Maisema-arkkitehtuurin historia eriytyi omaksi historialliseksi tutkimusalaksi 1960-luvun lopulla, kun uutisissa toistuvat luonnonkatastrofit synnyttivät ympäristöheräämisen ja -tietoisuuden länsimaissa. Saman paineen alla maisema-arkkitehtuurin ammattikunnassa syntyi tarve löytää vastauksia siihen, miten, miksi ja keiden toimesta maisema-arkkitehtuuri oli kehittynyt omaksi alakseen (Duempelmann, 2011, s. 627). Ei riittänyt, että maisema-arkkitehtuuria oli teoretisoitu, vaan tarvittiin historioitsijoita kirjoittamaan kronologisia ja temaattisia tulkintoja maisema-arkkitehtuurin menneisyydestä, jonka varhaiset juuret ajoittuvat arkeologisessa valossa aina vuoteen 10 000 eaa., jolloin maailman ensimmäistä kaupunkia rakennettiin (Landscape Architects Association).
Historioitsijoiden tehtäväksi tuli maisema-arkkitehtuurin kehityskaaren ja sen keskeisten avainkohtien tunnistaminen. Historioitsijat keskittyivät suunniteltujen ympäristöjen muodollisiin, tyylillisiin ja ikonografisiin analyyseihin tutkimalla sosiaalisia, kulttuurisia, materiaalisia ja poliittisia puolia. Näitä pohtiessaan historioitsijat paneutuivat muun muassa puistojen, puutarhojen, toriaukioiden, hautasmaiden ja pihojen vaikutuksiin niin suunnittelun, käytön kuin vastaanotonkin näkökulmasta. Maisema-arkkitehtuurin erilaisten typologiahistorioiden lisäksi historioitsijat ovat pohtineet maisen ja ihmisen välistä suhdetta. Erityisesti kysymykset ideologioista, rodusta, luokasta ja sukupuolesta ovat nousseet avainasemaan historioitsijoiden siirtyessä eliitin puutarhoista arjen estetiikan piiriin (Duempelmann, s. 626, 629).
Lähestymällä historiaa alan sisä- ja ulkopuolelta historioitsijat ovat onnistuneet luomaan sekä yksittäisistä kohteista että laajemmasta maisemaa käsittelevistä tutkimuksista kokonaiskuvan, joka on vahvistanut alan identiteettiä. Saatavilla olevalla lähdeaineistolla on ollut merkittävä rooli historiallisen kuvan muodostumisessa, sillä vain harvoin tutkimuksen kohteet ovat säilyneet sukupolvelta toiselle. Tämän vuoksi säilyneet piirustukset ja kirjoitukset ovat toimineet portteina menneisiin aikoihin. Lisäksi kehitteillä olevat tiedonhankintametodit ja -tekniikat ovat tarjonneet väylän tutkia uusia ajallisia kerroksia. Käsitys muun muassa suomalaisen puutarhataiteen historiasta uudistui, kun 1980-luvun jälkeiset makrofossiilinäytteet osoittivat, että Suomen myöhäiskeskiajalla kasvatettiin Välimeren kasveja myös luostaripuutarhojen ulkopuolella (Lempiäinen, n.d.).
Uuden teknologian lisäksi yhteiskunnalliset ilmiöt ovat aiheuttaneet historian uudelleentulkintaa. Historioitsijat ovat tarttuneet intellektuellien ja teoreetikoiden kriittisiin analyyseihin ja näkökulmiin, jotka ovat toistuneet sosiaalihistoriassa, sosiologiassa, taiteen piirissä, antropologiassa ja luonnontieteissä. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää maisema-arkkitehti ja professori Susan Herringtonin kirjoitusta maisema-arkkitehti Christopher Tunnardin (1910–1970) St Ann’s Hill -kohteesta. Artikkelissaan Rereading St Ann’s Hill (2022) Herrington tarkastelee Tunnardin kohdetta queer-estetiikan ja -ekologian näkökulmasta. Kirjoittamalla sukupuolivähemmistön näkökulmasta Herrington antoi äänen aiemmin vaiennetulle vähemmistölle, luoden maisema-arkkitehtuurin historiasta poliittisen välineen.
Maisema-arkkitehtuurin oman historian lisäksi maisema-arkkitehtuurin historia on laajentanut käsitystä taiteen ja arkkitehtuurin historiasta. Maisema-arkkitehtuuri hyväksyttiin osaksi taiteen kenttää aikana, jolloin englantilainen maisemapuutarha alettiin nähdä taiteena. Englantilaisen puutarhan materiaaliset ominaisuudet ja niistä syntyvät kokemukset herättivät ajalle ominaisia piktorialistisia tulkintoja, jotka jäivät elämään sekä maisema-arkkitehtuurin että arkkitehtuurin historiaan. Muun muassa Michiganin yliopiston professori ja arkkitehtuurin historioitsija Caroline Constant ehdottaa artikkeleissaan The Barcelona Pavilion as Landscape Garden, Modernity and the Picturesque (1990), että pysähtyisimme tarkastelemaan yhtä arkkitehtuurin historian ikonisimmista teoksista, Mies van der Rohen Barcelona-paviljonkia, puutarhana, vaikkakin sen alkuperä on Constantin mukaan arkkitehtuurissa, ei luonnossa.
