Antroposeenin käsite vakiintui osaksi tieteen ja teorian keskustelua 2000-luvun alussa kun geologit nimesivät 100 000 vuotta kestäneen holoseeniepookin päättyneen ihmistoiminnan seurauksena. Uudeksi geologisesksi epookiksi ehdotettiin nimeä antroposeeni. Muut tieteenalan harjoittajat perivät nopeasti geologien termin tutkiakseen, mistä ilmiöstä oli kyse. Luonnontieteissä antroposeeni on ymmärretty joukoksi ihmisen vaikutuksesta syntyneitä ilmiöitä, kuten ilmaston lämpeneminen, massasukupuutto ja biodiversiteetin heikentyminen. Yhteiskuntatieteissä on puolestaan pohdittu, millainen ihminen on näiden ilmiöiden taustalla. Humanistisessa tutkimuksessa antroposeeni on herättänyt kulttuurisia kysymyksiä ekokritiikin, posthumanismin ja uusmaterialismin yhteydessä. Taiteen tutkimuksen piirissä antroposeeni on ymmärretty erityisesti luonnon ja kulttuurin välisenä murroksena, jossa ei-inhimilliset oliot ja ilmiöt ovat nakertaneet luonnon ja kulttuurin välistä eroa, muokanneet ja mullistaneet ihmisen yrityksiä hallita asioita ja prosesseja ja ilmentäneet inhimillisen käsityskyvyn ylittäviä ajallisia ja paikallisia mittakaavoja. (Lumma,s.72)
Planetaaristen muutosten myötä antroposeenin käsite on tullut jäädäkseen tieteen ja teorian kentälle. Mutta millaiseksi sen merkitys on käsitetty maisema-arkkitehtuurin piirissä? Leibnizin yliopiston maisema-arkkitehtuurin professori Martin Prominskin käsittelee artikkelissaan Designin for convivality in landscape architecture (2025) antroposeenin suhdetta maisema-arkkitehtuuriin suunnittelulähtöisesti. Prominski etsii artikkelissaan maisema-arkkitehtuurille sopivaa suunnittelukonseptia, jolla voisi vaikuttaa konkreettisesti antroposeenin aikana syntyneisiin suunnittelukäytäntöihin ja luontosuhdekäsityksiin.
Tarjotakseen vaihtoehtoisen suunnittelukonseptin Prominski esittelee termin Convivality, suomeksi vieraanvarainen. Convivality termin käsitteellinen historia juontaa juurensa vuoteen 1973, jolloin itävaltalainen filosofi Ivan Illich kirjoitti kirjan Tools for Convivality. Illichin jälkeen termi on levinnyt filosofiaan sekä muun muassa kasvua hillitsevän kaupunkisuunnitteluteorian yhteyteen. Filosofisessa kontekstissa vieraanvaraisuuden nimissä on manifestoitu poliittista, taloudellista ja eettistä muutosta. Cities, planetary boundaries, and degrowth (2024) artikkelissa vuorostaan on kuulutettu materiaalisen yhteiskunnan siirtymää kohti vieraanvaraisuuden yhteiskuntaa.
Vieraanvaraisuuskäsitteen käyttö ponnistaa siis mitä suurimmissa määrin valtavirtaa kyseenalaistavasta vaihtoehtoisesta ajattelutavasta. Sen etymologia vuorostaan viittaa latinankieliseen elämää tarkoittavaan sanaan vivre ja yhdessä tarkoittavaan etuliitteeseen con. Vieraanvaraisuus ponnistaa siis yhdessä elämisestä, joka ymmärretään postmodernin elämän vaihtoehtona.
Prominski kutsuu vieraanvaraisuutta yhdessä elämisen taiteeksi, jonka suunnittelukonsepti sisältää kolme pääteemaa: maisema-arkkitehtuurin symmetria (symmetrical), kietoutuneisuus (entangled) ja resonanssi(resonant). Symmetrinen vieraanvaraisuus tuo konseptiin ontologisen näkökulman, jossa ihmiskeskeisyys korvataan elonkirjon kokonaisuudella. Prominski viittaa Bruno Latourin symmetriseen antropologiaan ja Philippe Descolan naturalismiin, joissa ihminen jakaa subjektin aseman muiden luonnontoimijoiden kanssa. Maisema-arkkitehtuurissa Prominski ymmärtää symmetrian suunnittelun lähtökohtana ja periaatteena.
