi jälkiteollisiin maisemiin.

Olen päässyt ihmettelemään autoilua ja joutomaita Detroitiin, autokaupungin raunioille. Olen viettänyt kaupungissa yhteensä kolmisen kuukautta kahdessa eri taiteilijaresidenssissä, ja katsellut aitiopaikalta pyörän selästä sitä, mitä autoille rakennetun kaupungin raoista versoo. Tätä haluan tutkia pienoismuodossa tässä työssä, joka nostaa keskiöön autokaupungin suunnittelun jäänteet – pysäköintikentät, jotka Otaniemessäkin ovat huomattavan näkyviä maisematiloja, ja muuttaa yhden niistä aivan uudenlaiseksi puistoksi.

Minua on aina kiehtonut ylenkatsottu, huomiotta jätetty maisema, joka luo omat sääntönsä ja loputtomia mahdollisuuksia seikkailuun. Onko mahdollista suunnitella opetuslaboratoriona toimiva puisto, joka ei kiellä autoilun olemassaoloa ja noudattaa joutomaan sääntöjä olematta kuitenkaan oikeasti sellainen? Missä kulkevat maisema-arkkitehtuurin rajat, ja mitä voimme oppia luonnonprosesseilta? Näitä ja muita asioita lähden pohtimaan tässä työssä, hyppää kyytiin!

– – –

Toukokuussa johdantoa kirjoittaessani ja nyt editoidessani pohdin samaa asiaa: haluan kirjoittaa enemmän. Teksti tuntuu jäykältä, vähemmän virtaavalta kuin aikoina, jolloin olen kirjoittanut lähes päivittäin. Oppimisprosessin kannalta kirjoittaminen on minulle hyvä työkalu, mutta tajusin jotain kiinnostavaa tämän kurssin aikana: kun olen stressaantunut ja toimin liian vähillä unilla, pystyn kyllä tuottamaan kuvia ja visuaalista materiaalia, mutten tekstiä. Varsin tärkeä tajuaminen suunnittelutöiden työprosessien kannalta. Uskon että tämä osaltaan selittää myös sitä, miksi työni ei tarpeeksi auennut katsojalle – en yksinkertaisesti saanut tärkeitä asioita sanottua ollessani liian stressaantunut ja uupunut.

Jatkossa minun on ensinnäkin kirjoitettava suunnitelmani tekstit aikaisemmassa vaiheessa ja toiseksi pyrittävä rauhoittamaan elämää niin, ettei minulta mene yöunet ja työkyky. Löydettävä parempi work-life balance, kuten amerikkalainen sanoisi. Päästävä siihen virtaan, missä teksti ja tekeminen soljuvat. Tiedän kokemuksesta että virtaan pääseminen vaatii ympärilleen tyhjää tilaa, arkisia askareita, kävelyitä, ajelehtimista. Tunnen myös itseni, ja olen jo aiemmin pohtinut olevani Daniel Chandlerin Writing Strategies -tyypittelyssä eniten vesivärimaalari, niin kirjoittamisessa kuin kaikessa muussakin luovassa työssä. Asiat jalostuvat pitkälle pääni sisällä, ja tulevat sitten ulos yleensä jo jonkinlaisen muodon ottaneena. Tietenkin käytän myös muita strategioita; editoin kuin öljyvärimaalari ja joskus kun onnistaa, suunnittelen etukäteen kuin arkkitehti. Samaistun kuitenki vahvasti Chandlerin artikkelissa lainattuun yhdysvaltalaisakateemikko William Lutziin, joka sanoo:

Before I write, I write in my mind. The more difficult and complex the writing, the more time I need to think before I write. Ideas incubate in my mind. While I talk, drive, swim and exercise I am thinking, planning, writing. I think about the introduction, what examples to use, how to develop the main idea, what kind of conclusion to use. I write, revise, agonize, despair, give up, only to start all over again, and all of this before I ever begin to put words on paper… Writing is not a process of discovery for me… The writing process takes place in my mind. Once that process is complete the product emerges. Often I can write pages without pause and with very little, if any, revision or even minor changes. (Chandler 1995 / Waldrep 1985, I, s. 186-7)

Tyhjää tilaa ajatusten kasvulle ei viime kuukausina ole ollut, ja se lisää luovuudessa olevaa jumia – ihan kuin uupumuksessa ei itsessään olisi tarpeeksi jaksamista (pun intended). Sanojen saaminen paperille eli tässä tapauksessa näppäimistöltä blogikirjoituksiksi tuntuu juuri nyt lähes mahdottomalta, mikä kertoo paljon, kun tavallisesti olen ihminen joka rakastaa kirjoittaa ja yhdistää kuvia ja tekstiä. Koitan löytää lempeyttä, ja saada vielä muutaman prosessia avaavan postauksen tehtyä. Ehkä johonkin voi tulla enimmäkseen kuvia, ja laitan jäljellä olevat paukut (tuntuu kuin: kuivasta rätistä vesipisaran pusertaminen) kurssin loppureflektion mahdollisimman hyvin kirjoittamiseen. Sain Koon kirjoituksista vähän lisävoimia – omien kokemusten, ajatusten ja tunteiden jakaminen suoraan on voimakas ja tärkeä asia, kiitos siitä. Olen lukenut kaikkien blogeja kevään aikana ja ihaillut kollegoideni ajattelevaisia huomioita omista työtavoistaan, suunnittelukohteesta, ekskursiosta, elämästä. Odotan innolla viimeisiin postauksiin syventymistä oman oppimispäiväkirjan valmistuttua.

Artikkelin (valo)kuvat: Gold mine, Detroit (2016); tussipiirustus D minor (2024); Woodbridge, Detroit (2022), Drive-in, Detroit (2022) ja Asleep, Detroit (2022). Alla valokuvasarja autoja maisemassa kuukauden junamatkalta ympäri Amerikkaa syksyllä 2022.