(Artikkeli luonnonsuojelujulkaisuun)
Kaupungistumisen myötä yhä useampi kasvaa keskellä rakennettua ympäristöä vieraantuen yhä enemmän luonnosta. Luonnosta saamamme resurssit ovat kuitenkin elämämme elinehto, minkä vuoksi emme voi ikinä täysin irrottautua luonnosta. Sen suojelu tulevaisuutta varten on elintärkeää. Miten kaupungissa syntyneet ja asuneet pystyvät kuitenkin suojelemaan jotain, mistä he ovat alkaneet vieraantua?
Nykymaisema-arkkitehtuurin avulla luonto on mahdollista tuoda osaksi ihmisten elinympäristöjä myös kaupungeissa. Voidaanko suunniteltu ympäristö kuitenkaan kokea luonnollisena? Maisema-arkkitehti Anne Whiston Spirn esittää tekstissään ”The Authority of Nature: Conflict and Confusion in Landscape Architecture” olemassa olevat kaksi eri luontoa: toinen on rakentamaton ja villi luonto, kun taas toinen on ihmisen rakentama ja muokattu luonto. Vihreää ympäristöä rakentaessa vihreän ulkokuoren alla voi lymytä paljon erilaisia ratkaisuja, mitkä eivät ole lainkaan luonnollisia. Jyrkät luiskat saadaan viherrytettyä erilaisien muovisten kennojen avulla, viherseinien ja -kattojen kasvillisuus on rajoitettua ja niiden toiminta perustuu ihmisten tekemiin monimutkaisiin seinä- ja kattorakenteisiin, jotka pidättävät vettä, kasvillisuusalueista saadaan monipuolisia yhdistelemällä kasvilajeja, jotka ovat monien vuosikymmenien jalostuksen tulosta, eivätkä suomen luonnossa elä yhdessä. Tämän vuoksi suomen luonnolta näyttävä ympäristö, voi pitää sisällään paljon luonnottomia asioita ja väärentää ihmisen kuvaa luonnosta.
Ihmisen rakentama, muokattu luonto on kuitenkin merkittävä osa ympäristöämme kaupunkien rakennetun viherympäristön sekä maa- ja metsätalouden ympäristöjen muodossa. Näiden ympäristöjen luonnonvoimien voimakkaalla ohjaamisella ja rajoittamisella voi kuitenkin olla ongelmalliset seuraukset tulevaisuudessa, mikä näkyy tulvien, vieraslajien ja luonnonmonimuotoisuuden heikkenemisen muodossa. Alueen alkuperäiskasvillisuutta ekosysteemeineen on kuitenkin mahdollista pyrkiä tuomaan takaisin ennallistamalla voimakkaasti ihmisen muokkaamia alueita, kuten esimerkiksi Alankomaiden Aire-joen ennallistamisprojektissa. Joen uoman ja sen ympäristön ennallistaminen on luonut alkuperäisempää ympäristöä, mutta voidaanko ennallistamalla saavuttaa ikinä sitä villiä ja rakentamatonta luontoa monimutkaisine ekosysteemeineen, mikä alueella ennen ihmisen väliintuloa on ollut? Sen voi tietää vain kehitystä seuraamalla ja pitkäjänteisellä alueen muutoksien tutkimisella.
On totuttu ajattelemaan, että luonto kehittyy vaihe vaiheelta sukkession kautta kohti kliimaksia eli vakaata eliöyhteisöä ja tasapainoa. Arkkitehti ja insinööri Robert E. Cook kuitenkin esittää tekstissään ”Do Landscapes Learn? Ecology’s ’New Paradigm’ and Design in Landscape Architecture” uudesta ekologisesta suuntauksesta, jossa pääpainona on luonnon kehitys ja sen jatkuva muutos. Luonto voi muuttua ja kehittyä monia erilaisia polkuja pitkin, eikä eri alueiden kehitystä voi verrata toisiinsa eikä täten ennustaa. Rakennetussa viherympäristössäkin luonnolle tulisi antaa mahdollisuus kehittyä omaan suuntaansa ilman ihmisen rakentamia keinotekoisia elinolosuhteita ja toimia rajoittaa ja ohjata kehitystä.
Kuten vanha sanontakin kuuluu, ihminen oppii vain tekemällä ja omia virheitään reflektoimalla, mikä on hyvä pitää muistissa myös rakennetun viherympäristön kohdalla. Kuten Whiston Spirnkin toteaa tekstissään ”luonto voidaan rakentaa, mutta se ei ole vain rakennelma”. Rakennetusta viherympäristöstä tulisi oppia luonnon kehityksestä ja sen merkityksestä tutkimisen kautta, kun ympäristön suunnittelua lähestyttäisiin alkuperäisyyden ja alueelle ominaisen kasvillisuuden ja ekosysteemin kautta. Tämän avulla alkuperäisen, alueelle ominaisen luonnon merkitys tulisi tutuksi myös sen läheisyydessä eläville kaupunkilaisille, jotka oppisivat näkemään eron rakennetun ja rakentamattoman luonnon välillä. Ymmärrys ja tietoa mahdollistaisivat alkuperäisen, suomalaisen luonnon suojelun tulevaisuudessa.