Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2021

Kulttuurimaisemia ja kulttuurisidonnaisuutta

Edellisestä blogipäivityksestä on päässyt vierähtämään enemmän aikaa kuin mitä alun perin kaavailin päivitysväliksi. Viime viikon loppupuoli meni kuitenkin kurssin maisemamaaottelua ja kohdalleni osuneen väitteen ”Suomessa kulttuurimaisemien häviäminen on merkittävämpi ongelma kuin Ruotsissa” todenperäisyyttä selvitellessä. Mielestäni sain kurssin kulttuurisidonnaisuuden ja maiseman kannalta selvitettäväkseni parhaimman mahdollisen väitteen: pääsin pakotetusti tutustumaan Suomen ja Ruotsin käsityksiin maisemasta ja siihen liittyvästä kulttuurillisesta näkökulmasta. Koin kuitenkin asiaa selvitellessäni suurta vaikeutta ja epätietoisuutta ymmärtää ja verrata kokonaisuuksia, sillä asiat olivat lähtökohtaisen konkreettisuutensa takana lopulta melko abstrakteja ja tapa käsitellä aihetta erilainen. Kipuilin myös tiedon löydettävyyden kanssa: olinko onnistunut etsimään kaiken oleellisimman ja tärkeimmän Ruotsin ”kulttuurimaisemasta”? Ruotsi käyttää nimittäin melko suppeasti termiä ”kulttuurimaisema”.

Hauskin huomio oli ehkä se, että molemmilla on tismalleen samanlaiset lähtökohdat Euroopan maisemayleissopimuksen myötä, mutta molemmat maat käsittelevät ja suhtautuvat kulttuuriin ja maisemaan lopulta yllättävänkin eri tavalla. Ruotsi lähestyy maisemaa (huom. ilman kulttuurin etuliitettä) kulttuuriperinnön kautta, määritelmän, jota Suomi ei edes suostu virallisesti sanoittamaan sen käytöstä huolimatta. Ruotsi taas ei halua määritellä kulttuurimaisemaa koska ”kaikki mitä näemme ja jossa liikumme on tämän päivän maisema”1. Siitä huolimatta termiä käytetään myös jonkin verran Ruotsin maisemakuvauksissa. Suomi taas määrittelee maisemansa kulttuuriympäristön kautta, jonka alakategoriaksi kulttuurimaisema määräytyy. Suomen tapa kategorisoida ja arvottaa maisemaa on toisaalta selkeä ja yksinkertainen, mutta Ruotsiin verrattuna suppeahko. Merkittävin ero löytyy sisällöstä: ruotsalaiset huomioivat voimakkaammin maiseman aineellisuuden lisäksi myös sen aineettomat arvot. Aineettomuudessaan he ottavat aktiivisemmin huomioon esimerkiksi kyseisen maiseman historian, perinteet ja nimistön sekä perinteisen tavan hoitaa maisemaa. Kaiken kaikkiaan he näkevät ympäristön kokonaisvaltaisemmin, vaikka tutkimukseni mukaan kategorisoivat ja arvottavatkin sen epämääräisemmin (kulttuurisidonnaisesta suomalaisesta näkökulmastani katsottuna). Mielenkiintoista on myös, miten he sitovat tuoreet ekosysteemipalveluiden ja vihreän infrastruktuurin termit ja sisällöt osaksi kulttuuria ja maisemaa: kulttuuriset ekosysteemipalvelut ovat henkilökohtaisia kokemusarvoja ja vihreä infrastruktuuri uusi näkökulma ja toimintatapa lähestyä nykyistä mutta ennen paljon monimuotoisempaa maisemaa2.

Olin viime keväänä Kulttuurimaisema-kurssilla, jossa Tapio Heikkilä Ympäristöministeriöstä oli luennoimassa. Mieleeni jäi keskustelu Suomen valtakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitysinventoinnista, josta Heikkilä totesi Lapista löytyneen paljon uusia merkittäviä kulttuurimaisemia. Aiemmin kyseisiä ympäristöjä on pidetty puhtaina luonnonmaisemina joissa ihmisen kädenjälki ei näy, mutta on ilmennyt, että se on saamelaiskulttuurin ja poronhoidon luomaa kulttuurimaisemaa. Ajattelen, että heidän kulttuurinsa mukaan luontoon suhtaudutaan ja siihen jätetään jälkiä eri tavalla kuin valtaosa suomalaisista on tottunut. Siksi kulttuurimaisemat ovat siis täysin katsojansa silmissä: ensimmäinen näkee siinä ihmisen vaikutuksen, mutta toinen ei lainkaan, joku näkee siinä arvoja, seuraava taas ei. Sen vuoksi tarvitaan jatkuvaa keskustelua kulttuurista ja sen näkyvyydestä maisemassa; kuten kaikki maailmassa oleva aineeton ja aineellinen, on sen ymmärtäminen kiinni kokijansa omista aiemmista kokemuksista ja siten myös tietynlaisesta yleisestä kulttuurisidonnaisuudesta. Esimerkiksi Suomessa pääosin luonnonmaisemina pidetyt metsät ovat hyvin pitkälti ihmisen muokkaamia talousmetsiä. Siksi onkin mielenkiintoista, että Ruotsin maisemakäsityksen mukaan kaikki maisemat ovat osa kulttuuriperintöä ja ihmisen kädenjälki näkyy kaikkialla ympärillämme, myös metsämaisemassa1. Ylipäätään Ruotsin museoviraston sivuilla olevat käsitteet maisemasta ovat hyvin mielenkiintoisia ja syvällisiä pohdintoja, yhtenä mielenkiintoisimmista lause ”Maisema on yhteiskunnan yhteinen resurssi ja elävä arkisto, joka auttaa näkemään olemassaolomme ajallisesti ja avaruudessa”1. Suomessa on mielestäni vielä matkaa yhtä humaanin kokonaisvaltaisen näkemyksen muodostamiseen yleisesti maisemasta.

Koin, että kohdallani väitteen ”Suomessa kulttuurimaisemien häviäminen on suurempi ongelma kuin Ruotsissa” sijaan minulle oli kaikkein tärkeintä ja silmiä avaavinta perehtyä molempien maiden kulttuurimaisemanäkemyksiin. Selvitystyö vaikeudestaan huolimatta opetti tähänastisista yksilötehtävistä kaikkein eniten, ja sai pohtimaan kulttuurisidonnaisuutta monilla tasoilla. Aiemmin kaipaamaani syvällisyyttä löytyi tästä aiheesta.

+ Kurssilla on käsitelty ruotsalaista maisemaa kirjallisuuden ja kuvataiteen kautta, mutta musiikin ja maiseman yhteydestä ei ole vielä puhuttu mitään. Haluaisin vielä pohtia molempien maiden osalta sen vaikutusta maisemakäsitykseen, kulttuuriin ja kansallistunteeseen.

 

1 https://www.raa.se/kulturarv/landskap/allt-finns-i-landskapet/

2 https://www.raa.se/kulturarv/landskap/ekosystemtjanster-och-gron-infrastruktur/

Ajatuksia ensimmäisestä kurssikuukaudesta

Päivät kuluvat vauhdilla tehtävien paljoudessa.

