Jokainen, jolla on kertynyt jonkinlaista työkokemusta, tunnistaa varmasti mielikuvan työpaikan kahvihuoneesta. Likaisia kuppeja, kahvin jättämiä renkaita pöydän pinnassa, työkavereita notkumassa ja selailemassa sanomalehtiä. Naurua, puheen sorinaa ja kiireisiä askelia jostain kaukaa käytävältä. Työskentelin aiemmin Helsingin yliopistolla Suomen Akatemian huippuyksikössä, jonka johtaja, suuresti arvostamani jo edesmennyt akateemikko, luonnon monimuotoisuuden ja ekologian professori Ilkka Hanski pakotti meidät kaikki ryhmän nuoret ja varttuneemmatkin tutkijat iltapäivisin kahden aikaan laitoksen kahvihuoneeseen. Ilkka oli myös sitä mieltä, että hyvästä kahvista ei tingitä. Mutta oli hänellä tähän tutkimusryhmän traditioon selkeästi myös taka-ajatuksia, jotka ovat paljastuneet minulle vähän erilaisesta perspektiivistä myöhemmin vaihdettuani työpaikkaa.

Kahvihuone ja etenkin kahvikoneen edusta (johon toisinaan kertyy meillä Tietotekniikan laitoksella jonoakin) on paikka, jossa tavata ihmisiä. Voit helposti kysyä ohi mennessäsi kollegalta, missä viipyikään se talousosaston lupaama raportti tai oliko seuraavasta tieteellisen evaluoinnin aikataulusta jo tietoa. Siellä myös meille palveluhenkilöstölle sähköpostiviesteistä tutut akateemisten henkilöiden nimet saavat kasvot. Vaihdetaan ehkä pari sanaa, tutustutaan ja kuullaan, kuinka innostava uusi EU-hanke muuten on, paitsi konsortion projektipäällikkö on kyllä aikamoinen säätäjä.

Kahvihuone on yliopiston palveluhenkilöstöön kuuluvalle tärkeä tiedonjakopaikka ja tukiasema. Uskaltaisin väittää, että (ainakin täällä ruohonjuuritasolla tutkijoiden kanssa työskentelevän) yliopiston palveluhenkilön vuosityöajasta menee suuri osa siihen, kun hän yrittää tavoittaa ja muistutella akateemista henkilöstöä mitä moninaisemmista asioista. Kahvihuoneesta usein saadaan kiinni myös ne ns. ”mustat lampaat”, jotka osaavat ovelasti välttää vastaamasta palveluhenkilön lähettämiin sähköpostiviesteihin tai muihin epätoivoisiin yhteydenottoyrityksiin (toim. huom. kriisitilanteitakin on kahvihuoneissa hoidettu). Kahvikupillista jonottaessa on hoidettu rahoitushakemuksen kiemuroita kuntoon, onniteltu väitöskirjapalkinnon saanutta, kysytty puhujaksi laitoksen tapahtumaan (eli puhtaasti nakitettu) ja joskus ajauduttu kiinnostaviin keskusteluihin mitä arvaamattomimmista aiheista. Perään usein tulee vielä huikattua: Hei, vedä vain minua hihasta, milloin vaan. Täällä ollaan! (Myönnän, joskus olen myös varta vasten mennyt kahvihuoneeseen kyttäämään tiettyä professoria saadakseni jonkun hallinnon asian hoidettua.)

Meidän jättiläismäisen suurella yliopistolaitoksella kahvihuoneen merkitys tiedonjaon tukiasemana korostuu entisestään. Meitä on lähes 500, joten emme millään pysty tuntemaan kaikki hyvin toisiamme. Kahvihuoneessa tapaa todennäköisesti useita sellaisia henkilöitä, joiden kanssa et työtehtäviesi kautta törmäisi välttämättä lainkaan. Nämä satunnaiset tapaamiset saattavat joskus edesauttaa monissa työtehtävissä, jopa kuukausien päästä (esim. voin miettiä, muistanko vielä sen tutkijan, johon törmäsin puoli vuotta sitten kahvihuoneessa ja joka kertoi tutkimusaiheesta X. Meillä olisi nyt toimittaja etsimässä haastateltavaa juuri tuohon aiheeseen). Meillä on laitoksen kahvihuoneissa myös isot screenit, jotta introverteimmätkin saisivat noukittua tärkeimmät laitoksen hallinnon jakamat tiedonmurut kahvikupillistaan odottaessa. Ei tarvitse vaivautua juttusille, jos ei halua. Kahvihuoneessa on tilaa olla juuri sellainen kuin on.