Arkkitehtuurin ja taidehistorian lisäksi maisema-arkkitehtuurin historia on kulkenut rinnakkain luonnontieteistä ponnistavan ympäristöhistorian kanssa. Molemmat historian koulukunnat syntyivät saman ympäristöheräämisen seurauksena. Siinä missä maisema-arkkitehtuurin historia on keskittynyt kirjoituksissaan ihmisen muokkaamaan ympäristöön ja sitä heijastavaan luontokäsitykseen, ympäristöhistoria on keskittynyt tutkimaan ihmisyyden suhdetta ”muuhun luontoon”. Molempia aloja ovat yhdistäneet samankaltaiset huolet luonnosta ja ekologiasta, epäselvät ja häilyvät tieteelliset rajat sekä riski kadottaa oma identiteetti kirjoittaessa luonnon ja kulttuurin välisestä suhteesta. Toisaalta aloja ovat erottaneet tutkimuskohteen mittakaava ja näkökulma. Maisema-arkkitehtuurin lainatessa taidehistorian kuvanlukutapaa yksittäiskohteita analysoidessa ympäristöhistoria on nojannut luonnontieteisiin luodakseen oman näkemyksensä luonnosta (Duempelmann).
Maisema-arkkitehtuurin historia on toiminut linssinä monialaisen maisema-arkkitehtuurin tarkasteluun. Katsoessaan lähelle historioitsijat ovat analysoineet erilaisista luontokäsityksistä syntyneitä kohteita ja paneutuneet koulutuksen ja järjestöjen historiallisiin kehitysvaiheisiin. Katsoessaan kauemmas historioitsijat ovat ryhtyneet vuoropuheluun muiden humanististen tieteenalojen kanssa. Vuoropuhelusta on syntynyt arvokasta tietoa maisema-arkkitehtuurin varhaisista vaiheista.
Toisaalta monialainen käsittelytapa on saattanut aiheuttaa maisema-arkkitehtuurin tarkastelukulman katoamisen (Duempelmann, s. 636). Rinnastukset ympäristöhistoriaan on etäännyttänyt maisema-arkkitehtuurin sen omista juurista. Lisäksi historioitsijat ovat problematisoineet vuorovaikutussuhteita erityisesti maisema-arkkitehtuurin ja tieteen välillä ja maisema-arkkitehtuurin ja taiteen välillä. Ajanjaksoista riippuen historioitsijat ovat syyttäneet maisema-arkkitehtuuria taiteellisten ulottuvuuksien puutteesta, kun ekologiset vaikutteet ovat dominoineet keskustelua.
Vuorovaikutuksen valossa historian käsittelyotteeseen on vaikuttanut yleiset yhteiskunnalliset trendit ja kehitysvaiheet. Erityisesti intellektuellien ja teoreetikoiden ajankohtaiset teemat ovat vaikuttaneet maisema-arkkitehtuurin kriittiseen tarkasteluun. Teoriat muun muassa modernismista ja poststrukturalismista ovat kehittäneet tulkintoja historiasta. Teoreettisten vaikutteiden ansiosta historiallisten kohteiden tilalliset ja visuaaliset analyysit ovat saaneet filosofista syvyyttä (Duempelmann, s. 635).
Monialaisen maisema-arkkitehtuurin käsittelytapa on rikastanut niin alan ulkopuolista kuin sisäistäkin vuoropuhelua. Historioitsijat ovat luoneet kuvan monipuolisesta ja dynaamisesta maisema-arkkitehtuurista. Kirjoitetun historian valossa suunnittelijat ovat löytäneet väylän tarkastella alan kaanonia, sisäistäneet ammatillista identiteettiä ja luoneet pesäeroa muihin sukulaisaloihin, kuten arkkitehtuuriin, taiteeseen tai hortonomiaan. Alan ulkopuolella maisema-arkkitehtuurin historia on toiminut sillanrakentajana taiteen, tieteen ja ympäristökysymysten välillä. Maisema-arkkitehtuurin historian kautta on välittynyt niin eliitin kuin tavallisenkin kansan kuva maiseman merkityksistä eri ajanjaksoina. Yksittäiskohteita ja maisemaa laa-alaisemmin analysoimalla maisema-arkkitehtuurin historioitsijat ovat voineet luoda alati muuttuvan kuvan maisema-arkkitehtuurin pitkästä historiasta.
Lähteet:
Duempelmann,S. (2011) taking turns: Landscape and Evironmental at the Crossroads,36:6,625-640, DOI:10.1080/01426397.2011.619649
Herrington,S. (2022) Rereading St Ann’s Hill, Journal of Landscape
Architecture, 17:1, 6-21, DOI: 10.1080/18626033.2022.2110414
Landscape Architects Association. History of landscape architecture. Lainattu 15.12.2025. Saatavilla https://www.landscapearchitecture.org.uk/history-of-landscape-architecture-2/
Landscape Architects Association. History of landscape architecture. Lainattu 15.12.2025. Saatavilla https://www.landscapearchitecture.org.uk/history-of-landscape-architecture-2/
Lempiäinen, T. (n.d.). Kasvimakrofossiilitutkimuksen viimeiset vuosikymmenet. Lainattu 3.12.2025. Saatavilla https://www.skas.fi/wp-content/uploads/2019/10/1_2006.pdf