Dialogi ei tarkoita antautumista

Törmäsin Facebook-feedissäni kritiikkiin Hesarin dialogia koskevasta lauantaiesseestä, joihin tunnen tarvetta puuttua, koska itse liputin edellisessä (vaikeaselkoiseksi haukutussa) kirjoituksessani dialogin puolesta. Tässä kirjoituksessa en käsittele tutkimuksia, vaan selvennän omaa ajatteluani dialogista.

Hesarin artikkelissa puhetaidon kouluttaja Juhana Torkki toteaa että keskustelu on jumiutunut, kumpikin puoli (mikä tässä tarkoittaa “suvaitsevaisia” ja “halla-aholaisia” eli luultavasti laajemmin ns. maahanmuuttokriittisiä) toteuttaa vahvistusharhaa ja havaitsee lähinnä omia näkemyksiä tukevia asioita ja argumentoi pelkästään näiden perusteella: “tajunnan perukoille naulitaan tunteella valittu mielipide, ja todisteet käännellään ja väännellään sen tueksi.” Torkki arvaa, että eri puolien (joita tässä edustaa Jussi Halla-aho ja Anna Kontula) viestintää ei ole edes tarkoitettu argumentoimaan toisen puolen kannattajille oman puolen paremmuutta, vaan “lisätä oman joukon uskoa oikeutukseensa ja lannistaa vastustajaa.” Kirjoittaja kutsuu tätä hämärän ‘vihapuheen’ sijaan ‘sotapuheeksi’.

Sotapuheen tunnistaa tästä: sen sijaan, että se lähentäisi kahta leiriä, se tekee päinvastaisen. Oma leiri linnoittautuu kantoihinsa yhä jääräpäisemmin. Vastapuoli inhoaa toista yhä syvemmin. Poterot syvenevät. […] Sotapuheen tragiikka on, että lakkaamme näkemästä toisinajattelijan ihmiseksi, samanlaiseksi kuin itse olen.

Torkki ottaa esimerkiksi sotapuheesta Tiina Rosenbergin kommentit radiokeskustelussa keväällä, jossa Oras Tynkkynen joutui puolustamaan itseään koska sanoi päässeensä eduskunnassa ihan hyviin keskusteluihin perussuomalaisten kanssa, siitä huolimatta että nämä ovat mielipiteiltään hyvin kaukana hänestä. Rosenbergin mielestä vaikkapa James Hirvisaaren tekemisissä “ei ole mitään inhimillistä”, eikä tällaisen kanssa kannata edes yrittää keskustella.

Olen tästä Torkin kirjoituksen alkupuoliskosta pitkälti samaa mieltä, ja juuri sotapuhetta vastaan pyrin argumentoimaan edellisessä kirjoituksessani. Sanomani oli, että älkää uskoko sotapuhetta, älkää omaanne älkääkä muiden. Perimmältään ihmiset toimivat samojen prosessien pohjalta pienin parametrimuutoksin, ja nämä pienet parametrimuutokset tuottavat ymmärrettävissä olevia eroja käyttäytymisessä ja tuntemuksissa. Kun ymmärrät miksi muut ajattelevat niin kuin ajattelevat, on helpompi löytää yhteistä sieltä missä eroja on vähemmän, ja pyrkiä minimoimaan ongelmia siellä missä eroja on enemmän – yhdessä, dialogin kautta. Erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa vihollisuutta.

Pontus Purokurun kritiikki osuu lähinnä Torkin kirjoituksen loppuosaan. Torkki viittaa ilmeisesti Hirvisaaren ja Halla-ahon kaltaisiin ihmisiin tarpeellisina “provosoijina”, mitä Purokuru pilkkaa lainaamalla viestejä Twitteristä:

“Miksi sinä olet niin vihainen? Ei ole viha hyväksi kuule. Kuuntelepa nyt kun James Hirvisaari sanoo että sinut pitäisi tappaa rajalle.”

“Sinäkin turvapaikanhakija, joka olet yöllä herännyt siihen että tiiliskivi lentää ikkunasi läpi. Juttelepa Jussin kanssa ja koeta ymmärtää.”

Purokuru lainaa myös Anna Kontulan vastausta (johon en jostain syystä pääse käsiksi):

Tämä maa on täynnä tarkentamatonta puhetta siitä, että pitää neuvotella ja sopia. Torkin teksti asettuu mainiosti tähän genreen jo siksi, että siinä ei pohdita sen paremmin vastakkainasettelujen syitä kuin niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat ryhmien rakentavan vuorovaikutuksen ehto. Tällaista tyhjää sovintopuhetta on käytetty vuosisatoja yhteiskunnallisten epäkohtien peittämiseen […]

Olen pitkälti samaa mieltä myös tämän kanssa. Mandela- ja Sokrates -vertaukset olivat kehnoja, ja yhteiskunnassa on rakenteellisia ongelmia jotka asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan, ja joskus kun ihminen paremmasta asemasta paheksuu heikommasta asemasta peräisin olevaa kritiikkiä aggressiivisena ja kehottaa sivistyneeseen keskusteluun, kyse saattaa olla yksinkertaisesti (mahdollisesti tiedostamattomasta) kritiikin hiljentämisestä, sillä heikommassa asemassa olevilla ei tyypillisesti ole niitä sivistyneen keskustelun keinoja joilla paremmassa asemassa olevan keskenänsä asioita selvittävät. Ja vaikka suoraan puhujienkaan välillä ei olisi valtaeroa, joskus asiat itsessään ovat lähes kenen tahansa mielestä niin erilaatuisia että keskusteluyhteyttä ei voi syntyä. Esimerkiksi polttopullonheittelijän ja SPR:n avustustyöntekijän välille ei ole järkeä sellaisenaan kutsua dialogia: polttopullonheittäjä on ryhtynyt väkivaltaiseen tekoon joka on yksiselitteisesti tuomittava.

Ja tässä tulee se, mitä Purokuru ja muut dialogin pilkkaajat eivät huomaa: dialogi ei tarkoita, etteikö mitään muuta tarvitsisi tehdä – dialogi ei tarkoita antautumista tai keskusteluyhteyden hakemista hinnalla millä hyvänsä. Se, että pyrkii ymmärtämään ja mahdollisuuksien auetessa keskustelemaan myös voimakkaasti eri mieltä olevien kanssa ei tarkoita sitä, etteikö olisi myös puolustauduttava silloin kun on sen aika – oikeusvaltion meille suomin keinoin niin kauan kun meillä oikeusvaltio on. Polttopullonheittelijät ja muut väkivallantekijät on otettava kiinni ja heitä vastaan on nostettava syytteet kuten laissa on säädetty. Vihapuheen esittäjien, joita Purokuru Vihamukista (sivusto joka kerää Facebookin vihapuhetta) lainaa, kanssa ei liene järkeä yrittää käydä keskustelua silloin kun he yltyvät väkivaltahehkutukseen, ja ne jotka näistä ylittävät syytekynnyksen on samalla tavalla toimitettava oikeusjärjestelmän arvioitaviksi.

Politiikka on tapa yrittää sopia siitä miten täällä eletään vaikka toiset ovat täysin väärässä, ja dialogi on politiikassa välttämätöntä. Kuten vihreä kaupunginvaltuutettu Otso Kivekäs toisessa yhteydessä sanoi, politiikka on neuvottelua terroristien kanssa.

Politiikka on määritelmällisesti terroristien kanssa neuvottelua

Sillä, jos terroristien kanssa ei neuvotella, heidät yritetään tuhota, ja se on sodankäyntiä tai vähintäänkin poliisitoimintaa. Se on niitä toisia keinoja, politiikka alkaa siitä kun istutaan neuvottelupöytään.

Sanon vielä toisen kerran: politiikka lähtee siitä, kun hyväksytään, että on olemassa organisaatioita, jotka pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän ja arvokkaan, ja että heidän kanssaan täytyy tehdä yhteistyötä.

Dialogia voi käydä asemasta, jossa rajat on vedetty, ja toimitaan sen mukaan mihin toinen puoli itsensä asettaa. Terroristien kanssa ei voi käydä keskustelua silloin kun he tekevät terroritekoja – silloin heitä vastaan on kohdistettava puolustautumistoimia (sodankäyntiä, poliisitoimintaa). Mutta kun he eivät ole tekemässä terroritekoja, heidän kanssaan on neuvoteltava, koska mitä muutakaan voisimme tehdä? Tuhota heidät?

Meidän on täällä yritettävä tulla toimeen keskenämme, koska emme pääse toisistamme eroon. Dialogia on siis yritettävä myös niiden kanssa jotka suuttumuksessaan huutavat kuolemaa vastapuolelle*. Ei juuri siinä paikassa tai juuri sen todistajien, mutta yhteiskunnallisella tasolla on huolehdittava siitä, että saadaan selville mitä mieltä ne kuolemanhuutelijat oikeastaan ovat, miten laajalti levinneitä nämä mielipiteet ovat, ja mistä heidän kanssaan voidaan neuvotella. Vaativatko he todella kuolemaa joillekin, ja jos vaativat ja heidät asianmukaisesti tyrmätään, siirtyvätkö he rajan toiselle puolelle poliisitoiminnan kohteiksi, vai peräytyvätkö ja palaavat neuvotteluihin.

Sotapuhe on emotionaalisesti tyydyttävää: tuntuu oikealta tyrmätä ne jotka selvästi puhuvat moraalittomia. Mutta kuten Torkki aivan oikein sanoi, se vain aiheuttaa syvempää poteroitumista ja polarisoitumista.

Suurin osa suomalaisista ei halua väkivaltaa, mutta mitä enemmän poliittinen tilanne polarisoituu, sitä enemmän ihmiset alkavat nähdä väkivallan ainoana vaihtoehtona. Siksi dialogia on käytävä.

read more >>

Posted by Matias Kivikangas

mediakommentti , yhteiskunnallinen keskustelu - Leave a comment

Rasismi ja dialogi emootiopsykologin näkökulmasta

Kerätyn datan analyysi on viivästynyt erinäisten muiden hommien takia (mm. rahoituksen haun; kiitos vain hallitus ja muut tieteen kilpailun lisääjät tuhansien tutkijoiden ajan tuhlaamisesta sen sijaan että olisimme voineet käyttää sen tutkimiseen), mutta tässä on jo jonkin aikaa pyörinyt mielessä esittää oma näkemykseni (edit: ilmeisesti lähinnä liberaalien keskuudessa) pinnalla olevaan keskusteluun rasismista ja dialogista. Tulee ehkä vähän myöhässä, mutta jos jatkotutkimushakemukseni hyväksytään niin tämä on osaltaan juuri sitä asiaa jota minun tarvitsee pyrkiä tutkimuksessani ymmärtämään.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ihmiset jotka ovat eri mieltä kanssani eivät ole pahoja tai tyhmiä, koska mielestäni ei ole kenenkään omaa syytä että hän on sattunut syntymässään tai kasvatuksessaan saamaan erilaiset ominaisuudet kuin minä. Kaikilla ihmisillä on samanlainen automaattinen ja tiedostamaton järjestelmä joka havaitsee, tulkitsee ja reagoi. Toisilla sen tietyt osat ovat vain herkemmät kuin toisilla, ja osaksi se johtuu perimästä ja osaksi ympäristötekijöistä. Ihmisiä voi pitää vastuullisena teoistaan, mutta mielipiteet ja uskomukset, silloinkin kun ne esitetään turhautuneesti, eivät tyypillisesti ole ihmisten itse valitsemia.

Siksi olen sitä mieltä, että dialogi on tärkeää*, koska emme pääse toisistamme eroonkaan tässä maassa, ja että meidän on opittava tulemaan toimeen toistemme kanssa, koska vaihtoehto – suurempi polarisoituminen ja jakautuminen ja eri puolten selkeämpi vihanpito – on huonompi kaikille. 

Disclaimer: en ole rasismitutkija (tai syrjinnän tms. tutkija), joten en tiedä luultavasti suurinta osaa sen tutkimuskirjallisuutta. Puhun omista tulkinnoistani jotka perustuvat ymmärrykseen oman alani (emootiopsykologia, neurotieteellinen ja evoluutiopsykologinen lähestymistapa) tutkimuksista. Jos jokin varsinaisesti aihetta tutkivan alan keskeinen tutkimustulos on selvästi ristiriidassa näkemykseni kanssa, kertokaa toki.


Valtaosa ihmisaivojen toiminnasta on automaattista ja tiedostamatonta (esim. Dehaene, 2014). Esimerkiksi jo pelkästään havainnointi, joka vaikuttaa meistä täysin välittömältä ja vaivattomalta, on itse asiassa hitaampaa kuin oletamme ja se sisältää melkoisen määrän aivojen tekemää työtä aisti-informaation kokoamiseksi (mitä objekteja tuosta kasasta silmiin saapuvia eri aallonpituuksia voi havaita?), sen tarkemmaksi tulkitsemiseksi (etualalla on ihminen; mitä hänellä on päällään, kädessään? tunnenko ko. henkilön? onko minulla jonkinlainen suhde häneen?) ja erilaisten tulevaisuutta ennakoivien oletusten rakentamiseksi (onko aiemmin tapahtuneella välitöntä merkitystä nykyhetken kannalta? mitä hän tai ihmiset yleensä tyypillisesti ovat tekemässä kun he liikkuvat tuolla tavoin? onko sillä minuun vaikutusta? pitäisikö minun varautua johonkin?). Havainnosta prosessi etenee affektiivisiin arvostelmiin (havaittu asia tulkittuna tuntuu joltakin) mikä saattaa johtaa toimintaan (esim. hyvältä tuntuvaa asiaa pyritään saamaan lisää) jota ohjaa erityisesti tottumukset (tällaisessa tilanteessa olen tottunut toimimaan tavalla x, joten toimin nytkin). Jossakin vaiheessa havainnot, affektit ja ohjautuminen johonkin toimintaan saapuvat tietoisuuteen, ja joitain niistä voi jossain määrin tietoisesti kontrolloida. Nyrkkisääntönä: mitä aikaisemmassa vaiheessa prosessointi tapahtuu, sitä enemmän siihen vaikuttavat geneettiset tekijät verrattuna henkilöhistorian ympäristöllisiin eroihin, ja sitä vaikeampi siihen on yrittää vaikuttaa tietoisesti. Emme esimerkiksi pysty juurikaan vaikuttamaan siihen mitä havaitsemme ja kuinka sen automaattisesti tulkitsemme, mutta voimme paremmin kontrolloida toimintaamme.

Kaikkiin näihin vaiheisiin vaikuttavat yksilölliset – synnynnäiset ja ympäristölliset -erot. Vaikka meillä on intuitiivisesti se käsitys että havaitsemme samat asiat samalla tavoin, tosiasiassa se havainto joka saapuu tietoisuuteen sisältää erittäin paljon automaattisesti prosessoitua tulkintaa (esim. asioiden tulkitseminen positiiviseksi tai negatiiviseksi, mutta myös sellaisia asioita kuin johtuiko joku tapahtuma siitä että joku tahallaan teki niin, vai oliko se vahinko, vai kenties täysin sattumaa). Jo näissä tulkintaprosesseissa on jonkin verran yksilöllisiä eroja (esim. mikä on positiivista ja mikä negatiivista), ja mitä pidemmälle prosessoinnissa edetään, sitä monimutkaisemmaksi se muuttuu ja sitä enemmän yksilölliset erot korostuvat (yksinkertaisestakin tapahtumasta ihmiset saavat varsin harvoin saman ajatuksen ja saman toimintapyrkimyksen).

Nämä kaksi asiaa – se, että kaikessa mitä ihminen tekee suurin osa on automaattista ja tiedostamatonta (ja sitä enemmän mitä varhaisempaa prosessointi on), ja se, että ihmisten välillä on yksilöllisiä eroja (sekä geneettisiä että henkilöhistoriallisia) – pätevät kutakuinkin kaikessa mitä ihminen tekee. Kyse on järjestelmästä, joka on hioutunut ohjaamaan käyttäytymistämme evolutiivisesti parempaan selviytymiseen satojen miljoonien vuosien aikana kehittyessämme yksinkertaisista alkueläimistä sosiaalisiksi oppimista kumuloiviksi heimonisäkkäiksi, ja koska suurimman osan ajasta tietoisuus ei luultavasti ole ollut kovin relevantti, sillä ei ole osaa eikä arpaa suurimmassa osassa järjestelmän toimintaa (esim. Kurzban, 2010). Tämän järjestelmän rakenteet ovat kaikilla suunnilleen samanlaiset, mutta sisällöt vaihtelevat sen mukaan missä rajoissa vaihtelu ei ole kumonnut hyödyllisen rakenteen selviytymisetuja. Yksinkertaistaen voidaan ajatella, että monessa automaattisessa ja tiedostamattomassa prosessissa on ikään kuin säädin sille, kuinka paljon tiettyä tulkintaa, affektia tai toimintapyrkimystä prosessiin lisätään, ja nämä säätimet pystyvät eri ihmisillä toimimaan oletusarvoisesti eri väleillä.


Käsitykseni rasismista on, että se perustuu sosiaalisen prosessointimme painottumiin (bias) jotka ovat muinoin auttanut selviytymistä luultavasti suosimalla omaa heimoa muiden edelle – kyse on suhteellisen primitiivisistä havaintojen tulkintaan liittyvistä prosesseista. Mekaanisemmalla tasolla ilmeisesti kyse ei ole erityisesti ihonvärin havaitsemiseen perustuvasta prosessista (koska heimoaikoina kilpailijat olivat naapuriheimot jotka eivät tyypillisesti olleet eri värisiä), vaan yleisemmästä liittolaisuuden tunnusten tiedostamattomasta havaitsemisesta, joka helposti lukee niin ihonvärin kuin muutkin vierauden merkit ei-liittolaisuuden tunnuksiksi ellei jotain vahvempaa tunnusta satu olemaan käsillä**. Nämä painottumat ovat kaikille ihmisille yhteisiä prosessoinnin rakenteita, jotka saavat meidät jokaisen automaattisesti ennakkoluuloisiksi erilaisia kohtaan (voit testata omia vinoumiasi esimerkiksi IAT:n avulla: http://www.understandingprejudice.org/iat/ – ja toki ennakkoluuloisuuteen vaikuttavat myös kulttuuriset seikat, mistä mm. mainitaan linkin takaa löytyvältä sivulta), ellei ole sattunut elämään vaikkapa poikkeuksellisessa ympäristössä jossa vuosikausien henkilökohtainen positiivinen kokemus hyvin erilaisista ihmisistä olisi erityisesti muokannut prosesseja siten että ne eivät saisi eri erilaisuuden merkeistä minkäänlaista ennustetta sille, millaisia ihmiset ovat.

Ennakkoluuloisuus on siis meille (käytännössä) kaikille yhteistä, mutta se on vasta havaintojärjestelmämme tuottamaa informaatiota ja herätettyjä affekteja. Sen jälkeen prosessointi etenee automaattisiin ja tiedostamattomiin toimintapyrkimyksiin. Eräät oleelliset tällaiset osat ovat mm. alajärjestelmät jotka tulkitsevat havainnoista eri fyysisen uhkan muotoja (esim. väkivallan tai sairastumisen uhka) ja käynnistävät niihin voimakkaita reaktioita (esim. Hibbing ym., 2014a). Uhkareaktio tarkoittaa (tulkitussa) välittömän uhkan tilanteessa kohonnutta fyysistä aktiivisuutta ja puolustautumis- tai pakenemistendenssiä, mutta myös sitä, että epäselvät tilanteet (esim. ihmiset jotka poikkeavat merkittävästi totutusta) tulkitaan helpommin uhkaaviksi. Lisäksi, silloin kun tilanteen uhkaa ei tulkita välittömäksi, se uhkareaktio vaikuttaa osaltaan siihen millaiset käsiteverkostot mielessä aktivoituvat – eli se suoraan ohjaa sitä, kuinka tilannetta voi ajatella. Ihminen, jolla on herkempi uhkien tunnistus- ja niitä vastaan puolustautumisjärjestelmä, siis sekä havaitsee uhkia herkemmin, että (tiedostamattaan) ajattelee asioista mustavalkoisemmin*** kuin joku jonka vastaava järjestelmä on vähemmän herkkä. Ja politiikan tutkimuksesta tiedetään, että eri uhkaherkkyyden muodot ovat vahvempia konservatiiveissa, mutta myös että uhkaherkkyys on ilmeisesti merkittävältä osin synnynnäistä/geneettistä (Hibbing ym., 2014b). Toinen luultavasti oleellinen prosessiperhe on dominanssin tunnistamiseen ja hakemiseen liittyvät prosessit. Toisaalta sen (jälleen automaattinen) havaitseminen ketkä ovat missäkin suhteessa toisiinsa, yrittääkö joku rikkoa vakiintunutta dominanssihierarkiaa, ja onko joku itseä paremmassa sosiaalisessa asemassa; toisaalta käyttäytymisen ohjaaminen sen mukaan pyrkiikö hyväksymään muiden dominanssin vai hakemaan itselle parempaa asemaa esimerkiksi repimällä (tai painamalla) muita alemmas. Erityisesti tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa kuten Suomessa dominanssikilpailu on yleensä piilotettua tai heikentynyttä, mutta voi edelleen tulla esiin esimerkiksi työyhteisössä, koulussa (kiusaaminen?), tai suhtautumisessa heikompien ja erilaisten ihmisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseen – ihmiset joilla on voimakas dominanssihakuisuus luultavasti tuntevat että on oikein että eroja on, ja vastustavat siksi niiden vähentämistä.

Ihmisissä on siis merkittäviä eroja sen suhteen kuinka he havaitsevat erilaisuuden ja mikä on heidän oletusarvoinen reaktionsa siihen. Toisaalta kuitenkin reaktioon voi tietoisesti vaikuttaa: tilanteen voi tietoisesti uudelleenarvioida ottaen huomioon tiedon jonka uskoo mutta joka ei ole tarpeeksi emotionaalisesti voimakas eikä tarpeeksi henkilökohtainen jotta vaikka uhkareaktioprosessit huomioisivat sen. Samoin itseään voi opettaa näkemään ja reagoimaan eri tavoin pitkällä aikavälillä, jotta automaattiset reaktiot muuttuisivat enemmän sellaisiksi kuin ihminen tietoisesti tahtoo. Katsoisin, että ns. suvaitsevaisuus on osaltaan sitä, että opittuaan tiedollisesti että eri tunnistusprosesseja laukaisevat erilaiset ihmiset (eri väriset, eri sukupuoliset, seksuaalisuudeltaan erilaiset, uskonnoltaan erilaiset, ideologialtaan erilaiset…) eivät ole sen kummempia kuin muutkaan, ihminen pystyy tietoisesti ei-toivotun reaktion havaitessaan ohjaamaan tulkintaa enemmän uskomustensa suuntaan sekä vaimentamaan reaktioitaan jotka tulkitsee perustelemattomiksi – ja ajan kanssa nämä muuttuvat automaattisiksi itsessään eikä niihin enää tarvitse kiinnittää huomiota. On kuitenkin huomattava, että sekä uudelleenarviointi tilanteen keskellä että reagoinnin tietoisen ohjaamisen oppiminen on helpompaa, jos synnynnäinen herkkyys sattuu olemaan heikompi. Lisäksi sekä uudelleenarviointi että tietoinen oppiminen vaatii sen, että ihminen tietoisesti sekä tunnistaa omat automaattiset ennakkoluulonsa että pitää niitä perustelemattomina niin että niitä on syytä muuttaa – ja koska tällaisten uskomusten ja käsitysten oppiminen on luultavimmin helpompaa lapsena, se on pitkälti kiinni kasvatuksesta (esim. Bloom, 2013).

Huomattakoon myös, että vaikka liberaalien ja konservatiivien tiedostamattomat prosessit voivat toimia eri lailla niiden geneettisistä ja opituista eroista johtuen, ja vaikka olen yllä käsitellyt (rasismi-fokuksesta johtuen) lähinnä konservatiiveille relevantteja prosesseja, myös liberaalit silti yhtä lailla toimivat ensisijaisesti tiedostamattomien prosessien ohjauksessa. Liberaalit ovat ilmeisesti yhtä hanakoita uskomaan ideologisesti sopivia faktoja ja epäilemään epäsopivia kuin konservatiivitkin (esim. Kahan, 2012). Samoin, vaikka liberaalit ilmeisesti käyttävät enemmän tietoista uudelleenarviointia vähentääkseen ennakkoluuloja vähemmistöjä kohtaan, liberaalit vaikuttavat olevan yhtä lailla automaattisesti toteuttamassa erilaisia syrjinnän muotoja ideologisia vastustajia kohtaan (Brandt ym. 2014)****.

Viimeisenä, mutta tärkeänä pointtina myös moraalisuus perustuu samantyyppisiin prosesseihin: havaintoihin (havaitsemani teko on moraaliton) ja niistä syntyviin affekteihin (alkaa suututtaa) sekä toimintatendensseihin (haluan moittia moraalittomuuteen syyllistynyttä tai puuttua tilanteeseen) – kaikki automaattisina ja tiedostamattomina. Päinvastoin kuin rationalisoiva moraalipsykologia vuosisadan takaa on esittänyt, moraalisuus on etupäässä automaattista ja affektiivista, eli intuitiivinen tunne siitä että teko on moraalinen tai epämoraalinen (Haidt, 2001). Samoin kuin yllä, myös moraaliprosesseihin voi jossain määrin vaikuttaa (Lee ym., 2013), mutta esimerkiksi reaktioiden vaimentaminen tai havaintojen tietoinen uudelleenarviointi tapahtuu vasta sen jälkeen, kun automaattiset prosessit ovat jo havainnot ja reaktiot tuottaneet. Kuitenkin, kuten yllä, vaimentaminen tai uudelleenarviointi vaatii sekä motivaation tehdä näin (uskomus, että oma reaktio ei ole asianmukainen) että harjoitusta, jotta vaikuttaminen on oikeasti tehokasta. Ja koska moraalisuus perustuu kuvatunlaisiin prosesseihin, myös niissä on yksilöllisiä eroja – joku pitää muiden vahingoittamista suurimpana mahdollisena (mahdollisesti ainoana) moraalisena rikkomuksena, siinä missä toisille moni muu asia (vaikkapa pyhyys) on jopa moraalisesti tärkeämpää***** (Graham ym., 2013; Haidt, 2012).


On keskusteltu ääripäistä, ja hämmästelty sitä kuinka kukaan voi ajatella että minun puoleni nähdään ääripäänä noille toisille.

Liberaali saattaa ihmetellä ääripääpuhetta, kun näkee että toinen pää on polttopulloja heittelevä tai murhaa huutava “kriitikko” ja toinen on SPR:n vapaaehtoinen, turvapaikanhakijoita kotiinsa majoittava kansalainen, tai hädänalaisten suojelun ja oikeuksien puolesta puhuva aktivisti. Mutta konservatiivi sen sijaan ei puhu näistä kun hän puhuu ääripäistä. Hänestä tuntuu ihan yhtä epäreilulta sanoa että ne ovat ääripäätä jotka nostavat esiin maahanmuuton ja turvapaikanhakijoiden määrän äkillisen kasvun aiheuttamia kustannuksia – he haluavat vain pitää huolta valtion yhteisestä omaisuudestamme; tai ne jotka ihan aidosti pelkäävät (koska automaattiset prosessit), että eri kulttuurista tulevat ovat uhka naisille; tai ne jotka aivan oikeasti näkevät uhkan suomalaiselle elämäntavalle kun sitä muutetaan ja muutetaan ja muutetaan – ja kuinka paljon se on jo muuttunut vaikkapa 80-luvulta? Konservatiivista ääripäätä ovat luultavasti liberaalit, jotka ovat niin sinisilmäisiä että ottavat avosylin vastaan nämä (tulkintansa mukaan) suomalaista hyväntahtoisuutta hyväksikäyttävät, mahdollisesti vaaralliset, nuoret miehet; liberaalit, joita on varoitettu hyväksikäytöstä ja vaarallisuudesta vaikka kuinka monta kertaa, ja jotka silti eivät välitä – ja jotka siten tahallaan saattavat vaaraan suomalaiset; liberaalit, jotka vaientavat (konservatiivien mielestä perusteltua) kritiikkiä huutamalla “rasisti!”; ja liberaalit, jotka aktiivisesti tuhoavat sitä Suomea joka ei ollut uhkaava, jossa dominanssihierarkia oli kohdillaan – erilaiset eivät yrittäneet nousta paikaltaan – ja jossa vastaantulevat ihmiset saattoi keskimäärin tunnistaa liittolaisiksi, omaksi heimoksi. Konservatiivin näkemä ääripää ei ehkä ole yhtä radikaali kuin liberaalin tulkitsema polttopulloja heittelevä ku klux klanilainen, mutta tuho ja kärsimys jota hän tulkitsee vastustajansa aiheuttavan tuntuu aivan yhtä aidolta.

read more >>

Posted by Matias Kivikangas

spekulointia , tutkimustaustaa , yhteiskunnallinen keskustelu - 2 Comments

Moraalivaalikone – kuvio puolueiden vertailusta

Kirjoitin moraalivaalikoneesta (voit vastata siihen täällä!) edellisessä blogauksessani. Nyt katson tarkemmin kuviota, jonka olin liittänyt moraaliperustatulosten sivulle. Tilastollisia analyysejä ei ole vielä tehty, joten tämä spekulointi on pelkästään silmämääräisesti käyrien perusteella.

***

Kuvio on aikaisemmasta kyselystä, jossa vastaajia oli 904; puolueittain n vaihtelee Kokoomuksen 172:sta (myös Keskustalla, Perussuomalaisilla, Vihreillä ja SDP:llä oli yli 100 vastaajaa) RKP:n ja Kristillisdemokraattien 33 ja 35 vastaajaan. Vastaajat pystyivät tässä kyselyssä määrittää kannattavansa useampaa kuin yhtä puoluetta.

Vastanneista mieheksi itsensä identifioineita oli 463 ja naiseksi 441 – viisi ei halunnut määritellä sukupuoltaan.

Vaalipiireittäin vastaajia oli ympäri Suomea: Helsingistä, Uudeltamaalta, Varsinais-Suomesta, Pirkanmaalta ja Oulusta yli sata, ja vähiten Lapista, 32. Pienistä oli siis sekä absoluuttisesti että myös suhteessa vaalipiirin kokoon vähemmän vastaajia kuin isoista.

