Alustava idea suunnitelmaksi

Kurssi on lähtenyt hyvin käyntiin – intensiivipäivät alustuksineen ovat olleet kiinnostavia, ja suunnittelutyö on lähtenyt pikku hiljaa muotoutumaan varsin innostavaksi. Sen sijaan blogin päivittäminen on opiskelu- ja työkiireiden keskellä jäänyt. Siitä kun olen viimeksi pitänyt blogia on myös yli kymmenen vuotta, ja oppiminen siihen vaatii selvästi uuden rutiinin luomista. Tämäkin artikkeli on ollut työpöydällä jo useamman viikon – oma rima on noussut (turhaan) liian korkealle, enkä ole saanut tätä ulos. Koetan vakuuttaa itselleni, että kaiken ei tarvitse olla oivaltavaa ja timanttista, vaan olisi hauska kerätä tänne erilaisia ajatuksia ja luonnoksia, joihin voisi prosessin edetessä palata. Aloitetaan tämän hetkisestä ideointi- ja suunnittelutilanteesta, jotta blogi pysyy helposti seurattavana.

Tällä hetkellä alustava suunnitelmanpoikaseni syventyy Otaniemen kampusalueen pysäköintialueisiin ja luo niistä sarjan erilaisia koepuistoja, pysäköintipuistolaboratorioita, asfalttiajan muotopuutarhoita. Idea lähti eräänä viikkotehtävänä tehdystä leikkaustarkastelusta Otarannasta (kuva yllä), jossa kiinnostuin vähällä käytöllä olevasta parkkipaikasta leikkauksen alueella. Suunnitelmanani on tutkia yhtä aikamme ja paikkamme maisema-arkkitehtuurin suurimmista (ja säännöllisesti toistuvista) haasteista: pysäköintitilan ja kaupunkivihreän suhdetta tiivistymispaineiden alaisessa kaupunkitilassa. Otaniemestä löytyy paljon maanvaraista pysäköintitilaa, johon aion lähteä suunnittelemaan erilaisia kokeiluja. Tarkoituksena on tutkia erilaisia ratkaisuja eri kohteisiin, yksinkertaisemmista monimutkaisempiin ja villimpiin.

Alustavasti olen valinnut Otaniemen alueelta viisi pysäköintialuetta: Laajalahden luonnonsuojelualueen laita, Rakentajanaukio, Dipolin edusta, Servinniemi ja Otaranta urheilukentän ja meren välissä. Minua kiinnostaisi tutkia kohteisiin luotavissa koepuistoissa ainakin leikkisää maisema-arkkitehtonista muodonantoa, uusia keinoja pysäköinnin ratkaisemiseen, maaperän vaikutusta kasvillisuuteen, fytoremediaation mahdollisuuksia ja eri puulajien soveltuvuutta (pilaantuneelle) täyttö- ja savimaalle, muutamia mainitakseni. Koska tehtävänä on nimenomaan maisemalaboratorio, on tärkeää joka kohdassa prosessia miettiä, miten suunnitelmat tukevat oppimista ja tutkimusta.

Joitain kysymyksiä mitä pohdin nyt suunnittelun ja työn alussa:
– Voiko pysäköintialue muuttua puistoksi? Miten?
– Minkälaisia ympäristöjä voimme luoda uudelleenkäyttämällä parkkipaikkoja?
– Millaisia eläviä koe- ja opetuspuistoja pysäköintialueista voisi syntyä – mitä niissä tutkitaan ja miten?
– Miten uudelleenajatella pysäköinti – säästää tarpeeksi pysäköintitilaa mutta luoda tilaa vihreälle?
– Mikä on tarpeeksi? Mistä voi nipistää ja mistä ei? Miksi tai miksi ei?

Jatkan työprosessia nyt kartoittaen lähtötilannetta ja tarpeellisia tietoja, etsien materiaaleja ja referenssejä – selviä, etäisiä, outojakin. Käyn maastossa eri vuorokaudenaikoina, seuraan lumen sulamista ja sitä, mitä sen alta paljastuu. Ryhdyn luonnostelemaan ideoita puistoiksi, alkuun mitä villimpiä sen parempi – realismi ehtii mukaan kyllä. Aion tutkia Otaniemen ja sen suunnittelun suhdetta autoiluun ja pysäköintiin – 40-luvun lopun suunnitelmista 60-luvun autokaupunkihuumaan ja edelleen nykyhetken raide- ja kevyen liikenteen kaupunkiin – ja laajemmin autoistumista ja nyt käynnissä olevaa liikettä siitä poispäin. Olemmeko jo jollain tavalla autokaupungin raunioilla, myös täällä Aallon rauniokuvitelmassa Otaniemessä? Pohdin Detroitia autokaupungin ruumiillistumana, sen katoamista, ja sitä, mitä sen jälkeen tulee. Asfaltin raoista puskee kukkia. Vietin juuri viikonlopun Tampereella, jossa katselin vanhaa teollisuuskaupunkia ja sen maisema-arkkitehtuuria, mietin pysäköintiasioita ja -tiloja. Aloin myös lukea Jane Jacobsin The Death and Life of Great American Citiesiä, joka on ollut lukulistalla pitkään. Kaikenlaista versoo mielessä, seuraavaksi koitan tuoda siitä jotain paperille.