Tanja Ratilainen
“…Det som nu borde göras är att dokumentera den medeltida kyrkan i sin helhet och upprätta en relativ kronologi för byggnadshistorien, baserad på uppmätningar av alla tillgängliga murar. Den vägen kommer man säkert fram till nya synpunkter på dateringarna.”
Näin totesi dosentti Knut Drake SKAS-lehden (3/2011) artikkelissa, ja juuri tätä perustavanlaatuista tutkimustyötä hankkeessa parhaillaan tehdään.
Maaliskuussa ullakolla on pyörinyt laserkeilain ja toimistolla sauhunnut pistepilviä käsittelevä tietokone. Samaan aikaan allekirjoittanut on kolunnut kirkon eri osia tornista Kaikkien Pyhien kappeliin, kiipeillyt tikapuilla kurkkien muurissa oleviin aukkoihin ja pötkötellyt holvin päällä edessä aukeavan tiiliseinän saumoja tutkien – rakennusarkeologin työtä parhaimmillaan!
Kuva 1. Laserkeilausta pohjoisen kappelirivistön ullakolla. Kuva: Tanja Ratilainen.
Koluamisen tarkoituksena on tutustua tuomiokirkon rakenteisiin ja alustavasti hahmotella rakennuskompleksin, hyvin monimutkaisen sellaisen, suhteellista kronologiaa eli missä toisiaan seuraavassa järjestyksessä mikäkin rakennusosa, muurin pätkä tai tukikaari on rakennettu. Esimerkiksi purkamisen osoituksena muurauksessa saattaa erottua katkottuja tiiliä. Nuorempi lisäys tai korjaus erottuu erilaisen limitystekniikan, erilaisten tiilten tai laastin perusteella. Samaan aikaan tehdyt osiot ovat keskenään liitteessä, kun taas nuorempi rakenne on tehty vanhemman kylkeen. Kyseessä on hyvin monimutkainen palapeli, jossa tärkeimmät työkalut tällä haavaa ovat hyvä taskulamppu ja hengityssuojain sekä 1920-luvun mittapiirustukset ja valokuvat. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että 20-luvulla mittapiirustuksia on ollut laatimassa mm. arkkitehti Erik Bryggman, jonka vastaperustettu toimisto oli mukana tuomiokirkon restaurointihankkeessa. Sitten kun 3D-malli alkaa olla kuosissaan, saadaan siitä havaintojen tueksi lisätietoa esimerkiksi erilaisiin kulkuaukkoihin, muurin paksuuksiin ja korkeuksiin liittyen. Haastetta palapeliin tuovat tietysti ne puuttuvat palat eli paikat, joita emme pääse kunnolla tutkimaan.
Kuva 2. Runkohuoneen pohjoisenän muurausta, jossa kirkon holvien korottaminen erottuu kaksinkertaisena sidetiilirivinä. Nykyään tämä muurisosuus on nähtävissä pohjoisen kappelirivistön ullakolla, mutta alkujaan se on ollut vanhimman runkohuoneen ulkoseinä. Kuva: Tanja Ratilainen.
Toisena koluamisen tarkoituksena on ollut myös potentiaalisten ajoitusnäytteiden kartoittaminen. Dendrokronologisia ajoitusnäytteitä, joista parhaassa tapauksessa voitaisiin saada rakennuspuun kaatoaika puolen vuoden tarkkuudella, ei juurikaan ole saatavissa, sillä kirkko on palanut moneen kertaan. Tulipalot nollaavat helposti myös tiilen ja laastin sisältämät “aikakellot” – tiilimassaan ja laastiin sekoitettuun hiekkaan kertyneen taustasäteilyn määrä, mikä on thermoluminesenssi-ajoitusmenetelmän perusta, nollaantuu, kun materiaalit kuumentuvat yli 400 asteen. Ullakon tiilipinnat ovat näkyvästi lähes kauttaaltaan tulipaloissa vaurioituneet, joten tiilenvalmistus- tai laastinsekoitushetken sijaan ajoittaisimme tulipaloja. Sama ongelma tulee vastaan laastin radiohiiliajoituksen kanssa. Toki tiiliä, kuten myös puuta on voitu käyttää monesti uudelleen, mikä myös osaltaan lisää ajoittamisen vaikeusmomenttia. Pahimmat palon jäljet, joissa tiilen pinta on sulanut jo lasimaiseksi, löytyvät tornin muurinsisäisistä portaista. Niinpä ainoa keino saada ajoitusnäytteitä, on yrittää löytää sellaisia paikkoja, joihin lieskat eivät ole yltäneet. Yksi tällainen paikka on nykyisen pääkuorin eli Kaikkien Pyhien kappelin muurinsisäinen portaikko, jonka suojissa on säilynyt vanhemman polygonaalikuorin rakenteita.