Alla sama kuvaaja, jossa arvot yli neljän ja alle puolentoista on leikattu pois, jotta käyrät näkyvät paremmin. (Skaala oli siis nollasta viiteen – Vasemmiston vastaajat eivät ole maksimissa vahingonteon välttämisessä, vaan pisteen verran sen alle.) Lisäsin myös 95 % luottamusvälit, jotka voidaan tulkita siten, että mikäli kahden arvon palkit eivät ulotu toistensa päälle, puolueiden moraalikäsitykset näiden välillä todella poikkeavat toisistaan.

MFQresultTarkka

Ja muistutuksena vielä moraaliperustojen kuvaukset:

  • vahingonteon välttäminen (harm/care): tuotetaanko jollekin vahinkoa tai kärsimystä;
  • reiluus (fairness): kohdellaanko ihmisiä yhdenvertaisesti ja tekevätkö kaikki oman osansa;
  • lojaalisuus (loyalty): ollaanko omalle viiteryhmälle uskollisia;
  • auktoriteetti (authority): noudatetaanko yhteiskunnan hierarkiaa ja kirjoittamattomia sääntöjä; sekä
  • puhtaus (purity – toisinaan myös kutsuttu nimellä pyhyys): kunnioitetaanko puhtautta ja asioiden tietynlaista syvällisempää olemusta (“essentiaa”).

(selventävä edit klo. 17.30: Moraaliperustat siis tarkoittavat, että se, mitä pitää moraalisena, perustuu johonkin näistä. Jos vahingonteon välttäminen on korkealla, henkilön mielestä moraalisuus on erityisesti sitä, että toisille ei saa aiheuttaa vahinkoa. Ja jos se on korkeammalla kuin vaikkapa auktoriteetti, niin ihminen on todennäköisesti sitä mieltä, että jos pitää valita auktoriteetin tottelemisen ja vahingonteon välttämisen väliltä, niin useammin valitsee jälkimmäisen.)

Kuvaajasta voidaan siis päätellä, että erityisesti Vasemmiston ja Vihreiden vastaajat perustavat moraalisuutensa lähinnä yksilöllisiksi kutsuttuihin moraaliperustoihin eli vahingon välttämiseen ja reiluuteen ja merkittävästi vähemmän muihin kolmeen perustaan, joita on joskus kutsuttu yhteisöllisiksi perustoiksi. RKP:n, Kokoomuksen, Perussuomalaisten, Keskustan ja Kristillisdemokraattien moraalisuus perustuu hieman enemmän vahingon välttämiseen ja reiluuteen, mutta myös suuressa määrin lojaalisuuteen, auktoriteettiin ja puhtauteen – käytännössä nämä puolueet eroavat toisistaan ainoastaan suhteessa puhtauteen, joka on suurin odotetusti Kristillisdemokraateilla mutta korkea myös Keskustalla, ja vähän matalampi RKP:llä, Kokoomuksella ja Perussuomalaisilla vastaajilla. SDP on kiinnostava poikkeus kaavasta – heidän vastaajiensa yhteisölliset moraaliperustat ovat suunnilleen samassa tasossa edellämainittujen viiden puolueen kanssa, mutta heidän yksilölliset moraaliperustansa taas samassa tasossa Vasemmiston ja Vihreiden kanssa.

Muuta tai tyhjää äänestävät ja Äänestämättä jättävät vastaajat sijoittuvat yksilöllisiltä moraaliperustoiltaan lähemmäs viittä kuvaajan oikean laidan puoluetta, mutta yhteisöllisiltä perustoiltaan lähemmäs Vasemmistoa ja Vihreitä. Nämä vastaajat ovat kuitenkin heterogeenisempaa väkeä kuin puolueita kannattavat (mikä käy ilmi suuremmista luottamusväleistä). Nyt käynnissä olevassa kyselyssä annoin pienpuolueiden äänestäjille mahdollisuuden erikseen ilmaista puolueensa – varsinaisiin valintoihin en niitä laittanut, koska kuviot täydentyvät automaattisesti, eikä olisi ollut järkeä lisätä niihin kahdeksaa todella pientä ryhmää.

(tarkennos klo 17.30) Näyttäisi siis siltä, että puolueissa on neljä tai viisi erillistä ryhmää sen suhteen miten he moraalisuuden näkevät: (1) Vasemmisto ja Vihreät, joille moraalisuus on sitä että ei aiheuteta muille vahinkoa ja ollaan kaikille tasapuolisia; (2) SDP, jolle edellisistä poiketen on (vahingonteon välttämisen ja tasapuolisuuden lisäksi) moraalisempaa myös olla omalle ryhmälle lojaali, totella auktoriteettia, ja pitää asiat “puhtaina”; (3) RKP, Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset, joille vahingonteon välttäminen ja reiluus saavat väistyä useammin, ja lojaalisuus omalle ryhmälle, auktoriteettien totteleminen ja essentialistinen puhtaus ovat tärkeämpiä kuin edellisille; (4) Kristillisdemokraatit, jotka ovat linjassa edellisen ryhmän kanssa muuten, mutta pitävät puhtautta (oletettavasti erityisesti uskonnollisuuden kautta) yhtä tärkeänä kuin vahingon välttämistä ja reiluutta; ja (5) pienpuolueet sekä nukkuvien puolue, jotka sijoittuvat ensimmäisen ja toisen ryhmän väliin. Erot ovat selviä, mutta huomattava toki on, että vahingon välttäminen ja reiluus on kaikilla korkeimmat moraaliperustat ja korkeammalla kuin ryhmälojaalisuus, auktoriteetin totteleminen ja essentialistinen puhtaus (paitsi Kristillisdemokraateilla joilla puhtaus nousee yhtä tärkeäksi) – mikä on luultavasti yhteydessä hyvinvointivaltion vahvaan tukeen puoluekentän koko laajudelta.

Alkuperäisissä tutkimuksissahan moraaliperustojen on lähinnä havaittu liittyvän yhdysvaltalaiseen liberaali-konservatiivi -akseliin. Kuva artikkelista Graham et al. (2013):

graham et al (2013) Fig 1

Ylävasemmalla yhdysvaltalaisten vastaajien itseraportoitu poliittinen identiteetti (vahvasti liberaali – vahvasti konservatiivi) on yhteydessä MFQ-skaalan ensimmäiseen osaan (mitä pidät merkityksellisenä kun mietit onko jokin oikein tai väärin) hyvin samankaltaisesti kuin puolueet omassa aineistossani.

Suomalaiset puolueet eivät kuitenkaan samalla tavalla itsestäänselvästi asetu liberaali-konservatiivi -akselille, vaan tyypillisesti meillä käytetään sen sijaan Nolanin kartan tyyppistä kahden muuttujan avaruutta, jossa on erikseen lisäksi vasemmisto-oikeisto -akseli. Tulokset vastaajieni suhteen:

MFQresultsNolan

Kuvassa korkeammat arvot vastaavat suurempaa vasemmistolaisuutta ja konservatiivisuutta. Puolueiden moraaliperustat eivät meillä näytä selittyvän suoraan liberaali-konservatiivi -akselilla kuten Yhdysvalloissa (vaikka toki silläkin selvästi yhteys on), vaan mukaan tarvitaan myös oikeisto-vasemmisto -akseli. Lukuunottamatta pientä kuoppaa RKP:n ja Kokoomuksen kohdalla vaikuttaisi siltä että vasemmistolaisuus on suoraan – jopa SDP:n piikin huomioon ottaen! – yhteydessä vahingonteon välttämisen ja reiluuden moraaliperustoihin, ja konservatiivisuus kolmeen yhteisölliseen moraaliperustaan (ehkä suorimmin auktoriteettiin, paitsi ihan oikeassa laidassa enemmän puhtauteen).

 

 

Posted by Matias Kivikangas

spekulointia , tuloksia - 4 Comments

Moraalivaalikone

Vaaleihin liittyen olen aloittamassa “Moraalivaalikoneen”* nimellä kulkevan toisen kyselyn, jolla tutkitaan moraalin (ja arvojen) yhteyttä politiikkakysymyksiin. Jos et ole vielä vastannut siihen, voit tehdä sen täällä.

Moraali- ja politiikkakysymysten lisäksi kyselyssä on vapaaehtoiset osiot arvoille, vaihtoehtoisten moraaliperustojen etsintään tarkoitetulle kokeelliselle kyselylle, sekä puolueiden moraalin arvioinnille (pidätkö Keskustaa moraalisena puolueena? Entä Vasemmistoa?). Jokaisesta kyselyn pääosasta on vastaajille tarjolla vertailumahdollisuus, missä graafin muodossa pystyy näkemään omat moraaliperustansa (tai arvonsa, tai puoluearvionsa) ja vertailemaan sitä eri puolueiden kannattajien vastaaviin. Vaikka itse sanonkin, niin tuo vertailu on todella kiinnostava. Mitä luulette, mihin perustaa moraalinsa vaikkapa Kokoomus, tai Keskusta, tai Perussuomalaiset?

Tässä esitän pienen historiallisen vilkaisun tutkimukseni teoreettisiin lähtökohtiin.

***

1900-luvun alkupuolelta eteenpäin moraalipsykologia näki eettisen käytöksen moraalisen järkeilyn tuloksena. Piaget’n aloittama ja Kohlbergin jalostama suuntaus jakoi moraalin ikään ja ajattelun monimutkaistumiseen liittyviin kehitysvaiheisiin, joissa ihminen oppii ymmärtämään oikeudenmukaisuuden käsitettä ja sitomaan sen käsitykseensä maailmasta. Käyttämällä tarinan muotoon puettuja eettisiä dilemmoja hän kehitti kuusivaiheisen (vaiheiden määrä riippuu tosin tulkinnasta) kehityshierarkian, jossa alempana on kehittymättömämmät ja ylempänä kehittyneemmät moraalisuuden asteet. Vaikka Kohlbergin uraauurtavuutta moraalipsykologialle ei käy kiistäminen, arveluttavaa hänen rakennelmassaan on arvotus jossa tietynlainen rationaalinen oikeudenmukaisuuteen suhtautuminen määritellään kaiken moraalisuuden perustaksi. Koska eri ihmisten näkemys moraalisuudesta vaihtelee paljon, Kohlberg siis tarjoaa tieteeseen perustuvan tavan nostaa yksi tietty näkemys – luonnollisesti se, jota hän itse kannatti – kehittyneemmäksi (implikoiden: paremmaksi) kuin muut.

Nykyisen intuitionistisen moraalipsykologian kehittäjä Jonathan Haidt tutustui opiskeluaikanaan kulttuuriantropologi Shwederin näkemykseen kolmesta etiikasta jotka toistuvat samankaltaisina ympäri maailmaa (yksilöllisyys, yhteisöllisyys, ja jumalallisuus). Haidt huomioi, että rationalistista moraalipsykologiaa olivat vuosikymmenet tutkineet lähinnä ihmiset, joiden oma moraalisuuskäsitys ‘siviilissä’ vastasi Kohlbergin järjestelmää siten, että he asettuivat hierarkiassa suhteellisen korkealle: liberaaleja, korkeasti koulutettuja akateemikkoja, joilla on vahva taipumus rationalisointiin (vrt. psykologiassa kritisoitu systemaattinen bias ns. WEIRD-populaation – Western, Educated, Industrialized, Rich, Democratic – ja muiden välillä). Vaihtoehtoiset moraalikäsitykset, joita Shwederin tutkimus kuvasi, oli määritelty vähemmän kehittyneiksi. On toki täysin uskottavaa väittää, että kuudennen vaiheen universaalit eettiset periaatteet (jollaisia aidosti elämässään konsistentisti seuraavia ihmisiä ei juuri ole löytynyt) ovat ajatusrakennelmina kehittyneempiä kuin vaikkapa kolmannen vaiheen sosiaalisiin odotuksiin perustuva pyrkimys olla ‘hyvä’ lähinnä suhteessa omaan rooliinsa eri ihmissuhteissa. Mutta onko kehittyneempi ajatusrakennelma kehittyneempi moraalisuus? Onko rationaalisempi moraalisuus moraalisempi, kuten Kohlberg implikoi? Jos, niin miksi?

Haidtin epäilys rationalistista moraalikäsitystä kohtaan vahvistui, kun empiirisissä tutkimuksissaan hän törmäsi ns. ‘moraalisen mykistymisen’ (‘moral dumbfounding’) ilmiöön. Hän esitti moraalisia skenaarioita ja kysyi ihmisiltä perusteita: miksi olet sitä mieltä että esimerkiksi veljen ja sisaren välinen insesti on tässä tietynlaisessa tilanteessa väärin? Nämä antoivat rationaalisia perusteluita liittyen erityisesti siihen, että jotakuta vahingoitetaan (insestistä syntyvät lapset ovat suuremmalla todennäköisyydellä vaikeasti vammaisia, ihmisiä loukataan, osalliset itse vahingoittuvat henkisesti) – vaan kun Haidt esitti uusia skenaarioita joissa nämä vahingonteon mahdollisuudet poistettiin, ihmiset vaihtoivat syitä, kunnes eivät pystyneet enää rationalisoimaan käsitystään. Siitä huolimatta he olivat yhä vakaasti sitä mieltä että esimerkkiteot olivat väärin. Haidtin johtopäätös oli, että moraaliarvostelmat eivät ole rationaalisesti pääteltyjä ja perusteltuja, vaan todellisuudessa ihmiset ensin saavat intuitiivisen käsityksen tilanteen moraalisesta luonteesta (tuomittava vai ei?), ja vasta sen jälkeen, tiedostamattomasti, rationalisoivat käsityksensä niiden perusteiden mukaan jotka ovat kulttuurissaan oppineet hyväksyttäviksi. Tämä intuitionistinen moraalinäkemys suoraan kyseenalaistaa rationalistisen näkemyksen: Kohlbergin moraaliset kehitysvaiheet kertovat kyllä siitä, kuinka kehittyneitä rationaalisia perusteluita yksilö on oppinut rakentamaan intuitionsa päälle, mutta ei mitään siitä, miten alkuperäiset intuitiiviset arvostelmat syntyvät. (Aikasemmat blogaukseni lukeneet voivat tässä jo nähdä yhteyden omiin tutkimusaiheisiini.)

Omassa tutkimuksessani käyttämäni moraalikysely on lyhennetty versio Moral Foundations Questionnairesta (MFQ), joka perustuu Haidtin ja kumppaneiden moraaliperustateoriaan (Moral Foundations Theory, MFT). MFT on rakennettu empiiristen aineistojen avulla kartoittamaan sitä millaisia intuitioita ihmisillä moraalisten käsitystensä taustalla on. Sen mukaan intuitiot perustuvat johonkin viidestä perustasta: vahingonteon välttämiseen, reiluuteen, lojaalisuuteen, auktoriteettiin tai puhtauteen (myös pyhyydeksi kutsuttu). Kaikki ihmiset nojaavat jossain määrin kaikkiin moraaliperustoihin, mutta yksilölliset erot (sekä geneettiset, kulttuuriset että henkilöhistorialliset) vaikuttavat perustoiden suhteelliseen tärkeyteen ja keskinäiseen järjestykseen. Teoriaa myös edelleen kehitetään: tutkimuksissa on tullut esiin että vaikka viisi moraaliperustaa kuvaa hyvin eroja liberaali-konservatiivi -akselilla (yhdysvaltalaisessa mielessä), akselin ulkopuolelta se jättää ainakin joitain moraaliperustoja huomiotta. Erityisesti yhdysvaltalaisten libertaarien moraalisuus vaikuttaisi perustuvan vapaus-moraaliperustaan enemmän kuin mihinkään viidestä alkuperäisestä. Mahdollisia muitakin moraaliperustoja etsitään, ja niiden selvittämistä varten minullakin on moraalivaalikoneessa lopussa vapaaehtoisena kokeellinen kysely.

