Lyhennelmä: Marc Treib – Must Landscapes Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture

Marc Treibin essee Must Landscapes Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture (1995) käsittelee maisema-arkkitehtuurin merkitystä. Huoli maisema-arkkitehtuurin merkityksettömyydestä nousi pinnalle 1980-luvun alussa. Maisema-arkkitehtuurista ei ollut kirjoitettu lainkaan lähes viiteenkymmeneen vuoteen, vaikka kirjoituksia puutarhojen merkityksestä on aiemmin ollu runsaasti (ks. esim. Mark Francisin ja Randolph Hester Jr:n vuonna 1989 julkaistu The Meanings of Gardens). Treibin essee tutkii lähteitä merkityksen löytämiselle ja analysoi mahdollisuuksia sekä haasteita merkityksellisen maisema-arkkitehtuurin suunnittelemisessa. Treib kyseenalaistaa ajatuksen, että maisemaan voitaisiinkaan rakentaa kokijalle näkyviä merkityksiä.

Maisemalle alettiin hakea merkitystä 1900-luvun lopussa. Treibin mukaan yksi syy voi olla modernistisen maiseman tekijöiden tapa sivuuttaa historia erityisesti Amerikassa, missä projektit alkoivat useammin melko puhtaalta pöydältä. Aiemmin historiallisten tyylien ja typologioiden käyttämistä moderneihin ongelmiin kritisoivat muun muassa James Rose ja Garrett Eckbo 1930-luvun lopulla. Merkityksettömyyden tunne maisema-arkkitehtuurissa sai aikansa näistä ajatuksista: historiallisten paikkojen merkitys tuntui kuuluvan toisiin paikkoihin ja aikoihin, ei nykypäivään. Merkitys syntyi uusissa kohteissa itsestään muodon ja käytön myötä–jos oli syntyäkseen.

Seuraava merkittävä ajatussuunta syntyi kun Ian McHargin Design with Nature julkaistiin vuonna 1966. Se painotti ekologista suunnittelua ja Hargin mukaan luonto oli ainoa käyttökelpoinen referenssikohde maisema-arkkitehtuurissa. Kirja ei tuonut mukanaan merkitystä, päinvastoin: kaikki mitä suunniteltiin perustui luonnollisiin prosesseihin ja moraaliin. Ajateltiin, että perusteellisen luonnontieteellisen analyysin pohjalta tehty suunnitelma olisi luonnostaan esteettisestikin miellyttävä.

1980-luvulla maisema-arkkitehdit alkoivat uudelleen puhua merkityksestä. Suunnittelijoiden uusi sukupolvi oli kiinnostunut muodonannosta ja merkityksellisyydestä. Treib esittelee kuusi lähestymistapaa merkitykselle: neoarkaaisen, genius locin, zeitgeistin, vernakulaarin maiseman, didaktiikan ja teemapuutarhan.

Neoarkaaisessa merkitys haettiin neoliittisista lähteistä tai kuvanveistäjiltä. Maastoa käsiteltiin voimakkaasti ja viitteitä haettiin historiasta. Genius locissa merkitys nousee paikasta, minne suunnitelma tehdään. Historiallisia viitteitä voidaan käyttää huoletta perustelemaan ratkaisuja, mutta merkitykset saattavat silti jäädä hämäriksi ohikulkijalle.

Zeitgeist, ajan henki, kuvaa miten taiteilijat ja suunnittelijat keräävät vaikutteita tietystä ajanjaksosta ja sen ilmiöistä. Treib kertoo eräästä kohteesta, jonka materiaalit ja sommitelma muistuttavat toisten suunnittelijoiden ja taiteilijoiden töitä, mikä tekee kohteesta perustellun ja osan suurempaa kokonaisuutta. Se saa merkitystä yhteydestään suurempaan. Myös Parc de la Villette on Treibin mukaan esimerkki tällaisesta kohteesta. Se ei ammenna paikan historiasta tai hengestä, vaan elokuvan keinoista ja post-modernismin teoriasta. Vaikka puisto ei kirjoittajan mukaan olekaan itsessään vaikuttava, sen konsepti on. Treib miettiikin, riittääkö vahva konsepti luomaan paikalle merkitystä.

Vernakulaari maisema puolestaan on trendikkäämpi tulkinta genius locista. Se on itsessään rikas materiaaleiltaan ja muodoiltaan, ja muuttuukin siksi väistämättä suunnittelijan työn jälkeen. Elementtejä myös lainataan muualle, jolloin niiden alkuperäinen merkitys menettää täysin roolinsa. Treib käyttää esimerkkinä puutarhasammakkoa: se näyttää hellyyttävältä peuran ja sammakon rinnalla kotipihalla, mutta jos se monistetaan satakertaisesti ja maalataan kultaiseksi, merkitys muuttuu täysin.

Viides lähestymistapa, didaktiikka, tarkoittaa rakennettua merkitystä. Sen mukaan rakennettujen muotojen tulisi heijastaa paikan historiaa ja luontoa. Se on genius locin sukulainen, mutta didaktiikka on avoimempi pyrkimyksissään. Suunnittelu, joka paljastaa paikasta jotain uutta, on merkityksellisempää. Viimeisenä on teemapuutarha. Teemana voi toimia lähes mikä tahansa: väri, kasvillisuus, valaistus, ynnä muu. Teema ei sinänsä tarkoita automaattisesti merkitystä, mutta se hakee suunnittelukohteelle oikeutusta teeman kautta.

Yleisesti ajatellaan, että merkitys muodostuu lähinnä mielleyhtymistä ajan kuluessa, ei niinkään suunnitelman suorien vaikutusten kautta. Tarpeeksi monen kokijan kokemus täytyy olla samanlainen, että merkitys syntyy. Mikä tahansa symbolinen merkkijärjestelmä, jollaisen maisemankin voidaan katsoa olevan, vaatii taitoa ymmärtää viestejä ja keinoja. Jos historiallista taustaa ei tunne, paikan merkitys saattaa vaikuttaa täysin erilaiselta ja samalla tavallaan oikealta. Merkitys muuttuu ajassa jatkuvasti.

Treib lopettaa kirjoituksensa toteamalla, että suunnittelija voi vaikuttaa merkittävän paikan syntymiseen. Hän ei kuitenkaan voi suunnitella sille merkitystä. Jos yhteiskunta olisi hyvin homogeeninen, kuten ennen oli, se voisi olla mahdollista. Nykyisin merkitys tulee kokijasta, ei paikasta. Tuttuus ja vaikuttavuus voivat myötävaikuttaa merkityksen syntyyn. Treib miettii, miksei paikoista yritetä tehdä miellyttävämpiä fyysisesti merkityksen hakemisen sijaan. Hänen mukaansa maiseman aiheuttama henkilökohtainen mielihyvä voisi auttaa yksilön kokemuksen liittämistä suurempaan kulttuuriseen merkitykseen. Aistit ovat kuitenkin samanlaisia lähes kaikilla ihmisillä. Ehkä miellyttävyyttä pidetään hedonistisena pyrkimyksenä, kun merkitys puolestaan on syvällinen ja pitkäkestoinen? Toisaalta merkitys voi olla se, mikä erottaa maisema-arkkitehtuurin puutarhanhoidosta. Fyysiset reaktiot voivat myös koskettaa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *