Epäkonferensseja, korttiporukoita ja open workshopeja

Kävin muutama viikko sitten — tarkasti sanoen vappuaattona — pitämässä luennon Ankarassa, Turkissa. Esitykseni löytyy verkosta (Miksi ihmeessä Aalto blogiin ei voi “embeddata” slidejä Slideshare -palvelusta?):

21st century education – is how more Important than what?

Suostuin luentopyyntöön siksi, että meidän kutsuttujen puhujien joukossa oli myös Sugata Mitra, yksi viime vuosien kiinnostavimpia tutkijoita alallamme. Hänen työhönsä voi tutustua esimerkiksi katsomalla oheisen TED-luennon.

Sugata Mitran perusteesi kuuluu, että lapset oppivat hämmästyttävän paljon työskentelemällä pienryhmissä mielekkäiden ongelmien parissa, ratkoen niitä tietokoneen ja Internetin avulla. Siis ilman opettajaa, tai ainakin ilman opettajajohtoista opetusta.

Väittämänsä tueksi Mitralla on huomattavaa empiiristä tutkimusta viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Toisaalta Mitran väittämä ei em. tavalla esitettynä edes pidä paikkaansa hänen omissa kokeissaan. Nimittäin koululuokkien kanssa tehdyissä kokeissa tehtävänanto (esim. “selvittäkää mikä on DNA? tulen takaisin kahden viikon kuluttua kuulemaan mitä olette oppineet”) sekä arviointi (tilaisuus jossa ryhmien tulee kertoa tutkijalle mitä he ovat oppineet) ovat itse asiassa opettajan interventioita – t.s. yhdenlaista opettamista. Mitra ei toki millään tavalla kiellä tätä. Jotta väittämä olisi raflaavampi on hänen sanomansa kuitenkin usein yksinkertaistettu muotoon ”koululaiset oppivat tietokoneen kanssa ilman opettajaa”.

Toinen samaan teemaan liittyvä havainto Mitran kokeista on oppimisen laadun paraneminen entisestään jos tietokoneilla opiskelevien (tai paremminkin tutkivien) oppilaiden apuna on henkilö joka toimii kuin isoäiti (“the granny figure”). Mitran tutkimuksien mukaan pienryhmän takana seisova ihminen joka on kiinnostunut siitä mitä lapset tekevät ja ihastelee heitä parantaa oppimistuloksia entisestään. Välittämisellä on siis väliä.

Mitran tutkimustulokset ovat vakuuttavia. Tästä huolimatta olen vahvasti sitä mieltä, että asiantuntija — siis aidosti opiskelijoistaan välittävä asiantuntija — on vielä satunnaista isoäitiäkin parempi opettaja. Kiinnostuksen ja ihastelun lisäksi asiantuntija (joka toki voi olla myös isoäiti) osaa ohjata opiskelijoita pahimpien karikoiden ohi: haastaa opiskelijan ajattelua sekä tarjota uusia näkökulmia.

Suomessa melko hyvin tunnetussa tutkivan oppimisen mallissa on monella tapaa samoja piirteitä kuin Mitran kokeiluissa. Siksi omassa esityksessäni kerroinkin miten tätä opiskelijoiden itsenäistä, mutta ohjattua, toimintaa on kehitetty ja tutkittu Suomessa.

Eräänlaisia tutkivan oppimisen toteutuksia olen päässyt seuraamaan ja niistä kuulemaan myös viime viikkoina.

Jo toista kertaa järjestetty yksipäiväinen TIVI-O-AALTO -tapahtuma keräsi taas päiväksi noin parikymmentä Aallon ja Helsingin yliopiston tutkijoita ja kehittäjiä keskustelemaan tieto- ja viestintäteknologian käytöstä yliopisto-opetuksessa. TIVI-O-AALTO on ns. epäkonferenssi. Mitä tarkoittaa “epäkonferenssi”? Lainaan jälleen Jere Majavaa:

Epäkonferenssi on avoin tapahtuma, jossa tilaisuuden ohjelma ja sessiot ovat osallistujien suunnittelemaa.

Perinteisten konferenssien kiinnostavimmat ideat syntyvät yleensä esitysten ulkopuolella, käytäväkeskusteluissa ja kahvitauoilla. Epäkonferenssin tavoitteena on tuoda nämä keskustelut konferenssin keskiöön. Tämä tapahtuu rikkomalla esityksiin perustuvan konferenssiformaatin kaavaa aktivoimalla osallistujia ja hyödyntämällä näiden “piilevää asiantuntijuutta”.

Epäkonferenssit ovat yleensä avoimia kaikille kiinnostuneille ja kuka tahansa voi ilmoittautua pitämään session haluamastaan aiheesta. Yleensä kaikkien osallistujien edellytetään osallistuvan jollain tavoin. Sessiot ovat tyypillisesti perinteisiä PowerPoint-esityksiä vuorovaikutteisempia ja vapaamuotoisempia. Keskusteleva työskentelymuoto ei kuitenkaan tarkoita pelkkää löyhää jutustelua, vaan session vetäjältä vaaditaan kykyä “toimittaa” vuorovaikutuksesta mielekäs kokonaisuus.

Eräänlaisena tutkivan oppimisen suuntaan kurkottelevana opetuksellisina ratkaisuna näen myös tänään kuulemani esimerkin korttipelistä jota on kehtetty ja testattu tietorakenteiden ja algoritmien kurssilla. Lainaan pelin suunnitellutta Lasse Hakulista:

SortingGame on korttipeli järjestämisalgoritmeistä sekä niihin liittyvistä kurssin käsitteistä. Pelissä on 10 algoritmia, jotka löytyvät kurssimateriaalista, sekä käsitteitä ja algoritmien aikavaativuuksien kuvauksia.

Peli ei itsessään opeta pelaajia, eli pelikorteista ei löydy vastauksia. Tarkoituksena on kuitenkin, että pelin pelaaminen onnistuu vain, jos pelaajilla on tarvittava osaaminen aiheesta. Ongelmatilanteissa pelaajat päätyvät johonkin ratkaisuun keskustelemalla peliryhmässä, tutkimalla kurssin materiaalia tai kysymällä kurssin henkilökunnalta. On siis tarkoituksena, että peli herättää kysymyksiä ja pakottaa pelaajia ottamaan kantaa esim. algoritmin ominaisuuksiin liittyviin kysymyksiin.”

Tietorakenteiden ja algoritmien kursseilla siis pelataan korttia. Korttia lyödään jotta aihepiiristä nousisi olennaisia kysymyksiä joita sitten kurssilla tutkitaan ja selvitetään yhdessä muiden kanssa. Korttia pelaamalla myös tutustutaan ja rakennetaan luottamusta – molemmat todella olennaisia tekijöitä laadukkaassa oppimisessa.

Kolmas esimerkki tutkivan oppimisen toteutuksesta on nyt toista kertaa järjestettävä ”Open Workshop”. TaiKin Media Lab:issä iso osa opetuksesta on viikon tai kahden mittaisia intensiivisiä workshopeja. Niiden teemoja ovat esimerkiksi: Advanced Rendering/3D Techniques, Introduction to Visualization, Information Design, Composing with Pure Data, Interface Prototyping ja Rapid Mobile Application Prototyping. Hyvin toteutettuina workshopit jo sinällään ovat tutkivaa oppimista: opiskelijat asettavat ongelmia, kehittelevät erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, päätyvät johonkin ja esittelevät ratkaisunsa muille.

Pari vuotta sitten opiskelijat kuitenkin esittivät, että voisiko opetusohjelmassa olla yksi ”Open Workshop”, eli workshop jolla ei olisi mitään ennalta määriteltyä teemaa, ainoastaan yhteinen aika ja paikka koko viikoksi. Koulutusohjelmamme johtaja Rasmus Vuori tarttui ideaan ja tällainen workshop on nyt toista vuotta opetusohjelmassamme. Open Workshoppiin opiskelijat saavat tulla tekemään mitä tahansa omaa uuden median projektiaan yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa. Opettajat ovat myös paikalla tarjoten kritiikkiä, apua ja tukea jos sitä tarvitaan. Hieno idea!

Posted by Teemu

This entry was posted in opetus, tutkimus, yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Bookmark the permalink.

One Response to Epäkonferensseja, korttiporukoita ja open workshopeja

  1. Teemu says:

    Yksi syy kirjoittaa blogiin on asioiden muistaminen.

    TIVI-O-AALTO -epäkonferenssissa juttelimme HY:n ihmisten kanssa Opencast Matterhorn projektista. HY rakentaa parhaillaan tähän perustuvaa testiä ensi syksylle. Opencast Matterhorn on open source projekti jossa rakennetaan opetustiloista automaattisesti videotallenteita tekevää systeemiä. Projekti näyttää todella kiinnostavalta ja konsortioon kuuluu kelpo yliopistoja. Tässä linkki:

    http://www.opencastproject.org/

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *