Nykypäivän kansallismaisemat

Millaisia ovat nykyihmisten mielen kansallismaisemat? Ovatko ne hyvin erilaisia perinteisiin verrattuna? Kiinnostavaa on mielestäni käsitteen kansallismaisema pohtiminen: miten montaa ihmistä yhteisen maisemakäsityksen tulee koskea, että jostain maisemasta tulee kansallismaisema? Yhden ihmisen lempimaisema ei suoraan voi olla kansallismaisema. Perinteisesti niihin yhdistettiin kansallisen itsetunnon nostattamisen, kansan uutteruuden ja oman valtion vaikuttavuuden teemoja. Jonkun takapihamaisema ei luultavasti aiheuta mielleyhtymiä tällaisiin suuriin ajatuksiin. Kansallismaiseman tulee liikuttaa, sykähdyttää ja hämmästyttää. Sen tulee asettaa ihminen omaan mittakaavaansa ja korostaa kansakunnan arvoja.

Piirtämäni kansallismaisema on itseasiassa jo nykyinen sellainen. Kyseessä on peltomaisema Etelä-Pohjanmaalta, joten se kuuluu eteläpohjalaisiin viljelylakeuksiin. Maisemalla on itselleni henkilökohtainen merkitys, sillä se mukailee näkymää isovanhempieni pihapiiristä. Olen viettänyt lapsuudessani paljon aikaa tämän maiseman ympäröimänä ja se on itselleni hyvin tärkeä. Maisema symboloi paikallista elinkeinoa, elämän jatkumoa ja omaa historiaani. Voin elävästi muistaa tarinat siitä, kun vesi vielä lainehti näillä lakeuksilla. Jollain tapaa tunnen kuuluvani eniten siihen maisemaan. Vaikka kyseessä ei ollut kotiseutuni maisema, olen aina samaistunut vahvasti ahkeriin, mutta omanarvontuntoisiin pohjalaisiin. Ehkä koska äitini arvostaa juuriaan ja on puhunut niistä aina paljon.

Vaikka kyseessä on henkilökohtaisen historian ja kertomusten värittämä maisema, se silti viestii myös kansallisia, historiassa määriteltyjä arvoja. Peltomaisema on tuotantomaisema, joka liittyy vahvasti ruoantuotantoon ja sen tehostamiseen menneinä vuosikymmeninä. Montaa mieltä voi olla siitä, miten hyvä muutos on ollut kyseessä, mutta tehokkaampaa tuotantoa voidaan jollain mittapuulla pitää kansan saavutuksena. Peltoaukeiden edessä itsensä tuntee pieneksi ja maisema on horisontaalisessa yksinkertaisuudessaan hyvin kaunis. Paikoin voi nähdä peltoa silmänkantamattomiin.

James Corner – ajatuksia eräältä nykyajan merkittävimmistä maisema-arkkitehdeista

Maisema-arkkitehti James Corner tunnetaan erityisesti vuonna 2009 valmistuneesta High Line -puistostaan New Yorkissa, mutta hänen uransa alkaa jo 1980-luvulta. Hän on opettanut useissa yliopistoissa keskittyen erityisesti designin ja urbanismin ongelmien ratkaisemiseen luovalla tavalla. Corner on myös kirjoittanut ajatuksistaan etenkin uransa alkupuolella.

Corner pohtii Landscape Journalissa julkaistussa kirjoitussarjassaan A Discourse on Theory I: ”Sounding the Depths”–Origins, Theory, and Representation (1990) sekä II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermaneutics (1991) teorian merkitystä maisema-arkkitehtuurissa. Hän kuvailee teorian ajatuksen syntymistä ja käsitteen muutosta ihmisen kokemusta kuvaavasta sanasta varmuutta, tietoa ja kontrollia ilmentävään termiin. Suuri muutos ajattelussa valaistuksen aikana vei maisema-arkkitehditkin kohti tieteellisempää lähestymistapaa. Suunnitteluratkaisujen tuli perustua geometriaan ja numeroihin, mistä myöhemmin johdettiin Cornerin kritisoima positivismin ajatussuunta. Siinä suunnittelu pohjautuu tieteellisesti mitattaviin suureisiin ja intuitio on karsittu kokonaan pois: ratkaisu seuraa objektiivista analyysia.

Cornerin mukaan ajattelua dominoivat positivismin lisäksi 1990-luvun alussa paradigmojen ja avant-garden suuntaukset. Ensimmäisessä ajatellaan, että totuus voidaan johtaa yleisesti hyväksytyistä ratkaisuista ja metodeista. Paradigmat ovat laajempia kuin konventiot: niiksi voidaan lukea esimerkiksi evoluutioteoria. Avant-gardistit taas haluavat hätkähdyttää ja jokaisen ratkaisun tulisi olla uusi ja sykähdyttävä. Molemmissa on omat ongelmansa, sillä tarkotuksenmukainen oletetussa totuudessa pysyminen tai vastaavasti uuden hakeminen tuskin johtavat parhaisiin mahdollisiin ratkaisuihin.