Lisäksi moraalivaalikoneessa on myös mukana Schwartzin arvokysely, joka on jo vakiintunut menetelmä arvojen tutkimiseen, myös Suomessa. Arvojen ja moraalisuuden suhde ei ole itsestäänselvä, muutoin kuin että jokin suhde niillä selvästi on. Intuitionistit ovat sitä mieltä, että arvot perustuvat intuitiivisille moraaliarvostelmille, ja arvotutkijat puolestaan että arvot selittävät moraaliperustat, joita ei välttämättä erillisinä tarvittaisi. Otin kyselyn mukaan, jotta voin tutkia näiden kahden mallin suhdetta omassa aineistossani.

read more >>

Posted by Matias Kivikangas

tutkimustaustaa - Leave a comment

Ylen uutiset 19.3. ja ulkonäön vaikutus

Minua haastateltiin Ylelle siitä, millaiset asiat vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Kysymys oli “hiukan” laaja, joten puhuin nyt ulkonäkötekijöistä, koska pätkä näytetään samassa yhteydessä kun Yle julkistaa “ehdokas-tinderin” vaalisivuillaan. Koska uskallan toivoa että joku uutisen lukevista tulee tännekin, mikäli linkkini on uutisessa mukana, pyydän että käytte ensin vastaamassa kyselyyni (edit 23.3.: tämä kysely on nyt otettu pois käytöstä, uusi on tulossa parin viikon sisällä), jossa sekä arvioidaan eduskuntavaaliehdokkaiden kuvia että selvitetään moraalisuutesi perustoja. Bonuksena jälkimmäisestä pääsette tarkastelemaan eri puolueiden kannattajien keskimääräisiä moraalisuusprofiileja (kunhan vastauksia kertyy tarpeeksi).

Mikä merkitys ulkonäöllä on? Monille tuttu esimerkki lienee se, että pidemmät ihmiset menestyvät paremmin*: saavat enemmän palkkaa, helpommin ylennyksen, ovat useammin johtavassa asemassa. Kauneudella (tai hyvännäköisyydellä tai puoleensavetävyydellä; beauty, attractiveness) on havaittu olevan samanlainen vaikutus, mistä Poutvaara (2014) on erinomainen yhteenveto. Kauniimmat ihmiset saavat helpommin parempia työpaikkoja, heillä on korkeampi asema, ja heitä myös äänestetään enemmän vaaleissa. Eräässä tutkimuksessa (Berggren ym. 2010) todettiin että yhden keskihajonnan etu kauneusarviossa vastaa 20 % enemmän ääniä kun muut muuttujat on huomioitu, mutta tämä löydös on vaikutuksen kokona poikkeuksellisen suuri. Muita merkittäviä ulkonäköpiirteitä ovat arvioitu (siis pelkän ulkonäön perusteella arvioitu) pätevyys, luotettavuus ja hallitsevuus (dominance), joilla kaikilla saattaa olla oma, toisista riippumaton vaikutuksensa, vaikka tällaiset ominaisuudet ovatkin myös vahvasti yhteydessä toisiinsa. Vaikutukset menevät myös ristiin riippuen tilannetekijöistä ja ominaisuuksien suhteista toisiinsa. Vaikka toisaalta ikä on yhteydessä menestykseen, on tilanteita joissa johtajaksi suositaan nuorta kandidaattia (esimerkiksi yhteisön ollessa vakaa ja turvallinen jolloin pelkän selviytymisen lisäksi on “tilaa” uuden etsimiselle ja muutokselle). Samoin hallitsevuus on eduksi kriisitilanteessa (ihmiset etsivät turvaa vahvasta johtajasta?), mutta rauhan aikana suositaan luotettavuutta.

Mistä yhteys ulkonäön ja erilaisten menestyksen mittareiden välillä sitten johtuu? Osaksi kyse on evolutiivisesta adaptaatiosta. Nomadisessa menneisyydessä oli ihmisheimon selviytymisen kannalta keskeistä, että johtajan valinta on onnistunut. Tietyt piirteet, kuten pituus, kertovat positiivisista ominaisuuksista, kuten terveydestä ja hyvistä resursseista. Toiset, kuten leveät kasvot, ovat yhteydessä suotuisiin** käyttäytymistendensseihin, kuten aggressiivisuuteen. Olemme oppineet havaitsemaan ja positiivisesti arvottamaan tällaisia piirteitä, koska ne ovat auttaneet esivanhempiamme selviämään. Lisäksi muu ihmiskäyttäytyminen vahvistaa näiden piirteiden omaavien ihmisten menestystä: on esitetty, että vanhemmat olisivat suosineet kauniimpia lapsia vähemmän kauniiden kustannuksella. (Modernissa yhteiskunnassa tällaisella tuskin on paljoa merkitystä, kun lapsiluku on niin pieni eikä kilpailua samalla lailla esiinny, ja kun kyse ei ole siitä kuka lapsista elää ja kuka kuolee.) On myös muistettava, että suosiminen on tiedostamatonta. Kasvoarviot tapahtuvat 100 millisekunnin sisällä havainnosta (Willis & Todorov, 2006), ajassa jossa ihminen ehtii juuri ja juuri tajuta nähneensä jotakin, mikä kertoo voimakkaasta automaatiosta ja siis todennäköisesti evolutiivisesti varhaisesta prosessoinnista. Tästä kertoo myös pari vuotta sitten näkyvyyttä saanut tutkimus, jossa sekä aikuisia että päiväkoti-ikäisiä lapsia pyydettiin arvioimaan kumpi kahdesta kuvavaihtoehdosta (oikeasti poliittiset kilpailijat) tulisi valituksi virkaan tai laivan kapteeniksi – ja molemmat arviot ennustivat suunnilleen yhtä hyvin todellista äänestystulosta.

Haastattelussa kysyttiin monta vaikeaa kysymystä joihin ainakaan minä en tiedä vastausta, ja olen melko varma että joihinkin ei tiedä kukaan. Mitkä kaikki seikat vaikuttavat edustajan valintaan? Tietääkseni minkäänlaista kattavaa analyysiä ei ole tehty, enkä oikein näe miten sellainen voitaisiin tehdäkään. Omalta alaltani voin kuitenkin nostaa esiin ne automaattiset tunnepohjaiset arvostelmat – ei pelkästään moraali- ja ulkonäköarvostelmat, vaan myös lukuisat muut arviot, missä asioita järjestetään positiivisuuden ja negatiivisuuden mukaan automaattisesti. Tuttuus on tärkeä positiivinen signaali (evolutiivisesti: jos olet havainnut sen jatkuvasti ja olet vielä elossa, se ei ole vaarallinen ja saattaa olla jopa hyödyllinen) joka havaitaan myös erittäin aikaisin arviointiprosessissa. Samoin se, arvioidaanko – edelleen tiedostamattomasti – jokin vaihtoehto omien tavoitteiden kannalta hyödylliseksi, vaiko päinvastoin haitalliseksi. Toivottavasti tutkimukseni jälkeen (joskus vuosien kuluttua) osaan antaa tarkempiakin vastauksia.

read more >>

Posted by Matias Kivikangas

spekulointia , tutkimustaustaa - Leave a comment

Moraalisuus ja ulkonäkö, tunteet ja emootiot

(Jatkoa edellisestä.) Jos olen kerran tunnetutkija*, niin mitä tekemistä moraalisuudella ja ulkonäöllä on tunteiden kanssa?

