Kohdeyleisö: Maisema-arkkitehtuurin opettajakunta
Ihmisillä on ollut kautta aikojen psykososiaalinen tarve kommunikoida omasta ajastaan ja elämästään. Taide, sen eri muodoissa on tarjonnut väylän kommunikoida olemassaolon merkitystä. Taide on tuonut lohdutusta ja sisältöä elämään. Taide on herättänyt kysymyksiä ja toiminut työkaluna olemassaolon pohdinnoissa. Taide on yhdistänyt ihmisiä ylisukupolvisesti ja muistuttanut historiastamme. Taiteen kautta on välittynyt eri ajanjaksojen ihanteet, haasteet ja utopiat. Se, mikä on säilynyt taiteena ei kuitenkaan kerro koko kuvaa ihmiskunnan historiasta tai miten taide on käsitetty kulttuurisesti. Taiteen eri ilmenemismuodot ovat kautta-aikojen kokeneet murrosvaiheita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, mikä käsitetään taiteena. Maalaustaide vapautui todellisuuden kuvaamisesta, kun valokuvaus keksittiin. Valokuvaus taidemuotona sen sijaan on läpi historiansa ajan problematisoinut taakkaansa ajan pysäyttäjänä. Jokaisella mediumilla on sen ominaisuuksista kumpuavia piirteitä, jotka tekevät mediumista ainutkertaisen, mutta samalla paradoksaalisesti kyllä rajoittuneen. Sillä samat piirteet, jotka tekevät tietystä mediumista ainulaatuisen saattavat rajoittaa tekijän ilmaisunvapautta tai ainakin kaventaa yleistä kulttuurista käsitystä siitä, mikä ymmärretään kunakin aikana taiteena.
Maisema-arkkitehtuuri ei ole tässä mielessä poikkeus. Pintapuolinen raapaisu maisema-arkkitehtuurin teoriaan paljastaa, että maisema-arkkitehtuurissa keskustellaan siitä, millaisia ontologisia merkityksiä alalle annetaan ja miten nämä merkitykset vaikuttavat teoriasta kirjoittaviin tahoihin, suunnittelijoihin, jotka luovat uutta maisema-arkkitehtuuria ja opiskelijoihin, joista muovautuu tulevaisuuden tekijöitä. Siinä missä taide yleisesti koetaan kliinisessä sisätilassa, oli se sitten museo, taidebiennaali taikka kirja kädessä, maisema-arkkitehtuuri koetaan ulkotilassa, useimmiten keskellä hektistä kaupunkia. Lähes poikkeuksetta maisema-arkkitehtuurikohteet ovat ilmaisia kaikkien ulottuvilla vuorokauden ympäri, toisin kuin muu taide. Maisema-arkkitehtuurin vahvuus on sen saavutettavuus. Maisema-arkkitehtuuri on demokraattista ja siinä mielessä sitä on hankala kutsua pelkästään eliitin taiteeksi. Siitä huolimatta vain harva käsittää maisema-arkkitehtuurin taiteena. Mistä tämä johtuu?
Ala tuntuu kärsivän akateemisen keskustelun puutteesta. Kysymyksiä kuten, mitä maisema-arkkitehtuuri tarkoittaa ja millaisia merkityksiä sille annetaan ei yksinkertaisesti kysytä. Marc Treib kirjoittaa Meaning in Landscape Architecture & Gardens (2011) esipuheessaan, että maisema-arkkitehtuuria on vain vähän kiinnostanut maisema-arkkitehtuurin sisällölliset merkitykset (Treib, s.9). Tämä sama keskustelunpuute vaivaa myös yliopistoja. Opiskelijoilta ei kysytä, mitä heidän suunnittelemansa työt kertovat? Millaisia ihmisyyttä tai aikaa käsitteleviä merkityksiä suunnitelmiin halutaan sisällyttää ja miten ne siinä ilmenevät. Harjoitus pohtia ekologisten ja sosiaalisten arvojen lisäksi ihmisen olemassaolon kysymyksiä ei sisällytetä opintojen lomaan. Tämä puute on toki helppo ymmärtää antroposenin aikana – aikana jolloin jokainen maisema-arkkitehti pohtii, miten ennallistaa taikka palauttaa luontoa, jota ilman maisema-arkkitehtuuria ei olisi alana.