Miten tämä kaikki toimii? No, kaikki rakastavat kahvia. (Ja jotkut meistä ehkä myös teetä. Juoman laadulla ei tässä sinänsä taida olla merkitystä). Kahvi yhdistää meitä aina henkilöstösihteeristä emeritusprofessoriin. Kahvi on jotain arkista ja meille kaikille tuttua. Ja yhteistä on lupa olla kahvitauolla. Myös akateeminen henkilöstö pitää toistaiseksi kahvitaukoja (usko tai älä). Tämä on muuten jotain, josta olen oikeasti huolissani. Ehtivätkö tulevaisuuden nuoret tutkijat ja professorit kahvitauolle vai viekö akateeminen kilpailu, paine ja kiire pidemmän korren? Tarvitsemme yliopistolle ihmisiä, jotka muistuttavat, että kahvitauot ovat olennainen, oikeutettu osa työpäiväämme ja hyvinvointia. Ilman taukoa ei aivot toimi – usko hyvä ihminen Minna Huotilaista, hän tietää (Yle, 2019). Voisin lyödä vetoa, että meilläkin laitoksen kahvihuoneissa on virinnyt tusinoittain uusia yhteistyökuvioita ja tutkimusideoita. Kahvin äärellä on helppoa ideoida luovasti. Luovuus on jotain, jota Aalto myös haluaa vahvasti tuoda elävän strategiansa ytimeen (Aalto-yliopisto, 2022). Väitän, että radikaali luovuus ja tutkimusideat lähtevät kahvihuoneista. Tämä oli sitä, jota Ilkka Hanski ajoi takaa. Myös yhteisöllisyys ja hyvinvointi – käsitteet, jotka usein mainitaan juhlapuheissa – ne realisoituvat yliopiston kahvihuoneissa.

Osa arkipäivän yhteisöllisyyttä katosi maaliskuussa 2020 kun kahvikoneet pantiin kiinni, puettiin maskit päälle ja linnoittauduttiin koteihin etätöihin laitteiden eteen. Korona muutti työpaikkamme yhteisöä ja yhteisöllisyyttä – siinä mielessä, miten me sen aiemmin ymmärsimme. Tilalle tulivat Zoomit, Teamsit ja Meetit. Tuli jatkuva palaverien ja kokousten virta sekä lopulta myös Zoom-ähky, jota muuten yliopistomme professori Niina Nurmi on ansiokkaasti tutkinut (Aalto-yliopisto, 2021). Kahvin juonti onnistuu etänä myös Zoomin äärellä, mutta random-kohtaamiset eivät niin helposti. Minusta luovuudessa ja parhaiden ideoiden synnyssä on usein jotain satunnaista.

Tätä kirjoittaessa näkyy jo hieman valoa tunnelin päässä koronarajoitusten poistumisesta. Kiintoisaa onkin nähdä, palautuuko kahvihuoneen rooli tietotoimistona ja yhteisöllisyyden syventäjänä entiselleen vai joudummeko (tai pääsemmekö) opettelemaan uusia vuorovaikutuksen tapoja laitoksellamme? Kahden koronavuoden ajalta on myös paljon hiljaista tietoa jakamatta ja kuulumisia vaihtamatta. (Kuinka paljon organisaatiomme onkaan nojannut tähän kahvihuoneissa vaihdettavaan hiljaiseen tietoon?) Vaikka epävarmuutta siitä, mitä ”uusi normaali” on, löisin silti vetoa, että laitosjohtaja joutuu edelleen tulevaisuudessakin hyväksyä ostolaskuja, joissa on kuluja kahveista, maidoista, kahvikoneen huolloista sekä varaosista. Loppuun on pakko mainita, että meidän ihana Tietotekniikan laitoksemme osti juuri viime syksyllä uuden ravintolatason kahvimasiinan (se tekee muuten loistavaa espressoa). Ja se ei ole pelkkää hifistelyä, kuten joku saattaisi ajatella. Kahvikoneella on aina se syvempi merkitys.