Tällä kurssilla on ollut tähän asti yllättävän paljon ruotsalaiseen kirjallisuuteen syventymistä ja sitä kautta ruotsalaisen maiseman löytämistä ja tulkintaa. Nautin Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkistä villihanhien seurassa, ja se avasi mielestäni nopeasti ja mielenkiintoisella tavalla ruotsalaista maisemaa. Kaikkein merkittävintä oli kuitenkin ymmärtää Ruotsin maiseman monipuolisuus, vaihtelevuus sekä yhdistää tuttuja paikannimiä ja jopa tuotemerkkejä maisemaan. Mieleeni putkahti esimerkiksi ruotsalainen ulkovaatemerkki Áhkká, joka viittaa samannimiseen ruotsalaiseen tunturiin, ja merkki onkin saanut nimensä mukaisesti inspiraatiota pohjoismaisesta luonnosta ja tunturimaailmasta1. Samaan kategoriaan voitaneen liittää myös Suomen Lapissa sijaitseva kunta ja suomalainen ulkovaatemerkki Ivalo, joka ”on syntynyt kaipuusta luontoon ja sen värit syntyvät Lapin luonnon inspiroimana”2. Maisemaa ja mielikuvia voidaan tuoda hyvin monin eri tavoin esiin, joka voi myös helpottaa kohteiden ja tuotteiden muistamista, mikä johtuu siitä että maisemat ja mielikuvat on tuotteistettu. On myös selvää, että kohteiden ja niiden maisemien on todettu luovan positiivisia mielikuvia, mikä taas voi lisätä ennestään kiinnostusta todellisia maisemaesikuvia kohtaan – toki myös riskejä syntyy. Lagerlöfin teosta vastaava suomalainen teos voisi olla jo vuonna 1875 ilmestynyt Sakari Topeliuksen Maamme -kirja. Maisemallisesti Ruotsi näyttää olevan Suomea rikkaampi, mikä tuli luennollakin esiin myöhemmin, mutta myös sillä saralla Suomi on samankaltainen Ruotsin kanssa, ainoastaan vaisumpi ja tasaisempi versio. Suomi on ikuinen pikkuveli ruotsalaisen isonveljen rinnalla.

Toiseksi teokseksi valitsin Elsa Beskowin kuvitetun lastenkirjan Pikku Puten seikkailut mustikkametsässä. Olen aina kuulunut ruotsalaisen lastenkirjallisuuden fanittajiin, joista Beskow on ollut yksi. Tämä teos oli nopeasti luettu, mutta toisaalta koko kirja oli pelkkää maisemaa, sen merkitystä, rivien välistä lukemista ja kuvituksen tulkitsemista. Teos sinänsä olisi voinut olla yhtä lailla suomalaistekoinen, sillä kaikki siinä esiintyvät elementit löytyvät myös Suomen metsästä. Se tukeekin ajatusta siitä, että molempien maiden metsien perusolot ovat voimakkaan samankaltaiset. Toisaalta on myös mielenkiintoista pohtia esimerkiksi Astrid Lindgrenin (kuvittajana usein Ingrid Vang Nyman ja Ilon Wikland) Pepin, Melukylän, Lotan sekä Sven Nordqvistin Viiru ja Pesosen ja Mimmi Lehmän kuvituksia. Mistä juontaa niiden rento maisemakuvaus, jossa maisema ei ole kliinisen hallittu vaan jopa räjähtäneen oloinen? Beskow taas kuvittaa teoksensa täysin hallitusti ja samaan tyyliin kuten esimerkiksi Suomen tunnetut maisemankin kuvittajat Rudolf Koivu tai Martta Vendelin. Lindgrenin ja Nordqvistin teoksille on vaikeaa löytää suomalaista vastinetta, sillä esimerkiksi Teutorin Miina ja Manu teokset ovat yhtä lailla maisemaltaan hallittuja ja parhaita paloja esitteleviä; ehkä ainoastaan Mauri Kunnas on tarjonnut lievästi samantyyppistä kuvitusta. Holger Blomin funktionaalisella Tukholman tyylillä, maailman edistyksellisimmällä puistopolitiikalla 1940-luvulla 3, oli vaikutusta varmasti etenkin Astrid Lindgrenin tuotantoon, koska Blomin ideologian mukaan kaupunkialueiden viheralueet muodostivat yhtenäisiä kokonaisuuksia oleskelua, leikkiä ja erilaista toimintaa varten. Tukholmassa on edelleen olemassa satoja vuosia vanha puisto nimeltä Humlegården ja Lindgrenkin on julkaissut teoksen Pippi i Humlegården, mikä kertonee Lindgrenin kiinnostuksesta ympäristöä kohtaan. Nykyään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu kuvakirjat kuvittavat aiempia rennommalla otteella pieneltä osalta Suomen rakennettua maisemaa.

