Opettajat ja kasvattajat digitaalisen maailman antropologeina



Kuva: Markus Koljonen

Olen ollut jonkun vuoden Mediakasvatusseuran(* passiivinen jäsen ja lähinnä käyttänyt seuraa yhtenä kanavana seurata kansallista mediakasvatuskeskustelua. Kun tutkimusta tekee kansainvälisissä tutkimushankkeissa jää helposti kotimaisen keskustelun seuraaminen vähälle.

Mediakasvatus.fi uutiskirje ja mediakasvatus.fi –verkkopalvelu ovat mainioita medioita kansallisen keskustelun seuraamiseen. Erityisesti pidän seuran uudesta verkkopalvelusta.

Tulin tänä vuonna valituksia Mediakasvatusseuran hallitukseen. Suostuin hallitukseen erityisesti siksi, että seuran kohteena ei ole vain mediatutkimus vaan erityisesti mediakasvatus. Siis kasvatus.

Suomenkielen kasvatuskäsite sisältä ajatuksen jolla näen runsaasti painoarvo näin digitalisoituvan median aikakaudella. Perinteisestä näkökulmasta jossa on korostunut kyky lukea mediaa kriittisesti olemme siirtyneet maailmaan jossa tulee olla vastuullinen median tekijä. Harjoittelemalla median tekemistä voidaan kasvaa vastuullisiksi mediakansalaisiksi. Tässä kasvatus — suunnitelmallinen toiminta asian edistämiseksi — voi auttaa.

Yliopisto-opettajana tulee aina joskus mietittyä, kuuluuko tähän työhön kasvatusta? Pitääkö, ainakin juridisesti aikuisia ihmisiä, yliopisto-opiskelijoita kasvattaa. Jos niin mikä on yliopiston kasvatustehtävä?

Vastaukseni tähän kysymykseen on yksiselitteinen: ihmisiä tulee aina kasvattaa kun siihen on aihetta. Yliopisto-opettajalla tilaisuuksia kasvattamiseen tulee päivittäin. Väite voi kuulostaa arroganttilta ja holhoavalta. Kuka minä olen muita kasvattamaan?

Kun toteaa väitteen koskevan kaikkia kansaihmisiä katoaa arvostelulta pohja. Väitteeni voikin siis uudelleen muotoilla seuraavasti: kaikkien ihmisten tulee aina kasvattaa toisia ihmisiä kun kokevat siihen olevan aihetta.

Mielestäni jokaisella ihmisellä on kasvatusvelvollisuus suhteessa toisiin ihmisiin. Kasvatamme jatkuvasti toisiamme. Kasvattaminen ei siis minulle ole opettajien tai vanhempien tehtävä, tai asia joka jotenkin erityisesti määrittelisi aikuisen suhdetta lapseen tai korkeamman statuksen omaavan suhdetta alaisiinsa.



Kuva: Markus Koljonen

Tänään kävin pitämässä luennon esikoulujen ja alkuopetuksen (1-2 luokat) ammattilaisille. Puhuin otsikolla Digitaalinen kulttuuri, uusi media, esi- ja alkuopetus. Kerroin opettajille muun muassa, alkuaan Marc Prenskyn, ajatuksesta miten digitaalisesta maailmasta voidaan löytää ns. alkuperäisasukaita ja siirtolaisia. Prenskyn mukaan digitaalisia alkuperäisasukkaita ovat ne jotka ovat syntyneet digitaalisen vallankumouksen jälkeen. Toisin sanoen 1980-luvun loppupuolella ja sen jälkeen. Siirtolaisia ovat sitten kaikki me jotka olemme syntyneet aikaisemmin. Olemme kasvaneet ja eläneet maailmassa jossa digitalista kulttuuria ei vielä ollut lainkaan. Kun me ostamme uuden digi-kameran, digitaaliset alkuperäisasukkaat ostavat uuden kameran.

Luennon aikana minulta kysyttiin miten meidän siirtolaisten sitten tulisi alkuperäisasukkaat kohdata – varsinkin kun he ovat lapsiamme ja oppilaitamme. Vastasin, jatkaen metaforalla leikkimistä, että opettajien ja vanhempien tulisi lähestyä aihetta kuin kulttuuriantropologit: täynnä kiinnostusta vierasta kulttuuria kohtaa, havainnoiden ja analysoiden sitä.

Myös osallistuva havainnointi on antropologien käyttämä tutkimusmenetelmä. Siinä missä vieraaseen kulttuuriin tutustua antropologi voi osallistua johonkin rituaaliin jotta ymmärtäisi sitä, tulisi meidän osallistua puhtaasta kiinnostuksesta lastemme ja oppilaittemme digitaalisiin touhuihin.

Kulttuuriantropologien tapaan meidän tulee myös kunnioittaa vierasta kulttuuria. Sellaista jota ei tunne on hankala arvioida. Meidän tulee siis välttää tekemästä arvottavaa vertailua digitaalisten alkuasukkaiden kulttuurin ja omamme välillä.

Vaikka idea opettajista ja kasvattajista digitaalisen maailman antropologeina heräsi keskustelussa esi- ja perusasteen opettajien kanssa on se mielestäni aivan relevantti idea myös yliopisto-opetukseen. Opiskelijamme alkavat olemaan kaikki ns. digitaalisia alkuperäisasukkaita (syntyneet 1980-luvun lopun jälkeen). Kun kasvatamme heitä tulee meidän hyväksyä, että samalla he tulevat kasvattamaan meitä. Emme pääse niitä pakoon.

*) Mediakasvatusseura ry on valtakunnallinen, kaksikielinen yhdistys, joka edistää mediakasvatuksen monitieteistä tutkimusta ja käytäntöjä Suomessa. Seuran tärkeitä tehtäviä on tiedottaa, järjestää tapahtumia, harjoittaa julkaisutoimintaa, toteuttaa tutkimus- ja kehittämishankkeita, tehdä aloitteita mediakasvatuksen edistämiseksi ja kehittää alan toimijoiden kansallisia ja kansainvälisiä yhteyksiä.

Posted by Teemu

This entry was posted in opetus, yhteiskunnallinen vuorovaikutus and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to Opettajat ja kasvattajat digitaalisen maailman antropologeina

  1. Peeii says:

    >Mielestäni jokaisella ihmisellä on kasvatusvelvollisuus suhteessa toisiin ihmisiin.

    ***

    Puhut siis siitä, että olemme lähimmäisiä toisillemme? Jos, niin tarviiko sitten enää puhua kasvatuksesta, kun se on jo tuossa lähimmäisyydessä (mielestäni) sisäänrakennettuna?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *