Kurssin toinen intensiivipäivä vietettiin kokonaisuudessaan Myyrmäen urheilupuistossa. Noin tunnin ajan tehtävänä oli piirtää urheilupuistosta elementtejä, rakenteita tai detaljeja, jotka itseä kiinnosti. Kohtia valittiin kolme ja jokaisesta piirrettiin perspektiivikuva sekä julkisivu/leikkauskuva. Lisään tekemäni skissit myös tähän oppimispäiväkirjaan, jossa ne pysyvät myös aika hyvässä tallessa.

Näkymä ja leikkaus skeittipoolista:

Näkymä boulder alueesta ja julkisivu yhdestä kiipeilyelementistä:

Näkymä ja julkisivu skeittipuiston portaista:

Kurssin alkuviikkojen aikana olen pohtinut, että itselleni ehkä helpointa lähteä muodostamaan tehtävän rajausta on lähestyä suunnittelutehtävää tietyn lajin kautta. Tähän mennessä olenkin pyöritellyt ajatuksia ympäriinsä hyvin paljon lähtien boulderoinnista, kiertäen roller derbyn kautta aina yleisurheiluun saakka. Lajeja vain on niin monta ja kaikesta olisi jotakin opittavaa!

Kaikista pohtimistani lajeista lopulta yksi on tähän mennessä kiehtonut minua muita enemmän, ja se on rullaluistelu. Kävin silti pitkään keskustelua itseni kanssa siitä, että onko rullaluistelu liian lähellä omaa lajiani, muodostelmaluistelua. Sain kuitenkin pian huomata, että rullaluistelu ja rullaluistimilla harrastettavat lajit eroavat tietysti niin ympäristöltään, pinnoiltaan, muodoiltaan kuin varusteiltaankin hyvin olennaisesti luistelusta. Myös sesonki ja vuodenaika on eri. Enkä oikeastaan edes tiedä rullaluistelusta juuri mitään.

Ryhdyin ihan ensimmäisenä surffailemaan Pinteresin valokuva-aalloilla ja yllätyin, kuinka monipuolista rullaluistelu tai rullaluistimilla toteutettava liikkuminen voi olla. Alun mielikuvani rullaluistelusta oli lähinnä se, että rullaluistimilla liikutaan asfaltoituja reittejä pitkin paikasta A paikkaan B samalla nauttien liikunnasta ja maisemista. Olen myös kuullut roller derbystä, mutta tästä lajista en mitään muuta tiedä kuin sen, että sekin tehdään rullaluistimilla. Yllätyksenä minulle tuli kuitenkin se, että myös rullaluistimilla harrastetaan temppujen tekemistä samankaltaisissa ympäristöissä, joissa myös skeitataan. Esimerkiksi ihan vain kadulla tai skeittiparkeissa. Rullaluisteltavan ympäristön ei siis tarvitse olla vain tasaista kovaa pintaa, vaan mukaan voi mahduttaa myös paljon muutakin. Rullaluisteltavien lajien monipuolisuus yllätti minut positiivisesti.

Ihastuin myös suunnattomasti rullaluistelusta löytyvään kuvamateriaaliin, mikä heijasteli voimakkaasi 70- ja 80-lukujen estetiikkaa sekä Roller Disco -kulttuuria. Olisikin siistiä yhdistää harjoitustyössä urheiluun myös tätä tapahtumapuolta ja pohtia, mitä uusia ulottuvuuksia esimerkiksi rullaluisteluun voisi yhdistää.

Seuraavaksi aloin pohtimaan, mihin uutta rullaluistelun keskittymää voisi toteuttaa Helsingissä tai pääkaupunkiseudulla. Lähtökohtina kartoittamiselle minulla oli kohteen riittävä avoimuus ja tila sekä jo olemassa olevat kovat pinnat, joita suunnitelmassa voisi hyödyntää. Päädyin kahteen hyvin erilaiseen vaihtoehtoon, Malmin lentokenttään sekä Suvilahteen/Hanasaareen. Vaikka kohteet erilaisia ovatkin, yksi asia niitä yhdistää, nimittäin kova kehittämisen paine. Alueiden avoimuus, ainakaan nykyisissä määrin, ei siis ole enää itsestäänselvyys tulevaisuudessa, mikä oikeastaan sysäsi minua voimakkaasti kohti väliaikaisuuden ajatusta. Väliaikaisten liikkumisympäristöjen suunnittelu kannustaisi samalla keskittymään aiemmin pohtimiini teemoihin kestävyydestä ja kiertotaloudesta. Nimittäin miksi satsata mieletöntä määrää resursseja ja päästöjä ympäristöön, jonka odotettu ”elinikä” ei ole esimerkiksi 5-10 vuotta pidempi? Tätä asiaa on mielenkiintoista punnita.

Rullaluisteluun linkittyy omassa mielessäni tietynlainen urbaaniuus ja siksi päädyin Malmin ja Suvilahden/Hanasaaren väliltä valitsemaan Suvilahden/Hanasaaren. Alueen saavutettavuus on nykyisellään parempi ja Malmi alkoi vastaavasti tuntumaan liian kaukaiselta, valtavalta ja rajaamattomalta alueelta tämän kaltaiselle toiminnalle. Hanasaaressa tietysti Helenin voimalaitos luo hyvin absurdia ja jättiläismäistä mittakaavaa, mikä sekin voi olla harjoitustyössä haaste, mutta kiinnostava sellainen. Jos siis päädyn rajaamaan työn tarkemmin voimalaitoksen ympäristöön.

Mutta sitten iski uusi ajatus kuin salama kirkkaalta taivaalta! Entä jos valitsenkin voimalaitoksen ympäristön suunnittelun kohteeksi ja lajina olisikin kiipeily! Laitoksella on käsittämättömät määrät ikkunatonta seinäpintaa ja mikä olisikaan sen jännittävämpää, kuin mielettömän suuri kiipeilymaailma keskellä kaupunkia. Ajatus tupsahti syliini juuri kun olin laatimassa työohjelmaa ja tuskailinkin jonkin aikaa, että kummasta tässä nyt pitäisi kirjoittaa. En ole lainkaan varma tästä uudesta ajatuksesta, sillä se on myös aika epärealistinen, mikä toisaalta tekee siitä entistä kiehtovamman. Tässäkin vaihtoehdossa voisi pohtia väliaikaisuuden mahdollisuutta, sillä laitoksen tulevaisuuden käyttötarkoituksesta ei tietääkseni ole mitään varmaa tietoa.

Lopulta päädyin kirjaamaan molemmat vaihtoehdot ylös työohjelmaan ja annan niiden hautua hetken aikaa. Päätöksiä on usein helpompi tehdä, kun on antanut vaihtoehtojen hetken muhia mielessä ja saanut keskustella niitä kanssakurssilaisten tai opettajien kanssa.

Muutamia inspiraatiokuvia, jotka herättivät innostusta:

Kuva: https://fi.pinterest.com/pin/312578030404045703/?nic_v3=1a3W3NFbV

Kuva: impalarollerskates.com

Ensimmäisessä kirjoituksessani ennustin käsitteleväni seuraavaksi lajivalinnan prosessia, mutta toisin kävi. Haluan nimittäin pysähtyä hetkeksi yhden erittäin tärkeän aiheen äärelle ennen kuin syvennyn sen enempää lajipohdintoihin. Nimittäin vastuullisuuden äärelle. Vastuullisuus nousi esiin kurssimme ensimmäisenä intensiivipäivänä, jolloin Lappsetin järjestämässä seminaarissa yksi puheenvuoro oli omistettu aiheelle. Kuten puheenvuorossa todettiin, vastuullisuus nähdään usein kolmena eri osa-alueena. Nämä kolme osa-aluetta ovat ympäristövastuu, sosiaalinen vastuu ja taloudellinen vastuu. Kaikki kolme osa-aluetta koskevat kaikkia toimijoita, kuten myös maisema-arkkitehteja, ja näitä tulikin pitää silmällä suunnittelun kaikissa vaiheissa.

Itse ajattelen, että vastuullisuuden tasot ja soveltamisen kohteet voivat muuttua riippuen mittakaavasta, jossa suunnitellaan. Tämän kurssin puitteissa tavoitteeni onkin keskittyä pohtimaan yleissuunnittelun ja toteutussuunnittelun tasoihin linkittyvää vastuullisuutta/ kestävyyttä, sillä uskon oman suunnitelmani sijoittuvan jokseenkin näihin mittakaavoihin. Tätä tasoa ajatellen vastuullisuuteen voidaan kiinnittyä hyvin konkreettisesti muun muassa materiaalivalintojen kautta.

Seminaaripäivän aikana olikin paljon puhetta ympäristörakentamisessa käytettävistä muoveista, kuten jalkapallokenttien kumirouheesta, joka valitettavissa määrin päätyy ympäristöön ja vesistöihin. On hurjaa ja myös vähän ahdistavaa ajatella, että tämän kaltaisia materiaaleja on vielä mahdollista käyttää ulkotiloissa, kun tiedetään hyvin niistä aiheutuvat haitat. Lohdullista on kuitenkin ajatella, että juuri me suunnittelijoina voimme vaikuttaa asiaan. Myös parempia, ympäristölle lempeämpiä vaihtoehtoja on kehitteillä koko ajan, mikä myös puhuu paremman tulevaisuuden puolesta.

Materiaalivalintojen kestävyyteen liittyen minulle tulikin mieleeni Sustainable Design Principles -kurssilla kuulemani kiinnostava luento, joka tietyllä tavalla liippaa tätä aihetta. Luennon piti Barnabas Calder, joka on tutkimuksessaan lähestynyt arkkitehtuurin historiaa energian näkökulmasta. Lyhyesti referoituna tutkimuksessa keskusteltiin siitä, miten ennen teollistumisen aikaa energian rajallinen saanti rajoitti, tai toisin sanoen ohjasi rakentamisessa käytettäviä materiaaleja. Esimerkiksi antiikin Rooman aikaan rakentamisessa hyödynnettiin pääosin läheltä löytyviä materiaaleja. Lisäksi materiaalit olivat sellaisia, joiden valmistamisprosessi ei vaatinut kovaa kuumentamista, sillä tuolloin myös polttopuu saanti oli rajallista eikä energiaa ollut loputtomiin. Raskaiden materiaalien kuljettaminen pitkiä matkoja oli ihmis- ja eläinvoimin hyvin hankalaa, minkä myötä eksoottisia kaukaa tuotuja materiaaleja hyödynnettiin vain harvoissa ja valituissa yksityiskohdissa. Asiat kuitenkin muuttuivat päälaelleen teollistumisen ja hiilen valjastamisen myötä. Koneiden kehittyminen ja hiilen ”loputtomat” energiavarat mahdollistivat yltäkylläisen materiaalien käytön sekä materiaalien kuljettamisen ympäri maapalloa. Myös kovaa kuumuutta vaativien materiaalien valmistus yleistyi rakettimaisesti. Ja tällä tiellä yhä ollaan. Juuri siksi onkin kiinnostavaa ja tärkeää ymmärtää, miksi ja miten tähän tilanteeseen on päädytty.

Olenkin pohtinut, miten pystyisin hyödyntämään tätä ajattelua myös omassa kurssityössäni. Ensimmäinen ajatus tietysti oli se, miten työssä voisi parhaiten hyödyntää paikallisia tai lähellä tuotettuja materiaaleja. Tai sellaista materiaaleja, joiden valmistus ei ole vaatinut mieletöntä määrää energiaa, joka todennäköisesti on peräisin uusiutumattomista energiavaroista. Tästä jatkumona ajatus siirtyykin helposti kierrätettyyn materiaaliin ja siihen, mitä mahdollisuuksia ne voisivat antaa ympäristörakentamiselle. Kierrätettyä materiaalia käyttämällä vältyttäisiin materiaalin tuottamisen aiheuttamista päästöistä, mikä sekin voi olla jo iso juttu, kun ajatellaan kokonaisuutta.

Toisaalta olen leikitellyt myös sellaisilla ajatuksilla, kuin
Miten vähällä materiaalilla voi luoda uutta ympäristöä?
tai
Mikä on vähin, millä voidaan luoda uutta?
Minimalistisimmillaan tämä ehkä tarkoittaa sitä, että rehellisesti vain muutetaan paikan käyttötarkoitusta eikä rakenneta sinne mitään uutta. Uuden käyttötarkoituksen tulee toki silloin sopia olemassa olevaan paikkaan kuin nenä päähän, mikä tuskin on oikeassa elämässä monestikaan mahdollista. Harjoitustyön yhteydessä ajatusta voisi soveltaa ennemminkin siten, että pyrkii saamaan mahdollisimman paljon irti ympäristössä jo olevasta potentiaalista ja materiaalipankista.

Vastuullisuuteen ja sen osa-alueisiin voisi syventyä loputtomiin, mutta kaikkea ei ehdi yhdessä blogikirjoituksessa käsitellä. Nytkin tuli lähinnä vain raapaistua tämän mielettömän laajan aiheen pintaa. Tavoitteeni on kuitenkin pitää näitä teemoja mielessä koko syksyn ajan sekä palata niihin säännöllisesti harjoitustyön kehittyessä.

Tämän syksyn Erityisympäristöjen suunnittelun studion teema: liikunnan ja urheilun ympäristöt ja niiden suunnittelu, mieletöntä! Voinkin näin kurssin ensimmäisen blogikirjoituksen kunniaksi myöntää rehellisesti, että olen hyvin innoissani tästä aihepiiristä, joka tämän syksyn studiolle valikoitui.

Innostus tähän aiheeseen on epäilemättä peräisin omasta urheilutaustasta ja sitä kautta syntyneestä kiinnostuksesta urheilun ympäristöjä kohtaan. En kuitenkaan odota oppivani lisää omasta lajistani tai sen tarpeista, jotka ovatkin jo selkäytimessä, vaan jostain aivan muusta. Haluaisinkin löytää uusia lajeja sekä uusia näkökulmia urheilun maisemiin ja ympäristöihin. Löytää, miltä suunnittelijan ja vielä tarkemmin ilmaistuna maisema-arkkitehdin näkökulma näyttää.

Lyhyesti kuvailtuna oma kokemukseni urheilun ja liikunnan ympäristöjen suunnittelusta on suppea. Konkreettisia hankkeita, joissa olen aihepiiriä raapaissut, on muutama. Toimistossa työskennellessäni olin mukana suunnittelemassa Mäkelänrinteen lukion pihaa, johon myös ulkokuntoilupaikka sijoitettiin. Näihin kuntoiluvälineisiin ja niiden mitoitukseen on siis tullut tutustuttua. Piirsin myös joitakin detaljeja ja kuntoilukuvioita Myyrmäen urheilupuistoon, jonne olemmekin menossa toisena intensiivipäivänämme. Hauskaa nähdä, millaisiksi ne lopulta päätyivät, paikalla en ole ehtinyt käydä urheilupuiston valmistumisen jälkeen. Kursseilla tehdyissä töissä ja kilpailutöissä on taas tullut tehtyä yleisemmän tason pelikenttien mitoitusta, mutta yksityiskohtiin en ole juurikaan koskenut.

On siis todettava, että tiedän urheiluympäristöjen suunnittelusta vähän. Omakohtaista kokemusta erilaisista urheilupaikoista ja niissä urheilemisesta kyllä löytyy, mutta se on tietysti hieman erilaista kokemusta. Tai oikeastaan tulisi ennemmin ehkä ajatella oman urheilija- minän kokemuksia tiedonlähteenä suunnittelija- minälle. Ehkä tuleva suunnittelutehtävä tuleekin vaatimaan juuri erilaisten roolien välillä loikkimista ja leikkimistä. Toisin sanoen siis eläytymistä ja vilpitöntä kiinnostusta aihetta kohtaan.

Kurssin aikana pyrinkin lähestymään kaikkea vastaan tulevaa avoimin mielin sekä mielenkiinnolla, niin urheilija- kuin suunnittelija- minällä. Uuteen aiheeseen innokkaasti spurtatessa on tärkeää pystyä myöntämään aina, kun jotakin ei tiedä, ja tästä oman tietonsa rajallisuuden tunnistamisesta keskustelimme myös kurssin ensimmäisellä kerralla. Silloin aletaan etsimään tietoa. Kurssilla haluankin haarukoida lähtötietoa mahdollisimman laajasti, mikä toivottavasti johtaa lopulta aivan uusille minulle ennestään tuntemattomille tiedon lähteille.

Noin, siinä olikin ensimmäisiä pohdintoja kurssiin aiheesta, sisällöstä ja oppimistavoitteista. Näiden jatkoksi kirjoitan tähän blogiin säännöllisen epäsäännöllisesti muuta ajatuksenkulkua, omaa reflektiota, kysymyksiä, haasteita, onnistumisia sekä oivalluksia kurssiin liittyen. Palaillaan siis seuraavassa kirjoituksessa ensi viikolla! Luvassa todennäköisesti lajinvalinnan pohdintaa.

Welcome to Aalto. This is your first post. Edit or delete it, then start blogging!