Miten siis suuri yleisö voisi tuntea maisema-arkkitehtuurin taiteena, mikäli sen suunnittelijat ja alaa edustavat instituutiot eivät koe tärkeäksi keskustella maisema-arkkitehtuurin merkityksistä? Arthur Dantonin määritelmän mukaan, luova työ muuttuu taiteeksi, kun se viittaa kontekstiltaan tai diskurssiltaan taiteeseen (Herrington, s.176). Voisi kuvitella, että nimenomaan maisema-arkkitehtuuri tarjoaa, mitä herkullisimman ilmaisumuodon viitata aikamme taiteilijoita piinaavaan aiheeseen, luontokatoon. Mutta juuri tässä piilee alan ongelma. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että maisema-arkkitehtuuri ei kykene ylittämään omaa luontoaan, siis sitä, että se kommentoisi itsensä ulkopuolisiin aisioihin sille ominaisin materiaalein kuten aiheisiin, jotka koskevat luontoa. Maisema-arkkitehtien materiaalit, jotka syntyvät uudelleen kasvun ja lahoamisen prosessista, on valjastettu ekologisiin tai sujuvan arjen käyttötarkoituksiin. Maisema-arkkitehdit laskevat viherkertoimia, suunnittelevat hulevesien virtaussuuntia saamatta mahdollisuutta pohtia, mitä olemassaolo tarkoittaa tai miten sen voisi ilmaista maisema-arkkitehtuurin keinoin. Taide osana maisema-arkkitehtuuria tuntuu siis katoavan välttämättömyyksien alle. Toisekseen maisema-arkkitehtuurin taiteellista ulottuvuutta rajoittaa rakenteelliset seikat. Maisema-arkkitehtuurin kaventunut merkitys hyödyn ympäristönä palvelee, mitä oivallisimmin neoliberaalista ideologiaa, joka antaa arvoa vain sille, mikä on rahassa mitattavissa. Yksityisen ja julkisen sektorin vaatimukset helppohoitoisuudesta, nopeasta suunnitteluaikataulusta ja olemattomasta budjetista jyräävät kulttuuria luovat arvot. Ei siis ihme, että neoliberaalin lävistämänä aikakautena teoreetikot kuten Marc Treib kirjoittaa, miten nykypäivän maisema-arkkitehtuuri määritellään tai arvotetaan sen käytettävyyden ja mukavuuden perusteella (Saunders 2012).
Treibin määritelmästä puuttuu kaikki ne ulottuvuudet, jotka voisivat tehdä maisema-arkkitehtuurista taidetta. On siis ilmiselvää, että mikäli instituutiot eivät näe tarpeekseen sisällyttää merkityksen antamista maisema-arkkitehtuuriin, voidaan kyseenalaistaa maisema-arkkitehtuuri taiteenmuotona. William S.Saunders kysyykin, onko maisema-arkkitehtuurin kannalta oleellista viitata itsensä ulkopuolelle esimerkiksi tiettyyn ideaan, historiaan, tieteeseen tai taiteeseen? Riittääkö, että maisema-arkkitehtuuri esittää vain itsessään olevaa, materiaalisia ominaisuuksia kuten muotoa, mittakaavaa, värejä, valoa ja tuoksua? (Saunders, 2012.) Ovatko maisema-arkkitehtuurin parissa työskentelevät opettajat, suunnittelijat ja opiskelijat valmiita luopumaan maisema-arkkitehtuurista taidemuotona? Ja mikäli maisema-arkkitehtuuria ei nähdä taiteena, miksi kutsuisimme sitä? Voiko maisema-arkkitehtuuria kutsua yhä maisema-arkkitehtuuriksi, mikäli siltä karsitaan kyky toimia viestinviejänä ihmisyydestä yli sukupolvien? Nyt jos koskaan ala tarvitsee teoreettista keskustelua instituutioiden sisällä esimerkiksi siitä, millaisia merkityksiä luontoa uudistava maisema-arkkitehtuuri sisältää, sillä ainoastaan tulevaisuus näyttää, nähdäänkö 2000-luvun alku aikana, jolloin instituutiot ja rakenteet aiheuttivat maisema-arkkitehtuurin näivettymisen.
Lähteet:
Herrington, S. 2007. Gardens Can Mean. Teoksessa: Gillette, J., Herrington, S., Olin, L. and Treib, M. (toim.) Meaning in Landscape Architecture & Garden. Oxon: Routledge. S. 174-202. ISBN 13:978-0-415-61725-3
Saunders, S.W. 2012. Hoe does Landscape Architecture mean? Landscape architecture magazine, 2012.
Treib, M. 2007. Meaning and meanings esipuhe. Teoksessa: Gillette, J., Herrington, S., Olin, L. and Treib, M. (toim.) Meaning in Landscape Architecture & Garden. Oxon: Routledge. S. 174-202. ISBN 13:978-0-415-61725-3
Olafur Eliasson, Waterfall (2004)Hall Art Foundation, Reading, VT