“Tunteet”, kuten se jokapäiväisessä kielenkäytössä käsitetään, viittaa tietynlaisiin henkilökohtaisiin kokemuksiin joilla on tunnesävy: ne ovat positiivisia tai negatiivisia**. On mukavaa istua puiston penkillä ja nautiskella keväisestä auringosta. Epäreilu työtoveri on ärsyttävä. Minua pelottaa, säilyykö työpaikkani. Olen onnellinen, kun leikin taaperoikäisen lapseni kanssa ja hän kutsuu minua leveästi hymyillen. Kaikki osaavat kuvitella nämä tilanteet ja tunnistavat automaattisesti minkälaisesta tunteesta on kyse. Tunteet ovat subjektiivisia kokemuksia, ja sellaisina vaikeasti tutkittavissa – lähinnä niitä voidaan kuvata, ja niiden yhteyksiä erilaisiin tilanteisiin kartoittaa. Tällaistakin tutkimusta voi tehdä ja tehdään, mutta se ei ole minun alaani. Oma tutkimukseni pyrkii selvittämään mitä noiden tunteiden takana on, ja miten siitä voidaan johtaa selityksiä ja ennusteita sille, mitä havaitsemme tunteisiin yleisesti liittyvän – ja toisaalta mitä emme havaitse, mutta mikä silti liittyy.

Emootiot (emotion), joista mieluummin puhun, ovat tieteellisen (kokeellisen psykologian ja neurotieteen) tutkimuksen kohde: aivojen ja keskushermoston tuottamia prosesseja, jotka aktivoituvat kun havaintojärjestelmä tunnistaa ympäristössä*** tiettyjä piirteitä ja ryhtyy käsittelemään havaintoja synnynnäisten sekä elämän aikana kehittyneiden yhteyksien mukaisesti, ja jotka johtavat joukkoon muutoksia kehollisissa reaktioissa, käyttäytymisessä, sekä subjektiivisessa kokemuksessa. Se henkilökohtainen kokemus josta jokapäiväinen kieli puhuu, tunne (feeling****), on siis osa emootioprosessia. Ja samoin moraalisuus ja ulkonäön arviointi ovat osa prosessia, jonka väitän olevan samaa ‘prosessiperhettä’ kuin tunteet.

Kuten yllä kirjoitin, kaikki tunnistavat automaattisesti mistä tunteesta on kyse, ja että tunnekokemuksissa on positiivinen tai negatiivinen sävy. Juuri tämä tekee moraalisuudesta ja ulkonäköarvioista – tai siis osasta siitä mistä moraalisuus ja ulkonäköarviot koostuvat – “emootiopohjaisia”. Moraalisuusarvostelmat ovat automaattisia ja niihin liittyy tietty sävy. Asia on, tai se tuntuu olevan, oikein tai väärin, eikä kenenkään tarvitse selittää mitä johtopäätöksia siitä pitäisi tehdä: oikeutta pitää puolustaa ja edistää, ja vääryyttä pitää vastustaa ja estää. Tämän lisäksi moraalisuuteen liittyy toki paljon opittua ymmärrystä, järkeilyä ja taustoittamista, mutta sen pohjalla on automaattinen emootiopohjainen arvostelma, jonka syntymiseen ihminen ei voi itse vaikuttaa (aivan kuten tunteeseen). Ulkonäköarvostelmat ovat samanlaisia: jokin on automaattisesti “silmää miellyttävä” ja jokin muu ei, ja jos jonkin yksinkertaisesti näkee rumana, sitä on (lähes) mahdoton nähdä kauniina pelkästään tahtomalla tai päättelemällä. Tämä ominaisuus ei kuitenkaan ole havainnon kohteessa itsessään, vaan muodostuu kun ihminen prosessoi havaitsemaansa.

Koska emootiopohjaiset arvostelmat tapahtuvat automaattisesti ja tiedostamattomasti varsin aikaisin havaintoprosessien alkupäässä, ne vaikuttavat ajatteluumme ja käyttäytymiseemme riippumatta siitä haluammeko niiden tekevän niin. Tietysti niihin vaikuttavat myös monet muut asiat, mutta esimerkiksi tiukassa äänestyksessä voi olla ratkaisevaa se, kallistavatko automaattiset ja tiedostamattomat prosessit kokonaistulosta johonkin suuntaan. Kukaan yksittäinen henkilö tuskin tunnistaa että juuri hänen kohdallaan vaikutus oli ratkaiseva, mutta tilastollisesti ja kokeellisesti voidaan todeta (ja on todettu) tällaisen vaikutuksen olevan olemassa isojen joukkojen toiminnassa.

Vaikka moraali- ja ulkonäköarvostelmat toimivat samassa prosessiperheessä, niiden välillä on kuitenkin yksi merkittävä ero. Siinä missä moraaliarvostelmien voidaan ajatella olevan sen ytimessä, miten äänestämisen tulisi toimia – yleisesti lienee hyväksyttävä tai jopa toivottava perustelu, jos joku sanoo äänestäneensä sen mukaan minkä tuntee olevan oikein ja mikä väärin – ulkonäköarvostelmat ovat selvästi täysin vastakkaisia: jos joku sanoisi äänestäneensä ulkonäön perusteella, tätä voidaan paheksua tai nauraa, mutta ainakaan sitä ei pidetä toivottavana. Tutkimukseni taustalla on halu selvittää miten nämä arvostelmat toimivat ja miten ne eroavat toisistaan, ja pohtia sitä, mikä tekee yhdestä arvostelmasta poliittisen käyttäytymisen määrittäjänä hyväksyttävän mutta toisesta naurettavan.

read more >>

Posted by Matias Kivikangas

tutkimustaustaa - Leave a comment

Tunnepolitiikkaa!

Tunnepolitiikkaa on Emotion in Politics -tutkimusprojektini blogi, jossa kerrotaan projektin tutkimuksesta, sen taustoista ja aikanaan myös tuloksista. Varsinainen julkaisutoiminta tapahtuu tietysti tieteellisillä foorumeilla, mutta tämän blogin kautta yritän tuoda mukaan käytännöllistä ja yhteiskunnallista näkökulmaa: mitä tutkimusaiheeni, sen teoriat ja tutkimustulokset merkitsevät (mikäli ovat oikeassa) politiikalle ja yhteiskunnalle Suomessa ja muualla? Samalla pyrin selvittämään tieteellistä ajattelua ja tieteellistä lähtökohtaa politiikassa vaikuttavien prosessien tutkimukseen, joka on jo sinänsä tunteita herättävää – osin jo lähtökohdistaan, mutta varsinkin kun esitetään selityksiä ihmisten käyttäytymiselle, jonka ihmiset itse käsittävät täysin eri tavalla omista näkökulmistaan.

“Tunnepolitiikkaa” -nimi tulee tutkimukseni lähtökohdista: olen emootiopsykologi, eli tutkin emootioita (~tunteita, ks. seuraava postaus) ja emootioperäisiä mielen prosesseja. Tämänhetkinen projektini, joka aloittaa tutkimukseni politiikan alalla, keskittyy erityisesti moraalisuuteen sekä ulkonäön arviointiin ja siihen kuinka ne vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Miksi näihin kahteen, ja mitä niillä on tekemistä tunteiden kanssa? Siitä lisää seuraavassa blogauksessani!

– J Matias Kivikangas

Posted by Matias Kivikangas

Uncategorized - Leave a comment