Kurssin aikana oma suunnitteluprosessini on muuttunut ja tarkentunut useaan otteeseen. Jälkikäteen tarkasteltuna ehkä merkittävin oppi on ollut huomata, kuinka alkuperäinen idea voi muuttua huomattavasti matkan varrella ja kuinka suunnitelman varsinainen ydin löytyy usein vasta useiden keskustelujen, ohjausten ja kokeilujen jälkeen. Vaikka lopullinen konsepti keskittyy reittien suunnitteluun, kasvillisuuden kulumiseen ja palautumiseen, lähtökohdat olivat aluksi melko erilaiset, vaikka perusidea on pyörinyt samoissa teemoissa.
Ensimmäisessä ohjauksessa Juhan kanssa kiinnostukseni kohdistui erityisesti ihmisten ja myös eläinten, erityisesti koirien, käyttäytymiseen kampusympäristössä. Opiskelijoilla ja alueen muilla asukkailla on usein koiria lemmikkeinä, joita pitää ulkoiluttaa. Myös maastopyöräily ja muu toiminta kuluttaa ympäristöä. Pohdin ihmisten liikkumisen lisäksi koirien vaikutusta kasvillisuuteen ja ympäristön kulumiseen, sillä ensimmäisessä ohjauksessa nousi esiin kiinnostava havainto siitä, kuinka koirien käyttäytymisellä voi olla merkittävä vaikutus kasvillisuuden selviytymiseen.
Juha kertoi tapauksesta, jossa kokonainen puurivi oli oletettavasti kuollut koirien kuopimiskäyttäytymisen sekä maaperään kulkeutuneiden bakteerien seurauksena. Keskustelimme myös siitä, kuinka tähän ongelmaan on joissakin ympäristöissä pyritty vastaamaan erityisillä koirien ”vessoilla” eli pylväillä, jotka ottavat vastaan koirien aiheuttaman kuormituksen puiden ja muun kasvillisuuden sijaan. Hän korosti kulumisen tutkimisen tärkeyttä, ja päätin lähteä tutkimaan erityisesti koirien aiheuttamaa kulumista tarkemmin.
Ajatus oli kiinnostava, mutta koin nopeasti sen suunnittelun haastavaksi. Erityisesti pohdin sitä, kuinka koirien käyttäytymistä muuttavat rakenteet voitaisiin sovittaa maisemaan siten, että ne houkuttelisivat koiria käyttämään niitä, mutta eivät samalla hallitsisi maisemaa ihmisen näkökulmasta. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä selvemmäksi kävi, että toimivan ratkaisun toteuttaminen vaatisi laajoja muutoksia olemassa olevaan ympäristöön ja paikoin jopa merkittävää puuston harventamista. Toisaalta myös alkoi tuntua siltä, että vaikka aihe varmasti onkin tärkeä, se lähti ajautumaan sivuraiteille kurssin aihealueesta ja olisin toivonut ohjaajalta tietoisuutta asiasta, käsittelihän kurssi nimenomaan kasvillisuutta ja kampusympäristöä. Vaikka idea ei lopulta jäänyt työn keskiöön, se johdatti pohtimaan laajemmin ihmisten ja eläinten käyttäytymisen ohjaamista erilaisin maisema-arkkitehtuurin keinoin.
Vähitellen huomio siirtyi käyttäytymisestä niihin jälkiin, joita käyttäytyminen jättää ympäristöön. Kiinnostuin jo kurssin alussa desire lines -ilmiöstä eli epävirallisista kulkureiteistä, jotka syntyvät ihmisten liikkuessa omien tarpeidensa mukaisesti. Aloin pohtia sitä, kuinka kasvillisuus kuluu siellä, missä ihmiset luonnostaan kulkevat, ja kuinka valmiiksi suunnitellut reitit eivät aina vastaa käyttäjien todellisia tarpeita. Monesti ihmiset etsivät nopeimman, suorimman tai helpoimman kulkuyhteyden riippumatta siitä, mitä suunnittelija on alun perin tarkoittanut. Erityisesti kiinnosti tutkia Vuorimiehentien ja Kemistintien väliin jäävää pientä viheraluetta, joka on kovan kulutuksen jäljiltä todella surullisessa kunnossa.
Tästä syntyi vähitellen ajatus kasvillisuuden kulumisesta ja myöhemmin myös palautumisesta. Kiinnostuin tutkimaan sitä, kuinka eri kasvillisuustyypit reagoivat käyttöön, kuinka nopeasti ne kuluvat ja kuinka hyvin ne palautuvat kulutuksen jälkeen. Samalla aloin selvittää eri kasvilajien kulutuskestävyyttä sekä niiden selviytymistä erilaisissa ympäristöolosuhteissa. Erityisen hyödylliseksi osoittautui Helsingin kaupungin katukasvillisuustaulukko, josta löytyi arvokasta tietoa kasvilajien ominaisuuksista. Aloin nähdä erilaiset ympäristöolosuhteet mahdollisuutena kokeelliselle tutkimukselle ja havainnoinnille.
Erityisesti Vuorimiehentien ja Kemistintien välinen alue oli kulutuksen kannalta tärkeä kohde tutkia, mutta kävi selväksi, että kurssin kannalta vaaditaan muitakin kohteita, jotta laajuus olisi riittävän suuri. Tämän takia lähdin tutkimaan muita Otaniemen alueita, jos saisin niitä yhdistettyä kulumisen ja palautumisen konseptiin.
Näistä ajatuksista kehittyi idea kolmen pilottikohteen muodostamasta tutkimusverkostosta. Pilottikohteet edustaisivat erilaista käyttöintensiteettiä: yhtä vähäisen kulutuksen aluetta, yhtä keskivertoisen kulutuksen aluetta ja yhtä voimakkaan kulutuksen aluetta. Kaikissa kohteissa käytettäisiin samoja kasvilajeja ja materiaaleja, jolloin niiden käyttäytymistä voitaisiin vertailla keskenään. Ajatuksena oli, että opiskelijat voisivat seurata kasvillisuuden palautumista, taimien selviytymistä sekä ympäristöolosuhteiden vaikutuksia kasveihin useiden vuosien ajan. Pilottikohteet toimisivat samalla konkreettisina esimerkkeinä siitä, kuinka kulutus vaikuttaa maisema-arkkitehtuuriin ja kuinka sitä voidaan hyödyntää suunnittelun välineenä.
Erityisen kiinnostavaksi muodostui ajatus siitä, että ihmiset muodostavat kulkureittinsä sinne, missä niitä todella tarvitaan myös tiloissa, missä se ei ole ehkä ilmiselvin esimerkiksi kasvillisuuden takia. Tästä syystä suunnitelmaan tuli vahva osallistava ulottuvuus. Pohdin mahdollisuutta, että tulevat opiskelijat voisivat suunnitella pieniä osa-alueita pilottikohteiden sisällä ja että uudet ratkaisut perustuisivat aikaisempien vuosikurssien tekemiin havaintoihin sekä suunnitelmiin. Näin ympäristö kehittyisi jatkuvasti tutkimuksen ja opetuksen yhteisenä alustana.
Päädyin kuitenkin ohjausten aikana jättämään taimien istuttamisen, selviytymisen tarkkailun olosuhteiden perusteella ja vertailulla sekä opiskelijoille varatut eri vyöhykkeet taka-alalle. Koin, että vaikka idea siitä että opiskelijat vuosi toisensa jälkeen pääsevät itse osallistumaan alueen kasvillisuuden hoitoon, suunnitteluun ja istuttamiseen oli hyvä, se vaatisi turhan paljon hukka-alueita ja suunnittelemattomaksi jätettyjä alueita olennaisilta ja myös arvokkailta alueilta, mikä ei vastaa mielestäni sitä kohtelua mitä kyseiset kampusympäristön alueet ansaitsisivat.
Toisen välikritiikin aikana oli kiinnostavaa päästä näkemään muiden opiskelijoiden töitä laajemmin, sillä pelkkien ohjausten ohella ei päässyt varsinaisesti seuraamaan muiden töitä sen enempää ja muiden kurssikaverien kanssa yhteydenpito ja puhuminen oli jäänyt vähäiseksi. Toisaalta kurssityöni on yksilötyö, mutta alkoi tuntumaan, että toisten töiden seuraaminen ja muiden kanssa jutteleminen suunnittelusta olisi voinut olla todella hedelmällistä oman ajatustoiminnan kannalta.