Corner kokee, että mainitut tavat ajatella ovat riisuneet maisema-arkkitehtuurin jännittävistä oivalluksista, intuitiosta ja kokemuslähtöisestä suunnittelusta. Kaiken perustuessa faktoihin ja mittauksiin suunnittelusta tulee suoritus, joka tavoittelee objektiivisesti parasta tulosta. Tällöin kadotetaan intimiteetti ihmisen ja ympäristön väliltä–ympäristö eriyttää kävijänsä. Liiallisen objektivoinnin ja optimisoinnin tuloksena myös runollisuus ja perinne katoavat maisema-arkkitehtuurista.

Ratkaisu voisi Cornerin mielestä löytyä hermeneutiikasta. Filosofisen ajatussuunnan pääperiaatteita ovat kehäajattelu, ymmärryksen ja tulkinnan vuorovaikutus. Ajattelu pohjautuu teksteihin ja se on intuitiivista sekä käytännöllistä. Hermeneutiikan avulla maisema-arkkitehtuurista saataisiin Cornerin mukaan paremmin traditioihin pohjautuvaa ja ajatuksia herättävää. Vaikka ongelma on varmasti todellinen, Cornerin katsantakanta aiheeseen tuntuu hieman suppealta, eikä hän esitä mitään käytännön ratkaisuja teorialleen. Tekstistä voidaan silti löytää kenties uutta ajattelua suunnittelijoiden virkistykseksi. Ehkä maisema-arkkitehtuurin kritiikki Suomessa saisi uutta pontta, jos suunnittelijat löytäisivät uusia tapoja lähestyä ongelmia ja sitä kautta filosofisesti valveutuneemmat henkilöt löytäisivät enemmän merkityksiä nykymaisema-arkkitehtuurikohteista. Vaikka Cornerilta puuttuvatkin työkalut, nämä edelleen ajankohtaiset artikkelit tarjoavat ajateltavaa suunnittelijoille.

a. Maisema-arkkitehti–oman alansa ammattilainen vai sillanrakentaja?

Luonto on käsitteenä hengästyttävän laaja, ehkäpä mahdoton ymmärtää. On vaikea ymmärtää luontoa ennen ihmistä ja sitä, miten nämä kaksi tuntuvat olevan vastakohtaisia nykykeskustelussa. Missä vaiheessa ihminen halusi erkaantua luonnosta? Kun puhutaan luonnollisuudesta, mihin historian vaiheeseen halutaan palata? Emme ehkä voi edes kuvitella, mitä joskus oli. Toisaalta maailma on jatkuvassa muutoksessa–entropian virta hajottaa ja yhdistää asioita jo atomitasolla, eikä muutokselta voi välttyä myöskään suuremmassa mittakaavassa. Onko edes tarpeen yrittää säilyttää vain jotain tiettyä vaihetta suuressa kehityksessä? Voiko luonnollisuus tarkoittaa enemmän kestävää yhteiseloa, missä kaikilla osapuolilla on mahdollisuus samalla muuttua, joko valittuun tai sattumanvaraiseen suuntaansa?

Maisema-arkkitehtuuri pyrkii nykyisin toimimaan sillanrakentajana alojen välillä. Suuntaukset alan sisällä ovat vaihdelleet: vuoroin on toivottu mahdollisimman koskemattoman luonnon säilyttämistä, toisina aikoina taiteellisempaa tai tieteellisempää otetta suunnitteluun. Nykypäivänä tavoitteena vaikuttaisi olevan näiden kaikkien tasapainon saavuttaminen. Suurena kysymyksenä näyttäytyy ilmastonmuutos ja biodiversiteetin säilyttäminen. Suurissa kysymyksissä laajan asiantuntijaverkoston työpanos on välttämätön ja keskustelua täytyy olla, mutta miten tehdä päätöksiä kaikkien mielipiteiden ristitulessa? Luonnonsuojelu perustuu pitkälti luonnon suojelemiseen ihmistä varten, sen säilyttämisenä kelpoisena elinpaikkana ihmislajille. On vaikea pyrkiä pois ihmisen näkökulmasta, sillä se on ainoa, jonka olemme nähneet. Objektiivinen suhtautuminen vaikeissa kysymyksissä olisi ihanne, mutta on haastavaa, ellei mahdotonta, sivuuttaa meille opetettu ihmiskeskeinen maailmankuva tai kiihtyvän talouskasvun näkemykset. Tai todella oikeasti vaalia jokaisen lajin hyvinvointia, pienestä kovakuoriaisesta rikkaruohoon, kun sisäänrakennettuna pyrkimyksenä jokaisella on säilyä itse hengissä. En väheksy lainkaan lajien suojelua ja luonnon monimuotoisuuden turvaamista, mutta uskon, että myös kritisoidessaan ihmisen luonnon resurssien hyödyntämistä täytyy ymmärtää perusvaistoja ja omaa vajaavaisuuttaan olla täysin objektiivinen.

Mielestäni maisema-arkkitehdit voivat toimia rakennushankkeissa pienemmän puolestapuhujina: ovat ne sitten kasvi- tai eläinlajeja rakennushankkeiden yhteydessä tai ihmisiä luonnonsuojelualueita perustettaessa.Keskustelussa ilmi tullut takinkääntäjän tai kameleontin rooli on vapauttava, mutta vaikea. Se kuitenkin kasaa kohtuuttomasti paineita yhden henkilön, maisema-arkkitehdin, harteille. Usein tuntuu, että maisema-arkkitehdin vastuulle jää luontoarvojen puolustaminen, jollei hankkeessa ole mukana luonnontieteiden ammattilaisia. Maisema-arkkitehdin ei kuitenkaan kuuluisi olla yleistietäjä, joka osaa kaikesta tarpeeksi puolustaakseen heikompaa osapuolta. Olisiko pääsuunnittelijuuden sijaan ajateltava vastuuta ryhmänä? Tietysti vetovastuu täytyy olla jollakulla, mutta pitäisikö sillanrakentajia olla useampia? Tällöin vastuu jakautuisi ja eri henkilöt voisivat katsella asioita laajemmin hieman eri näkökulmista – ja erilaisten arvosilmälasien läpi.

Näyttelyarvio: AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT–Aalto University in the International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018

Otaniemessä, Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun päärakennuksessa Väreessä esillä ollut näyttely AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT: Aalto University in the International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018 esittelee maailmanlaajuisesti eri yliopistojen maisema-arkkitehtuurin ohjelmien parhaita opiskelijaprojekteja vuodelta 2018. Näyttely koostuu kurssitöistä kootuista plansseista ja valikoimaltaan se on todella laaja–melkein niinkin laaja, ettei kaikkea kiinnostavaa voi edes lukea. Töitä on esillä yhteensä kuudestatoista yliopistosta ja niiden painotukset vaihtelevat ekologiasta ja luonnonmullistuksista yhteiskuntien kasvuun liittyviin ongelmiin ja kaupunkiluonnon kehittämiseen. Töiden esitystekniikassa painottuivat erilaiset kartat.

Näyttelyssä esillä olleista yliopistoista edukseen esittäytyivät erityisesti Wellingtonin ja Edinburghin yliopistot. Molempien yliopistojen töissä näkyivät ajankohtaiset teemat ja kysymykset, kuten esteettömyys, jättömaiden ja teollisuusalueiden ympäristön parantaminen, ekologisuus sekä luonnonkatastrofeihin varautuminen. Töiden grafiikka on korkealaatuista ja yhtenäistä. Aalto-yliopiston työt olivat myös yhtenäisiä, mutta muihin yliopistoihin verrattuna melko samalta mittakaavalta valittuja. Lieneekö sattumaa, mutta töissä painottuivat aluekehitysprojektit, kun taas globaaleihin ongelmiin keskittyvien sekä pienen mittakaavan suunnittelutöiden puuttuminen laskivat hieman kokonaisuuden vaikuttavuutta. Toisaalta projekti Marsin maisema-arkkitehtuurista oli jotain, mitä ei näyttelyn muista esillä olevista töistä löytynyt! Se tarjosi erilaisen näkökulman maisema-arkkitehtuuriin.

Kaikkiaan näyttely antaa kiinnostavan katsauksen nykypäivän maisema-arkkitehtuurin opetukseen ja sen teemoihin. Ala vaikuttaa olevan menossa hyvään suuntaan ja hakevan omaa, alakohtaista ääntään yhä vahvemmin. Suuria teemoja yliopistoissa ympäri maailman olivat kulttuuriperinnön suojelu, luontoarvojen säilyttäminen, alueiden kunnostus sekä maatalousmaisemien kehittäminen. Useita tärkeitä aiheita niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin. Toivottavasti ala pystyy tarjoamaan toimivia vastauksia tulevaisuuden monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseen–tulevien ammattilaistenkin avulla.

Lyhennelmä: Marc Treib – Must Landscapes Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture

Marc Treibin essee Must Landscapes Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture (1995) käsittelee maisema-arkkitehtuurin merkitystä. Huoli maisema-arkkitehtuurin merkityksettömyydestä nousi pinnalle 1980-luvun alussa. Maisema-arkkitehtuurista ei ollut kirjoitettu lainkaan lähes viiteenkymmeneen vuoteen, vaikka kirjoituksia puutarhojen merkityksestä on aiemmin ollu runsaasti (ks. esim. Mark Francisin ja Randolph Hester Jr:n vuonna 1989 julkaistu The Meanings of Gardens). Treibin essee tutkii lähteitä merkityksen löytämiselle ja analysoi mahdollisuuksia sekä haasteita merkityksellisen maisema-arkkitehtuurin suunnittelemisessa. Treib kyseenalaistaa ajatuksen, että maisemaan voitaisiinkaan rakentaa kokijalle näkyviä merkityksiä.

Maisemalle alettiin hakea merkitystä 1900-luvun lopussa. Treibin mukaan yksi syy voi olla modernistisen maiseman tekijöiden tapa sivuuttaa historia erityisesti Amerikassa, missä projektit alkoivat useammin melko puhtaalta pöydältä. Aiemmin historiallisten tyylien ja typologioiden käyttämistä moderneihin ongelmiin kritisoivat muun muassa James Rose ja Garrett Eckbo 1930-luvun lopulla. Merkityksettömyyden tunne maisema-arkkitehtuurissa sai aikansa näistä ajatuksista: historiallisten paikkojen merkitys tuntui kuuluvan toisiin paikkoihin ja aikoihin, ei nykypäivään. Merkitys syntyi uusissa kohteissa itsestään muodon ja käytön myötä–jos oli syntyäkseen.

Seuraava merkittävä ajatussuunta syntyi kun Ian McHargin Design with Nature julkaistiin vuonna 1966. Se painotti ekologista suunnittelua ja Hargin mukaan luonto oli ainoa käyttökelpoinen referenssikohde maisema-arkkitehtuurissa. Kirja ei tuonut mukanaan merkitystä, päinvastoin: kaikki mitä suunniteltiin perustui luonnollisiin prosesseihin ja moraaliin. Ajateltiin, että perusteellisen luonnontieteellisen analyysin pohjalta tehty suunnitelma olisi luonnostaan esteettisestikin miellyttävä.

1980-luvulla maisema-arkkitehdit alkoivat uudelleen puhua merkityksestä. Suunnittelijoiden uusi sukupolvi oli kiinnostunut muodonannosta ja merkityksellisyydestä. Treib esittelee kuusi lähestymistapaa merkitykselle: neoarkaaisen, genius locin, zeitgeistin, vernakulaarin maiseman, didaktiikan ja teemapuutarhan.

Neoarkaaisessa merkitys haettiin neoliittisista lähteistä tai kuvanveistäjiltä. Maastoa käsiteltiin voimakkaasti ja viitteitä haettiin historiasta. Genius locissa merkitys nousee paikasta, minne suunnitelma tehdään. Historiallisia viitteitä voidaan käyttää huoletta perustelemaan ratkaisuja, mutta merkitykset saattavat silti jäädä hämäriksi ohikulkijalle.

Zeitgeist, ajan henki, kuvaa miten taiteilijat ja suunnittelijat keräävät vaikutteita tietystä ajanjaksosta ja sen ilmiöistä. Treib kertoo eräästä kohteesta, jonka materiaalit ja sommitelma muistuttavat toisten suunnittelijoiden ja taiteilijoiden töitä, mikä tekee kohteesta perustellun ja osan suurempaa kokonaisuutta. Se saa merkitystä yhteydestään suurempaan. Myös Parc de la Villette on Treibin mukaan esimerkki tällaisesta kohteesta. Se ei ammenna paikan historiasta tai hengestä, vaan elokuvan keinoista ja post-modernismin teoriasta. Vaikka puisto ei kirjoittajan mukaan olekaan itsessään vaikuttava, sen konsepti on. Treib miettiikin, riittääkö vahva konsepti luomaan paikalle merkitystä.

Vernakulaari maisema puolestaan on trendikkäämpi tulkinta genius locista. Se on itsessään rikas materiaaleiltaan ja muodoiltaan, ja muuttuukin siksi väistämättä suunnittelijan työn jälkeen. Elementtejä myös lainataan muualle, jolloin niiden alkuperäinen merkitys menettää täysin roolinsa. Treib käyttää esimerkkinä puutarhasammakkoa: se näyttää hellyyttävältä peuran ja sammakon rinnalla kotipihalla, mutta jos se monistetaan satakertaisesti ja maalataan kultaiseksi, merkitys muuttuu täysin.

Viides lähestymistapa, didaktiikka, tarkoittaa rakennettua merkitystä. Sen mukaan rakennettujen muotojen tulisi heijastaa paikan historiaa ja luontoa. Se on genius locin sukulainen, mutta didaktiikka on avoimempi pyrkimyksissään. Suunnittelu, joka paljastaa paikasta jotain uutta, on merkityksellisempää. Viimeisenä on teemapuutarha. Teemana voi toimia lähes mikä tahansa: väri, kasvillisuus, valaistus, ynnä muu. Teema ei sinänsä tarkoita automaattisesti merkitystä, mutta se hakee suunnittelukohteelle oikeutusta teeman kautta.

Yleisesti ajatellaan, että merkitys muodostuu lähinnä mielleyhtymistä ajan kuluessa, ei niinkään suunnitelman suorien vaikutusten kautta. Tarpeeksi monen kokijan kokemus täytyy olla samanlainen, että merkitys syntyy. Mikä tahansa symbolinen merkkijärjestelmä, jollaisen maisemankin voidaan katsoa olevan, vaatii taitoa ymmärtää viestejä ja keinoja. Jos historiallista taustaa ei tunne, paikan merkitys saattaa vaikuttaa täysin erilaiselta ja samalla tavallaan oikealta. Merkitys muuttuu ajassa jatkuvasti.

Treib lopettaa kirjoituksensa toteamalla, että suunnittelija voi vaikuttaa merkittävän paikan syntymiseen. Hän ei kuitenkaan voi suunnitella sille merkitystä. Jos yhteiskunta olisi hyvin homogeeninen, kuten ennen oli, se voisi olla mahdollista. Nykyisin merkitys tulee kokijasta, ei paikasta. Tuttuus ja vaikuttavuus voivat myötävaikuttaa merkityksen syntyyn. Treib miettii, miksei paikoista yritetä tehdä miellyttävämpiä fyysisesti merkityksen hakemisen sijaan. Hänen mukaansa maiseman aiheuttama henkilökohtainen mielihyvä voisi auttaa yksilön kokemuksen liittämistä suurempaan kulttuuriseen merkitykseen. Aistit ovat kuitenkin samanlaisia lähes kaikilla ihmisillä. Ehkä miellyttävyyttä pidetään hedonistisena pyrkimyksenä, kun merkitys puolestaan on syvällinen ja pitkäkestoinen? Toisaalta merkitys voi olla se, mikä erottaa maisema-arkkitehtuurin puutarhanhoidosta. Fyysiset reaktiot voivat myös koskettaa.

 

Bloedel reserve, tragedian maisema

Bloedel reserve on Seattleen sijoittuva, osittain Richard Haagin suunnittelema alue, joka kuului alunperin metsäteollisuudesta elantonsa saaneelle Bloedelin perheelle. Bainsbridgen saarelle sijoittuva puutarhojen kokoelma tarjoaa useiden puutarhurien ja maisema-arkkitehtien suunnittelemia elämyksiä keskellä vehreää, runsasta metsää. Bloedel reserve ja sen alue siirtyivät Bloedelin perheen omistukseen vuonna 1951. Eräs sen muotoon olennaisesti vaikuttaneista henkilöistä oli maisema-arkkitehti Richard Haag, jonka teoksia on myös esimerkiksi Gasworks Park Lake Unionin rannalla Seattlessa.

Haag lisäsi Bloedel reserveen neljä nimettyä puutarhaa: tasojen puutarhan, the garden of planes; sammalpuutarhan, the moss garden; mietiskelyn tai heijastusten puutarhan, the reflection garden ja lintujen suojelualueen, the bird reserve. Ne kaikki ovat luonteeltaan erilaisia ja koostuvat sekä rakennetuista että hyvin luonnonmukaisista elementeistä. Jokainen puutarha aukeaa kävijälle omana kokonaisuutenaan: rehevässä metsässä kiertelevät polut, joita pitkin kulkija saapuu kuhunkin puutarhaan vuorollaan. Haag on suunnitellut puutarhat koettavaksi aiemmin luetellussa järjestyksessä.

The garden of planes koostuu erisuuntaisista tasoista, jotka on peitetty nurmella. Alunperin osaksi puutarhaa kuuluivat myös sorasta muotoillut, kolmiomaiset tasot. Ne eivät kuitenkaan miellyttäneet perhettä, jotka korjauttivat puutarhan sommitelmaa myöhemmin. Tasojen puutarhan jälkeen sulkeudutaan taas metsään. Toisena aukeava sammalpuutarha on luonnonmukainen ja yksinkertainen. Tärkeimmät elementit ovat pohjakerroksen sammal sekä puiden latvusto. Tunnelma on pysähtynyt ja erityinen.

Kolmantena metsästä saavutaan heijastusten puutarhaan. Se on sommitelmaltaan yksinkertainen: keskellä on suorakaiteen muotoinen vesiallas, jota kiertää sorapolku. Päädyssä on penkki, joka katsoo altaalle päin. Kokonaisuutta kiertää tumma pensasaita, sellainen jonka yli näkee helposti.

Viimeinen alue, bird reserve, on kaikkein luonnonmukaisin. Sen pohjan muodostaa vesilampi, jonka reunat täyttävät kasvillisuus ja puusto. Keskellä lampea on pieniä, maan ja kasvillisuuden muodostamia saaria. Puiston viimeinen osa on tarkoitettu vain linnuille ja ihmiselle jää väistämättä vähäpätöisen tarkkailijan rooli.

Bloedel reserve on eräänlainen maisema-arkkitehtuurin klassikko, josta on kirjoitettu useiden kriitikoiden toimesta. Kiinnostavaa on, miten monella tavalla se on voitu tulkita. Monissa kirjoituksissa korostuu puutarhan henkinen ulottuvuus. Anne Whiston Spirn tekstissään Polemical Landscapes ja Elisabeth K. Meyer kirjoituksessaan Seized by Sublime sentiments pohtivat maiseman historiallista merkitystä. He ovat sisaruksia ajatuksissaan siitä, että puutarhoista etenkin sammalpuutarha ilmentää maiseman tragediaa. Tärkeimmät elementit sammalen lisäksi ovat jättimäiset kannot, joiden paikalta on aikoinaan hakattu lukuisia valtavia puita. Whiston Spirn kuvaa puutarhan tunnelmaa hautausmaamaiseksi. Kannot peittyvät kasvillisuuteen ja sammaleeseen, muistuttavat kuolemasta ja toisaalta elämästä. Metsän hakkuusta saatiin rahaa silloisen omistajan, Seattlen yliopiston, kehittämiselle. Myös Meyer kirjoittaa siitä, miten ristiriitaisia ajatuksia paikan historiaan sisältyy. Myöhäisempi omistajaperhe Bloedel oli myös mukana metsäteollisuudessa, mutta päätti silti suojella metsän ja säilyttää näkyvillä sen traagisen historian. Kantoja ei peitetty tai häivytetty, pikemminkin korostettiin. Kantojen kautta voi tuntea ylevyyden, subliimin. Siihen kuuluu tunne järkyttävästä kauneudesta, uskomattomuudesta ja pakahduttavasta vaikuttavuudesta. Kantojen kuvastama aika on jotain ihmiselle käsittämätöntä: voi vain miettiä niiden kasvua ja kaikkea mitä ne elinaikanaan ehtivät nähdä. Bloedel reserve muistuttaa samalla kaikista hakatuista metsistä.

Hieman erilaisen näkökohdan esittää Rebekka Krinke artikkelissaan Contemplative landscapes, restorative landscape. Hän näkee Bloedel reserven lähinnä mietiskelyn ja meditaation paikkana. Tärkeimmäksi nousee paikan suhde luontoon ja mitä se voi tarjota kävijälle. Erityisesti reflection garden voi auttaa kokijaa näkemään luonnon uudella tavalla, etäisenä ja peilaten Bloedel reserveen suurempaan kokonaisuuteen. Kaikista eniten muista poikkeaa Patrick M. Condonin teksti The zen of garden design. Condon kuvailee puutarhaa neljänä erillisenä tilana. Hän korostaa kontrasteja: valoa ja varjoa sekä pittoreskiutta. Vaikuttaa kuitenkin, että hän sivuuttaa täysin puutarhan kontekstin ja suuremman merkityksen.

Yhteistä kirjoittajille on, että heidän mielestään Bloedel reserve täytyy kokea. Se ei ole tehty katsottavaksi kuvista. Kokemus on kaikkien kirjoittajien mukaan intensiivinen–upottava ja kokonaisvaltainen. Sanat, joilla intensiivisyyttä kuvataan, ovat erilaisia. Whiston Spirn puhuu politiikasta ja auktoriteeteista, Meyer subliimista, Condon zenistä ja Krinke meditaatiosta. Kaikkien pohjimmainen kertoma on kuitenkin sama: puutarha lumoaa katsojan täysin.

Kooste keskustelusta 18.9.2019

Keskustelu koski Margaret von Bondsdorfin artikkelia Retkiä romantiikan maisemissa, joka alunperin kirjoitettiin Arkkitehtiopiskelija-lehteen 1993. Lyhennelmäartikkelin aiheena oli romantiikka.

Keskustelu aiheesta oli melko vilkasta, mutta ehkä parhaita oivalluksia ei saavutettu. Kiinnostavaksi koettiin romanttisen puutarhan suunnittelijoiden pyrkimys herättää tunteita erilaisin keinoin, kuten kohisevan veden, ulvovan tuulen tai pimeyden avulla. Itsestäni mielenkiintoista oli, että modernistit eivät enää hallinneet symbolien ja termien tulvaa, mihin romantiikka vastasi hyvin kokemusperäisellä ja subjektiivisella lähestymisellä.

Puistoa ajateltiin tuona aikana laboratoriona: siellä oli mahdollista kokeilla hieman hullumpiakin ideoita, mihin arkkitehtuuri oli liian jäykkää. Myös arkkitehdit olivat hyvin kiinnostuneita maisema-arkkitehtuurista ja puutarhataiteesta.

Arvio Caroline Constantin artikkelista Barcelona pavillion as landscape garden

Voiko rakennusta tulkita kuten maisemaa? Ovatko klassiset puutarhaelementit löydettävissä rakennusarkkitehtuurista? Millaiseen merkitykseen luonto voi nousta rakennuksen korostaessa sitä? Näihin kysymyksiin vastauksia ja pohdittavaa tarjoaa Caroline Constantin artikkeli The Barcelona pavillion as landscape garden–Modernity and the picturesque (1990).

Artikkelin kritiikki keskittyy Mies van de Rohen vuonna 1963 uudelleenrakennettuun Barcelona-paviljonkiin. Tekstistä huokuu arvostus tätä arkkitehtuuriklassikkoa kohtaan. Constant sitoo paviljongin historian moniin kerroksiin, aina puutarhasta ja pittoreskista klassismiin ja modernismiin. Hän vertailee rakennusta osuvasti ja monitasoisesti muihin kohteisiin sekä kuvailee sen ominaisuuksia hyvin yksityiskohtaisesti. Artikkelin lukemisen jälkeen voi melkein aistia, millaista olisi kävellä tämän heijastusten rakennuksen läpi.

Oivaltavinta antia tekstissä maisema-arkkitehdeille on paviljongin rinnastaminen luontoon ja puutarhaan. Constant on kirjoittanut paljon maiseman ja arkkitehtuurin suhteesta ja onnistuu siinä tässä artikkelissa mainiosti. Vertaus pittoreskiin maisemapuutarhaan on osuva: rakennuksessa on yllätyksellisyyttä sekä kokijan johdattelua, mutta samalla etäännytystä. Rakennuksen materiaalikirjasto on rikas, jopa sekava, mutta materiaalien kiilto ja kuulto sitovat teoksen yhdeksi.

Valolla onkin merkittävä rooli paviljongissa. Se saa aikaan illuusioita heijastusten avulla–samaan tapaan, kuin maisemapuutarhojen suunnittelijat yrittivät hämmästyttää kävijää. Sisä- ja ulkotilan raja on hämärtynyt ja näkymistä puutarhaan tulee taideteoksia, valokuvia. Samaan tapaan kuin maisemamaalarit aikoinaan maalasivat kilpaa puutarhojen kauneimpia näkymiä on Rohe valinnut luontonäkymistä tietyt kävijän katseltaviksi. Luonto nousee uuteen arvoon, merkittävämmäksi kuin se olisi ulkoa koettuna.

Constant löytää myös eroja. Rohe on esimerkiksi karsinut paviljongista pois kaiken symboliikan ja vertaukset. Kokijan mielenkiinto herätetään hänen omien ajatustensa kautta. Tarkoitus on antaa ajattelemista ja sykähdyttää, ilman romantiikkaan liittyviä selkeitä viittauksia. Tavoite mystisyydestä ja voimakkaasta kokemuksesta säilyy silti.

Kokonaisuuessaan artikkeli on paviljongin tapaan ajatuksia herättävä ja houkuttelee kokemaan Barcelona-paviljongin itsekin jonain päivänä. Constantin kertoman mukaan sen täytyy olla poikkeuksellisen vaikuttava.

 

Tavoitteeni kurssille

Maisema-arkkitehtuurin teoria on tuntunut kiinnostavalta jo pidemmän aikaa. Ensin tutustuin arkkitehtuurin teoriaan, ehkä koska siitä on enemmän tekstiä ja arkkitehtuuri tuntuu selkeämmin miellettävältä kokonaisuudelta. Aallossa tarjotaan myös kursseja arkkitehtuurin teoriasta, jollaiselta sai hyvää pohjaa arkkitehtuurikeskustelun ymmärtämiselle. Myöhemmin olen lukenut hieman maisema-arkkitehtuuriin liittyviä teoreettisempia teoksia, harvoja kokonaan, ja toivonut löytäväni enemmän ymmärrystä omaa alaani kohtaan. Maisema-arkkitehtuuri on niin moniulotteista ja monien taiteiden risteyskohdassa, joten sen hahmottaminen on haastavaa.

