Muutama sana uupumuksesta
Olen nyt istunut blogin äärellä monta iltaa töiden jälkeen, viikonloppuna myös, lisäillyt lauseen sinne ja kuvan tänne postauksiin, joita yritän työstää, saamatta mitään kuitenkaan valmiiksi. Olen väsynyt aamusta iltaan, eikä nukkuminen tunnu auttavan. Mikään kurssityö ei kohdallani ole koskaan mennyt niin huonosti kuin tämä, mikä harmittaa erityisen paljon kun oppituoli ja kurssi ovat itselle tärkeitä. Eilen kun en yrityksistä huolimatta saanut mitään etenemään, minun oli pakko luovuttaa ja postauksen julkaisun sijaan tein Tukholman Karolinska Institutetin Uupumuksen oirekyselyn. Tulos oli 30/54, huomattavasti merkittävän uupuneisuuden puolella (jonka raja on 20). Säikähdin ja aloin miettiä miten pysyisin järjissäni ja saisin silti kurssin hoidettua kunnialla loppuun. Tänään päätin koittaa erilaista lähestymistapaa blogiin, ja kirjoittaa vain rehellisesti mitä päässäni liikkuu tänä harmaana, loisteliaan kauniin kesäkuun alun iltana herran vuonna 2026.
Inspiraationa tähän rohkeuteen toimi Koon raikkaan rehellinen ja avoin blogipostaus Pettymyksen kuopassa, johon samaistun monelta osin täysin. Koo kirjoittaa ahdistuksen ja epäonnistumisen kokemuksesta ja opiskelukeväiden tuomasta halvaantumisen tunteesta, siitä, kun yrittää saada itseään tekemään mutta ”tuntuu kuin edessäni olisi jokin kalvo jonka läpi puskeminen tuntuu kuluttavan kaikki voimat, olen väsynyt ja lopussa ja haluaisin vain levätä. — Varaa lepäämiseen ei kuitenkaan ole.” Koo miettii, onko kyse vain omasta aikaansaamattomuudesta, elämänhallintataitojen puutteesta tai jostain muusta kyvyttömyydestä ja kyseenalaistaa omaa sopivuuttaan akateemiseen maailmaan tai jopa koko maisema-arkkitehtuurin alalle. Koo, kuuletko minua, TÄSTÄ EI OLE KYSYMYS! Sinua tarvitaan tällä alalla, teitä kaikkia tarvitaan, minuakin tarvitaan, vaikka juuri nyt sitä on vaikea uskoa. Näen myös että kuvitelma siitä, että kaikki muut suoriutuisivat jatkuvasti hyvin on silmänlumetta. Kun vähän pintaa raaputtaa, löytyy alta kaikenlaista – kuin Otarannan pysäköintikentän alta. Onneksi pilaantuneen maan voi kärrätä koepuistoon, kylvää juuri kunkin pulman poistamiseen sopivia kasveja ja antaa fytoremediaation hoitaa homma!
Leikki sikseen; pian viiden vuoden opintojen aikana olen nähnyt monen älykkään, taitavan, tunnollisen ja sitkeän tulevan maisema-arkkitehdin itkevän koulussa. Myös ne, jotka eivät itke, taistelevat jaksamisen ja epävarmuuksien kanssa. Käytävillä vitsaillaan siitä, kuinka arkkitehtuurin laitoksella loppuunpalaminen opintojen aikana on normi. Itse itkin tänä keväänä ensi kertaa koulussa, kun cadiohjelma hävitti kaksi päivää ennen loppupalautusta kahden viikon työn varmuuskopioita myöten. Sain osan tekemästäni palautettua, mutta menetin kuitenkin monta työpäivää prosessin kriittisimmässä vaiheessa. Vitutti. Siinä kohtaa olin putkessa, jossa tein pitkää päivää pysähtymättä pohtimaan pystynkö siihen oikeasti, ja sain kuin sainkin jonkinlaisen version työstä palautettua. Palautuksen jälkeen iski lamaannus, ja kun eilen vihdoin myönsin itselleni, ettei kaikki ole kunnossa, tajusin että olen jo pidempään elänyt vähän etäällä itsestäni, selviytymistilassa, kykenemättömänä tekemään minulta tavallisesti kohtuullisen helpolla sujuvia asioita, kuten syventymään kirjan lukemiseen tai työpäivän jälkeen koulutöiden tekemiseen (ei terveellistä, tiedän, mutta kuten Kookin kirjoitti, taloudellisesti ei ole muita vaihtoehtoja tilanteessa, jossa kaikki kallistuu koko ajan ja rakennusalan työpaikat ovat kulmakiven alla). Levätä pitää, mutta pitää myös tehdä töitä, kursseja, töitä ja valmistua kohtuullisessa ajassa.
Siitä puheen ollen, on parasta käydä unille että jaksaa aamulla toimistolle. Kiitän maisema-arkkitehtuurin jumalia siitä, että sain alan työpaikan ja opin uutta joka päivä, vaikka selvästi kaikkien elämän palasten yhteensovittaminen on haastavaa. Uusi suunnitelmani oppimispäiväkirjan suhteen on, että lasken rimaa kirjoitusteni suhteen sen verran, että kykenen saamaan tämän valmiiksi ja kurssin suoritettua. Wish me luck!
Kuvat yllä: isäni viisautta vuodelta 2022 ja teokseni, installaatio Työssäkäyvien naisten lepokoti (2022-) Saaren kartanon omenatarhassa toukokuussa 2024. Kohta torkutaan, sanoi kahta työtä ja opintoja tekevä tekniikan kandidaatti kesän kynnyksellä, ja tarkensi torkkujen ajankohdaksi heinäkuun kuudennen, kun loma alkaa.
Hei Aino kuulen <3 kiitos ihanasta postauksesta vaikka uupmus onkin kova. Tein itsekkin tuon testin ja sain itse tulokseksi 24 pistettä, mikä on tietyllä tapaa yllättävää koska koen itseni kyllä varsin uupuneeksi tällä hetkellä ':D testi herätti paljon ajatuksia joita käsittelen varmaankin blogissani. Käsittelen varmaan myös tätä sinunkin julkaisuasi jollain tasolla.
Jaksamisia ja haleja. Sä teit hyvää duunia, ja vielä kahden työn ja CAD katastrofin ohessa. Lepo ja loma on paikallaan. Otan myös isäsi viisaudet ohjenuoriksi jatkoa varten.