Toimin kriitikkona Veera V:n, Sinna ja Marian sekä Antin ja Lauran töille. Veeran työssä minua kiinnosti erityisesti historiallinen näkökulma. Täyttömaan historia, rantaviivan jatkuvat muutokset sekä meritulvariskin huomioiminen loivat selkeän yhteyden paikan menneisyyden ja tulevaisuuden välille. Pohdin erityisesti sitä, kuinka luontosuhteen muuttuminen näkyy maisemassa ja kuinka alue jakautuu hyvin erilaisiin osiin. Jäin myös miettimään Maarinrannan arboretumin roolia opetuksen näkökulmasta. Odotan innolla päästä näkemään, miten työ edistyy ja lähteekö se kenties haarautumaan johonkin uuteen suuntaan vielä kurssin loppuvaiheilla.
Sinnan ja Marian työssä puolestaan kiehtoi kokeellisen maisemalaboratorion ajatus. Pidin siitä, kuinka oppiminen nähtiin vähitellen rakentuvana prosessina ja kuinka pihoja voitiin tarkastella sekä maastossa että rakennuksen sisältä eri tasoilta. Työssä oli paljon potentiaalia kokeellisille tutkimuksille, ja erityisesti kasvillisuuden roolin korostaminen tuntui onnistuneelta. Mielenkiintoista on nähdä, kuinka pienet sisäpihat voidaan suunnitella konseptin mukaisiksi ja miten luonnollisesti ne tulevat sujahtamaan Kandikeskuksen arvokkaaseen ympäristöön.
Antin ja Lauran työssä huomioni kiinnittyi suunnittelualueen laajuuteen. Pohdin, pysyykö arboretumi työn varsinaisena ytimenä vai hajaantuuko kokonaisuus liian moneen suuntaan. Samalla mietin tilan jakautumista ja sitä, kuinka paljon arvokasta ympäristöä voidaan osoittaa tutkimuskäyttöön. Esityksessä korostui vahvasti esteettinen näkökulma, mutta kokonaisuus tuntui vielä hieman hajanaiselta.
Välikritiikin aikaan oma työni tuntui todella hukassa olevalta ja tuntui, että oma kokonaisuuteni on hajalla ja olisin tarvinnut aiheen suunnan kanssa ohjausta jo ennen välikritiikkiä. Saamani palaute tuli hieman yllätyksenä, olinhan saanut jo heti ensimmäisessä ohjauksessa sen käsityksen, että kuluminen olisi tärkeä ja hyvä aihe tutkia. Olo oli todella hämmentynyt ja pettynyt, sillä olin ohjausten perusteella siinä uskossa, että aiheeni on kurssin kannalta hyvä ja että olen oikeilla jäljillä hajanaisuudesta huolimatta.
Kurssin loppupuolella työni suunta muuttui jälleen merkittävästi. Jyrkin ohjauksen jälkeen huomio alkoi siirtyä kulumisen tutkimisesta kohti reittien suunnittelua. Aloin pohtia, mikä tekee reitistä hyvin suunnitellun ja mikä puolestaan johtaa siihen, että käyttäjät hylkäävät suunnitellun reitin. Tässä vaiheessa kulumisesta muodostui enemmänkin seuraus kuin varsinainen tutkimuskohde. Huomio siirtyi reittien ominaisuuksiin, niiden muotokieleen sekä ympäröivän kasvillisuuden vaikutukseen.
Tästä syntyi ajatus kahden erilaisen reitin vertailemisesta. Toinen reiteistä voisi sisältää porrastuksia, kiemurtelua ja kulkua hidastavia elementtejä, kun taas toinen olisi mahdollisimman suoraviivainen ja helppokulkuinen. Ajatuksena oli tarkastella, kuinka erilaiset suunnitteluratkaisut vaikuttavat käyttäjien reittivalintoihin ja sitä kautta ympäristön kulumiseen. Tämä tuntui luontevalta ratkaisulta, sillä koska kuluminen vaatii aikaa tapahtuakseen, tulkitsin sen soveltuvan hyvin pitkäaikaiseksi ratkaisuksi.
