Välikritiikissä sain neuvoksi tutustua paremmin japanilaiseen termiin ’Shakkei’, joka kääntyy varastetuksi tai lainatuksi maisemaksi. Kyseessä on suunnitteluperiaate, jossa taustamaisema sisällytetään osaksi puutarhan sommittelua. Termi oli itselleni entuudestaan jollain tasolla tuttu, sillä noin vuosi sitten olin selaillut kirjastossa Rahel Hartmann Schweizerin kirjaa Borrowed Sceneries (2024), joka käsitteli nimenomaista aihetta. Kritiikin jälkeen suuntasin kirjastoon lainaamaan kirjan.
Schweizerin kirjan selailun (todella en edes pyrkinyt lukemaan kirjaa alusta loppuun) lisäksi löysin myös toisen tekstin aiheen ympäristä. Istuessani aurinkoisena perjantaina Tuomiokirkon portailla luin Wybe Kuitertin kirjoittaman artikkelin Borrowing scenery and the landscape that lends – the final chapter of Yuanye (2015), joka oli julkaistu Journal of Landscape Architecturessa. Artikkeli koostuu kiinalaisen puutarhasuunnittelijan Ji Chengin vuonna 1631 kirjoittaman kirjan viimeisestä kapaleesta, sekä Kuitertin englanninkielisestä tulkinnasta.
Artikkelin ytimessä on ajatus siitä, että lainattu maisema on oikeastaan jotain paljon suurempaa kuin vain keino venyttää puutarhan rajoja todellisuutta pidemmälle. Se on maisemasuunnittelun filosofinen olemus, jota kaikella suunnittelulla loppupeleissä tavoitellaan, ja tämän vuoksi ajatus esitelläänkin Kuitertin mukaan Yuanyen viimeisenä kokoava ja yhteenvetävänä kappaleena.
Laajimmillaan lainatussa maisemassa on kyse jostain, mitä on hyvin vaikea lopulta määrittää. Artikkelin omin sanoin kyse on tietynlaisesta runoudesta, joka oikeastaan avautuu vain runollisesti ajatteleville. Koen itse, että konsepti on itsessään melko helposti ymmärrettävissä (tämä on ehkä jonkinlaista hölmöä itsevarmuutta). En kuitenkaan usko, että olen aivan ymmärtänyt miten syvällisellä tavalla sitä on mahdollista soveltaa omassa suunnittelussa. Juuri nyt se tuntuu enemmän tavalta tarkastella maailmaa. Kuinka tämän voi välittää suunnittelun kautta myös muille?
”There is no strategy in borrowing, it is simply following what touches you emotionally” (Kuitert 2015, s. 39.) Hmmm…