Kuva 3. Länsitornin porraskäytävän 1827 palossa sulaneita tiiliä. Kuva: Tanja Ratilainen.
Kuva 4. Polygonaalikuorin seinää Kaikkien Pyhien kappelin portaikon sisällä. Kuva: Tanja Ratilainen.
Toistaiseksi yllätyksellisin löytö on tornin pohjoisseinässä sijaitsevasta aukosta, joka on jo keskiajalta lähtien ollut kappelirivistön ullakon suojissa. Kiipesin tarkistamaan, mitä rakenteita aukosta oikein näkyy ja ensimmäisenä reunalla ollut “roju” paljastuikin kookkaaksi nokeentuneen saviastian palaseksi. Kun aukon reunalla ollutta roskaa ja tiilimurenaa tutki hieman tarkemmin, siitä löytyi myös kymmenkunta palamatonta eläimen luuta. Syvällä muurin sisässä, holvikaarelta vaikuttavan rakenteen yläpuolella näytti olevan tummaa, hyvin kuivaa kulttuurikerrosta, jota oli ilmeisesti varissut muuriaukon suulle. Kerrassaan mielenkiintoinen löytö!
Kuva 5. Tornin pohjoisseinän muuriaukko ja reunalla ollutta rojua. Kuva: Tanja Ratilainen.
Konsultoimme saviastian palasesta keramiikkatutkija Aki Pihlmania, joka määritti astian pääasiassa 1400-luvun toisella puoliskolla käytetyksi harmaasavikeramiikaksi. Osteologi Anne-Mari Liira tarkisti pikaisesti löytyneet luut ja totesi niiden olevan eläinten luita eri nisäkkäistä, mm. siasta. Roskan seassa havaitut sulat herättivät epäilyn aukossa majailleesta linnusta, mutta tuskinpa naakka tai varis olisi sentään kookasta saviastian palasta aukkoon raahannut. Luita ei myöskään ollut jyrsitty, joten rottakaan ei ollut asialla. Löytöjä tarkasteli vielä rituaaliarkeologian dosentti Sonja Hukantaival, josko kyse olisi rakennuskätköstä, mutta siihen ei vielä saatu selvyyttä.
Kuva 6. Kaukaa muoviputken pätkältä näyttänyt kappale paljastuikin keskiaikaisen harmaasavikeramiikan palaseksi. Kuva: Tanja Ratilainen.
Seuraavaksi onkin selvitettävä, minkä toiminnan seurauksena löydöt ja mahdollinen kulttuurikerros ovat päätyneet muurin sisään ja mihin rakenteeseen ne liittyvät. Onko saviastia ja luut asetettu muurin sisään rakennuskätköksi vai onko tornissa jossain vaiheessa asuttu, minkä seurauksena rakenteisiin olisi päätynyt mahdollisesti keittiö- ja ruokajätettä? Jälkimmäiseen selitykseen viittaisi tornissa ollut tulisija. Se vaihtoehto, että jätettä olisi tuotu jostain muualta kaupungista ylös torniin, ei vaikuta kovin todennäköiseltä. Tähän mysteeriin saamme toivottavasti vastauksen, kun tutkimme muurin sisällä olleen aineksen kokonaan ja pääsemme kurkkaamaan kahteen muuhun pohjoiseinässä olevaan aukkoon. Ehkä löytyneiden luiden ajoittaminen radiohiilimenetelmällä avaa myös uusia näkymiä tornin rakentamisaikaan. Kiitämme Sonja Hukantaivalta, Anne-Mari Liiraa ja Aki Pihlmania asiantuntija-avusta.
Kirjoittaja on keskiaikaiseen tiilirakentamiseen erikoistunut arkeologi, joka on hankkeessa post-doc -tutkijana ja parhaillaan unelmiensa duunissa.