Reittivalintojen ja siitä seuraavan kulumisen lisäksi aloin pohtia myös pintamateriaalien roolia. Mietin useaan otteeseen, pitäisikö materiaalien kulumisen tarkastelu jättää pois ja keskittyä pelkästään kasvillisuuteen. Lopulta päädyin kuitenkin säilyttämään materiaalit osana kokonaisuutta, sillä niiden avulla kulumisen vaikutukset tulevat näkyviksi myös elottomissa rakenteissa. Vuolukiven, lehtikuusen ja kivituhkan yhdistelmä tarjoaa kiinnostavan mahdollisuuden tarkastella materiaalien ikääntymistä suhteessa kasvillisuuden muutoksiin.
Halusin tuoda mukaan myös erilaisia kasvillisuuden tasoja suunnitteluun, joista suurimmassa roolissa olisi kasvillisuuden korkeuden ja läpäisevyyden vaikutus ihmisten käyttäytymiseen. Ohjauksessa tämä vinkkaus vaikutti suuresti suunnitteluratkaisuihin ja päädyin huomioimaan ihmisten käyttäytymisen ennakoimisessa erityisesti sen, minkälainen kasvillisuus tulkitaan
Työn loppuvaiheessa keskeiseksi ajatukseksi nousikin se, että kasvillisuus voi sekä estää että mahdollistaa kulkua. Erityisesti keskivertoisen intensiteetin pilottikohteessa kiinnostavaksi muodostui ajatus siitä, että matala ja helposti läpäistävä kasvillisuus voi yhdessä monimutkaisemman reitin kanssa synnyttää oikopolkuja. Tämä tuntui luontevalta, sillä ihmiset pyrkivät usein liikkumaan mahdollisimman suoraviivaisesti ja tehokkaasti. Jos suunniteltu reitti ei vastaa tähän tarpeeseen, käyttäjät alkavat etsiä omia ratkaisujaan. Matala helposti läpäistävä kasvillisuus ei luo korkeaa kynnystä läpäisylle, toisin kuin korkea ja tiheä kasvillisuus, kuten pensaat tai pusikot.
Pohdin paljon myös sitä, pitäisikö uusien reittien seurata jo olemassa olevia epävirallisia polkuja, vai pitäisikö pyrkiä luomaan kokonaan uusia kulkuyhteyksiä. Maastokäynnit osoittivat, että esimerkiksi Otakaaren ulkokaarteessa sijaitsevassa keskivertoisen intensiteetin pilottikohteessa on jo nykyisin runsaasti vahvoja kulumisen synnyttämiä polkuja olemassa olevan reitin ja Otakaari-tien välillä. Tämä vahvisti käsitystä siitä, että alueella on todellinen tarve uudelle kulkuyhteydelle ja että kohde soveltuu erinomaisesti tutkimaan reittien mielekkyyttä sekä oikopolkujen muodostumista pitkällä aikavälillä.
Kurssin aikana oma näkökulmani maisema-arkkitehtuuriin laajeni merkittävästi. Huomasin kiinnostuvani yhä enemmän siitä, miten ihmiset todella käyttävät ympäristöä sen sijaan, miten suunnittelija olettaa heidän käyttävän sitä. Lopullinen työ ei ehkä vastaa alkuperäistä ideaa, mutta juuri tämä jatkuva muutos ja tarkentuminen teki prosessista erityisen opettavaisen. Suunnittelun kautta opin tarkastelemaan kulumista, käyttäytymistä ja kasvillisuutta osana samaa jatkuvasti muuttuvaa kokonaisuutta.
Muuttuvana kokonaisuutena myös ihmisten tarpeet muuttuvat, mikä näkyi esimerkiksi Otaniemen historiaa tulkittaessa. Uusien rakennusten johdosta käyttöpaine eri alueilla muuttuu, kun kulkemisen päämääriä tulee lisää tai ne muuttuvat radikaalisti. Tällöin myös reitistöjen tulee mukautua tai ihmiset mukauttavat ne omiin tarpeisiinsa, mikä näkyy ympäristön kasvillisuudessa.