Yhtä aikaa kaunokirjallisuuteen syventyessä kurssi on myös tuntunut Suurelta Tiedonhakukurssilta, mikä on myös yllättänyt minut. Toisaalta on järkevää tutustua ruotsalaisiin aineistoihin ja niiden sisältöön, sillä niitä voi helposti käyttää jatkossa tietolähteenä omissa töissä. Ruotsalainen maisemarakentaminen ja -hoito vaikuttaa olevan suomalaista selvästi pidemmällä, ja aineistoa on runsaasti saatavilla. Ruotsalaisten paneutuminen tutkimukseen ja kehittämiseen on ihailtavaa, mikä näkyy esimerkiksi yliopistojen tutkimustyössä. Seuraavaksi olenkin selvittämässä ”maisemamaaottelussa”, onko Suomessa kulttuurimaisemien häviäminen merkittävämpi ongelma kuin Ruotsissa. Ennakko-oletusten perusteella uskon, että tämä on juuri näin. Katsotaan, kuinka se todellisuudessa pitää paikkaansa!

Se, mitä tästä kurssista kaipaan ja toivoin jo alun perin saavani irti, on hieman yleisemmällä ja tulevaisuuteen luotaavammalla tasolla. Ruotsalaiset ovat olleet usein aikaansa edellä, kuten Holger Blomin Tukholman tyylikin sen osoittaa. Samaan aikaan kun suomalaiset 1990-luvun alkupuolella tekivät työtä kansallismaisemastatusten luomiseksi, ruotsalaiset olivat jo luomassa maailman ensimmäistä kaupunkipuistoa, nationalstadsparkenia Tukholmaan. Kun suomalaiset 2000-luvun alkupuolella kopioivat idean Suomeen ja Hämeenlinnasta tuli Suomen ensimmäinen kansallinen kaupunkipuisto, Ruotsissa katseet olivat jo kääntyneet tulevaan: Tukholmasta tuli Euroopan ensimmäinen ympäristöpääkaupunki 2010 4. Valintaperusteissa todettiin, että Tukholma oli pisimmällä ympäristöongelmien torjunnassa, huolehti esimerkiksi viherympäristöjen saavutettavuudesta ja oli vihreämpi kuin koskaan. Tukholma toimi innoittajana koko Euroopalle ja kenties koko maailmalle. Tänä vuonna Lahti on ensimmäinen suomalainen Euroopan ympäristökaupunki, 11 vuotta Tukholman jälkeen.

Mitä Ruotsissa tapahtuu juuri nyt maisema-arkkitehtuurin ja ympäristön saralla? Miten ruotsalaiset maisema-arkkitehdit katsovat tulevaisuuteen? Mitä mahdollisuuksia he näkevät siellä? Ainakin ruotsalainen Greta Thunberg on ollut viimeisin erittäin näkyvä ympäristöasioiden puolestapuhuja maailmanlaajuisesti, jolle ei Suomesta eikä muistakaan maista ole löytynyt vertaa. Mutta mitä Ruotsissa tapahtuu juuri nyt yksilötason ulkopuolella? En tiedä, voimmeko edes tämän kurssin puitteissa löytää siihen vastausta.

 

Lähteet

https://www.ellos.fi/brand/ahkka#panel=product-filter

2 https://www.arcticoutdoor.fi/shop/

3 https://sv.wikipedia.org/wiki/Parker_i_Stockholm

4 https://ec.europa.eu/environment/europeangreencapital/winning-cities/2010-stockholm/