Ainaisella tai erottamattomasti kietoutuneella vieraanvaraisuudella Prominski viittaa vuorostaan maisema-arkkitehtuurin fyysiseen tilaan ja sen ajalliseen käyttöön. Tilan käyttö suunnitellaan aina työmaavaiheesta kohteen ylläpitoon saakka siten, että alueen luontotekijät ja niiden vaatimat elinolosuhteet otetaan huomioon työvaiheiden vaihtuessa. Vieraanvaraisuuden resonanssilla Prominski viittaa sosiologi Harmut Rosan luontosuhteeseen Resonant. Musiikissa sympaattinen resonanssi syntyy, kun yhden soittimen värähtely saa toiset soimaan. Resonanssissa on kyse siis värähtelystä, jossa yhden tekijän värähtely synnyttää muiden tekijöiden värähtelyä. Rosalle luonnon ja ihmisen välinen värähtely syntyy, kun ihmismieli ja -keho avautuvat maailmalle. Tämä voidaan käsittää uudenlaisena luontosuhteena, joka voisi korjata antroposeenin aikana syntyneen luonnosta erkaantumisen ilmiön. Rosan mukaan ilmiö syntyi, kun luontoon suhtauduttiin valloittamisen näkökulmasta. Resonanssin kautta vieraanvaraisuus vaikuttaa asenteeseemme kohdatessamme luonnon. Sen sijaan että luonto koettaisiin valloittamisen kohteena, luonto koetaan vastavuoroisena subjektina, jonka vuorovaikutuksessa suhde etääntyneeseen luontoon kapenee.
Prominskin vieraanvaraisuus kehittää maisema-arkkitehtuuria entistä ekologisemmaksi muovaten alan identiteettiä lähemmäs luonnontieteitä. Konsepti edellyttää luontotekijöiden huomioimista koko suunnittelukohteen elinkaaren ajan sekä uusien työkalujen kehittämistä lajien ja elinolosuhteiden kartoittamiseen. Haasteita asettavat kuitenkin rajalliset resurssit ja vakiintuneet rakenteet: miten huomioida monimuotoinen elonkirjo kokonaisvaltaisesti ja miten saada vieraanvaraisuuden lähtökohta hyväksytyksi tilaajien keskuudessa?
Rajallisten resurssien vuoksi suunnittelijat joutuvat valitsemaan tarkoin lajit, joiden elinolosuhteet määrittelevät suunnitteluprosessia. Tämä tuntuu 2020-luvulla maisema-arkkitehtien vakiintuneelta lähestymistavalta. Mutta sen sijaan, että systeemiajattelusta periytynyt luontotekijöiden kartoitus jäisi vain karttakuvaksi, Prominski haastaa suunnittelijoita lähestymään suunnittelua ”laatikon ulkopuolelta”. Esimerkkinä siitä Prominski esittelee St. Louis puiston kilpailuehdotuksen (katso kuva), jossa ihmiselle osoitetun käyttöalueen ja luonnonvaraisen alueen erottelu korvataan luonnon ja ihmisen yhteisellä reviirillä. Ehdotuksessa esimerkiksi piknikalueilla tapahtuva toiminta ylläpitää avoimen maiseman biotyyppiä ja korvaa siten biotyypin ylläpitokustannukset.
Esimerkkikohteen avantgardistisen ehdotuksen sijaan raati valitsi perinteisen ehdotuksen. Vieraanvaraisuus toteutuakseen edellyttää siis edistyksellisiä rakenteita. Mutta miten rakenteisiin voidaan vaikuttaa? Äänestämällä poliittisesti, tarjoamalla avantgardistisia suunnitteluideoita vai alan koulutusta kehittämällä? Prominski puhuua sekä koulutuksen että maisema-arkkitehtitoimistojen uudistamisen puolesta. Prominski lisäisi koulutukseen kasvillisuuden tuntemista käytännöntasolla ja toimistoihin aatteellista muutosta.
Prominskn vieraanvaraisuuden ansio perustuu konseptin kykyyn uudistaa antroposeenin aikana syntynyttä luontosuhdetta ja lähtökohtaan etsiä uusia tilallisia ratkaisuja. Voisiko siis vieraanvaraisuudesta syntyvät tilaratkaisut uudistaa insinöörimäiseksi muuttunutta alaa. Voisiko maisema-arkkitehtuuri olla uusi avantgardistinen taiteenmuoto niin kuin Designin with Nature julkaisu manifestoi (Stappmanns, Kujpers, Heinrich,s. 15)? Voisiko taide toimia ankkurina kohti vieraanvaraisuuden aikakautta? Vai tulisiko maisema-arkkitehtien katsoa ylisukupolviseen ajatteluun etsiessään vastauksia antroposeenin aikaisiin ongelmiin.
Concept ‘Nature Conservation Zone a.B.’ © mesh landscape architects & Rüdiger Prasse. Saatavilla:https://landezine.com/designing-for-conviviality-in-landscape-architecture/
Lähteet:Prominski, M. (2024.) Designing for conviviality in landscape architecture, Journal of Landscape Architecture, 19:3, 28-39, DOI:10.1080/18626033.2025.2470581
Stappmanns,V, Kuijpers, M, Heinrich, M. 2023. Imaging futures Otherwise.Teoksessa: Garden Futures: Designing with Nature.