Tukholmassa sijaitseva hautuumaa oli itselleni ehkä ekskursion hienoin kohde. Hautuumaa oli myös maaston muotoilultaan hyvin erityinen. Tässä postauksessa pohdin Skogskyrkogårdenin maastonmuotoilua ja sitä, mitä siitä voisin oppia suhteessa omaan harjoitustyöhöni.
Hautuumaan keskusaukiolla sijaitsee nurmikumpu, Almhöjden, jonka huipulla on riippajalavista koostuva pieni puistikko. Keskusaukion ja nurmikummun maastonmuotoilu on pehmeän linjavaa, ja vaikka suhteellisen jyrkkiäkin rinteitä ja suuria korkeuseroja kokonaisuuteen kuuluu, ei sitä maisemaa katsoessa tule ajatelleeksi. Kokonaisuus on hyvin harmoninen. Almhöjdenin nurmikummun pohjoisrinne on etelärinnettä selvästi jyrkempi. Pohjoispuolelta kummulle noustaan portaita pitkin. Portaat loivenevat vähitellen ylös noustessa. Kummun eteläpuolellelta laskeudutaan alas polkua pitkin. Maisema avautuu etelään kohti metsähautuumaata hyvin loivasti ja pehmeästi. Pohjoiseen kummulta avautuva näkymä on sen sijaan polveilevampi – kuin katsoisi kumpujen rajaamaan laaksoon.
Kumpujen rinteet ovat muodoltaan kuperia. Laaksoa kohti rinteen muoto kovertuu. Jyrkkiä, suoria muotoja rinteissä on vähän. Kokonaisvaikutelma on pehmeä ja rauhallinen, laaksomainen. Kumpu on aukion keskipiste, joka jakaa hautuumaan avoimen pohjoisosan ja metsäisen eteläosan toisistaan. Rauhallinen maastonmuotoilu tekee tästä siirtymästä kuitenkin epädramaattisen.
Mitä tästä voisi sitten oppia harjoitustyöni kohdetta, Alvarinaukiota ajatellen? Paikat ovat sekä luonteeltaan että funktioltaan hyvin erilaisia keskenään. Hautuumaan keskusaukio on päärakennusta lukuun ottamatta kasvillisuuden ympäröimä, kun taas Alvarinakiota ympäröivät pääosin rakennukset. Lisäksi Alvarinaukio on mittasuhteiltaan paljon Skogskyrkogårdenin keskusaukiota pienempi. Skogskyrkogårdenin kumpu ja sen päällä oleva jalavapuistikko on nostettu keskusaukion pääaiheiksi. Alvarinaukiolla maastonmuotoilun tulisi olla sopusoinnussa rakennusten ja olemassa olevan maastonmuotoilun kanssa ja olla hienovaraista. Ehkä kuitenkin joitain yhteisiä nimittäjiä on – rauhallisuus, epädramaattisuus ja maastonmuotojen toisaalta kokoava vaikutus, toisaalta tilaa jakava ominaisuus. Kuperien ja koverien muotojen yhdistäminen sekä kokonaisuuden linjakkuus, sulavuus ovat myös asioita, jotka tarttuvat mieleeni. Ehkäpä keskeisimpänä piirteenä, ja ohjenuorana (?), itselleni voisi olla tietynlainen yhtenäisyys, johon pyrkiä maastonmuotoilussa.