Haluaisin kurssin aikana saada paremman käsityksen tämänhetkisestä maisema-arkkitehtuurikeskustelusta ja tärkeimmistä teorioista ja teoreetikoista historiassa. Haluan oppia sanoittamaan ajatuksiani ja parantaa kirjoitustaitojani lisää. Oppia ymmärtämään keskustelun kautta ja toivottavasti synnyttää etsimäni kipinän paneutua asiaan lisää.

Tavoitteeni on lukea annettuja tekstejä useamman kerran viikon aikana ja kirjoittaa blogia säännöllisesti. Aion varata 2-3 tuntia muutamana päivänä lukemiselle ja koittaa pitää siitä tiukasti kiinni. Tarkoitukseni on todennäköisesti suorittaa 5 op kurssilla, joten tekisin kaikki osat, mutta B-osion vain 1 op laajuisena.

Tikkurilan kirjastopuisto ja Tikkutori – artikkeli Hesarin kulttuurisivuille

Yleiskuva Tikkurilan kirjastopuistosta (lähde: https://betoni.com/referenssi/tikkurilan-kirjastopuisto-ja-tikkurilantori/)

Vuonna 2017 valmistuneet Tikkutori sekä Tikkurilan kirjastopuisto sijoittuvat keskeiselle paikalle Tikkurilan ytimeen. Kirjastopuiston on tarkoitus olla keskustan edustuspuisto, joka samalla toimii lähialueen olohuoneena. Tikkutori puolestaan tarjoaa tilaa torimyyjille ja tapahtumille. Suunnittelusta on vastannut kilpailuvoiton myötä Maisemasuunnittelu Hemgård. Hanke palkittiin valmistumisvuonnaan Vuoden Ympäristörakenteena.

Puisto koostuu erilaisista alueista, jotka palvelevat eri käyttäjäryhmiä: puistosta löytyy niin leikkipuisto, skeittiparkki kuin oleskeluun tarkoitettuja osia. Keskeinen nurmialue on kallistunut auringon suuntaan ja tarjoaa runsaasti tilaa oleskeluun aurinkoisina päivinä. Nurmen laidalle sijoittuvat muutamat suuremmat puut sekä laajemmat istutusalueet. Istutuksiin on valittu vaihtelevia perennoja sekä kukkivia pensaita. Niitä reunustavat paikoin aidat, toisaalla patinoituneet cor-ten -teräsaltaat sekä puiset penkit. Tikkurilanaukion hieno paikallavalettu betonipenkki toimii myös istutusaltaana. Samantyyppinen korkealaatuinen, valettu betonipenkki on alueen pohjoisosassa, Vantaan kaupungintalon edustalla.

Taide on ollut mukana suunnittelussa alusta saakka: ensin luotiin taidekonsepti, minkä jälkeen mukaan valittiin taiteilijaryhmä, jonka teoksia löytyy eri puolilta Tikkurilan keskustaa. Eräs kiinnostava yksityiskohta on puiston alaisen parkkihallin sisäänkäynti, jonka ylle on suunniteltu esteettinen ja normeista poikkeava sisäänkäyntirakennus. Työssä oli arkkitehti Mikko Kairan lisäksi taiteilija ja valaistussuunnittelija, joiden yhteistyön ansiosta rakennus sointuu hienosti puiston tunnelmaan ja tarjoaa esimerkin sisäänkäyntien mahdollisuuksista. Taidetta on sijoitettu myös lähemmäs asemaa, jossa on Apaja-taideteos. Erittäin suosittu skeittiparkki on maisema-arkkitehti Janne Saarion käsialaa.

Erityisen onnistuneen Tikkutorista ja Tikkurilan kirjastopuistosta tekee sen toiminnallisten ja visuaalisten arvojen hieno yhteensovittaminen. Puisto on suunniteltu pitkänäköisesti asukkaiden tarpeet huomioiden–sen ansiosta entinen katu- ja pysäköintialue on muuttunut asukkaiden olohuoneeksi. Lukuisista elementeistään huolimatta kokonaisuus on eheä ja harmoninen, mutta samalla kiinnostava ja mielikuvitusta ruokkiva.

Tietämystä täydennetty:

https://betoni.com/wp-content/uploads/2018/03/BET1801_50-57.pdf

Kirjastopuisto rakentui hyvällä yhteistyöllä ja etuajassa