Pilviväylä ja peruskoulun uudistaminen

Olen mielenkiinnolla seurannut viime kuukausina pariakin, jollakin tavalla tutkimustyötänikin liippaavaa keskustelua. Tässä hieman näistä ja lopussa vielä tulkintani suomalaisen koulumaailman lyhyestä historiasta. 🙂 Ensiksi kuitenkin pilviväylästä ja peruskoulun uudistamisesta.

Opetusministeriö suunnittelee kansallista koulutuksen ja opetuksen “pilviväylää” (joskus puhutaan myös koulutuspilvestä) jolla pyritään ratkaisemaan sähköisten oppimateriaalien välitys kouluihin. Pilviväylästä Otso Kivekäs kirjoitti viisaasti, miten kyseessä ei ole vain teknologiahanke vaan hanke jossa määritellään millaisessa opetuksen ja oppimisen maailmassa tulevaisuudessa elämme. Kirjoituksesta selviää myös pilviväylän perusidea.

Toinen ajankohtainen koulumaailmaan sijoittuva kysymys on lisääntyneet vaatimukset ja esitykset peruskoulun uudistamiseksi. Tämän keskustelun taustalla on tietenkin viimeisimmät PISA –tutkimustulokset, opetussuunnitelmien ja tuntijaon uudistaminen sekä tutkimustulokset jotka osoittavat niin oppimistuloksien absoluuttisen heikkenemisen että kasvaneen eriarvoisuuden. Kiinnostavimpia ajatuksia koulun kehittämiseksi on mielestäni esittänyt Pasi Sahlberg. Lyhyessä haastattelussa hän tiivistää “neljän prinsiipin peruskouluvisionsa” seuraavasti:

  1. Perinteisen tiukasti ohjatun luokkahuoneopetuksen määrää vähennetään yläluokilla puoleen nykyisestä.
  2. Kouluissa lisätään työpajaopintoja, projekteja ja itsenäistä opiskelua.
  3. Kiinnitetään enemmän huomiota kommunikaatiotaitojen, sosiaalisen kanssakäymisen, väittelemisen ja argumentoinnin oppimiseen.
  4. Tulevaisuuden koulun tulisi auttaa jokaista löytämään oma intohimonsa ja luovuutensa.

Pohtiessa em. kahta aihetta nousee aika luontevasti ajatus, että näitä pitäisi jotenkin pystyä käsittelemään yhdessä. Koska pilviväylä määrittelee opetuksen ja koulutuksen maailman tulevaisuuden tulisi ratkaisun olla sellainen, että se vastaisi kouluvisioihin tai ei ainakaan vaikeuttaisi niiden toteuttamista.

Pilviväylän avoimuus kaikille oppimateriaalien tuottajille ja käyttäjille (myös sinulle ja minulle) sekä ajatus luoda “kauppapaikka” jossa opettajat hankkivat omaan opetukseensa sellaista materiaalia jota opetuksessaan haluavat käyttää, on esimerkki sellaisesta suunnittelupäätöksestä joka ei ainakaan estä vision toteuttamista, vaan voi jopa edistää sitä. Opettajaa tulee nimittäin edelleen pitää oman työnsä parhaan asiantuntijana, joka kykenee valitsemaan erilaisiin tilanteisiin aina sopivimman pedagogisen lähestymistavan ja sisällön. Avoimesti kaikkien käytettävissä olevassa koulutusväylässä parhaat oppimateriaalit pärjäävät.

Toisaalta vaarana on, että opettajat käyttävät koulutuspilvestä löytyvistä sisällöistä pääosin helppoja, mukavia ja oppilaita viihdyttäviä oppimateriaaleja ja -tuotteita sen sijaan, että vaivautuisivat kokeilemaan uusia pedagogisia lähestymistapoja joita esimerkiksi Sahlberg visiossaan peräänkuuluttaa.

Opetusministeriön soisikin kantavan huolta, ei ainoataan kauppapaikan luomisesta vaan myös siitä, että kauppapaikasta löytyy työkaluja erityisesti esimerkiksi projektioppimiseen, kommunikaatiotaitojen kehittämiseen ja argumentointiin. Pahitteeksi en panisi jos Opetusministeriö, pilviväylän ylläpitäjänä, myös nostaisi tai esittelisi palvelussaan tällaisia sisältöjä suositeltavina ja hyviksi havaittuina työvälineinä. Louhimalla pilviväylän dataa Opetusministeriö melko helposti saisi selville millaisia sisältöjä ns. hyvät opettajat omassa opetuksessaan käyttävät ja voisivat suositella näitä myös muillle. Tämän lisäksi opettajankoulutusta tulisi edelleen uudistaa ja tarjota opettajille täydennyskoulutusta jossa uudenlaiset pedagogiset lähestymistavat olisivat keskiössä.

Mielestäni Internetin myötä koulun toimintaympäristö on muuttumassa lähestulkoon yhtä merkittävästi kuin kansakoulun tai peruskoulun perustamisen aikoihin. Tarvitaan siis uusia visioita.

Kansakoulua perustettaessa, kiertokoulusta ja katekismuksen ulkoluvusta koettiin tärkeäksi siirtyä niin sanottuun sisälukutaitoon ja aapisen käyttöön. Tietona nähtiin muukin kuin kirkon tarjoama oppi. Näin ollen nähtiin tärkeänä, että kansa myös ymmärtää jotakin lukemastaan. Muuten ei olisi syntynyt kansakuntaa.

Myöhemmin kansakoulu uudistettiin peruskouluksi. Kehittyvässä ja monimutkaistuvassa maailmassa tietotarpeet olivat uusia. Kaikkien tuli ymmärtää monista asioista melko paljon. Tällä tavoiteltiin yhteiskuntarauhan säilymistä ja kaikkien lahjakkuusreservien käyttöönottoa nopeasti kehittyvässä maassa. Kansakunta selvisi aika hyvin.

Internet on haastanut kaikki ne tietoteoriat joille kiertokoulu, kansakoulu ja peruskoulu rakennettiin.

Rajaton pääsy informaatioon haastaa miettimään koulun tehtävää. Uudenlaiset pedagogiset ratkaisut joissa lukemisen ja informaation vastaanoton sijaan tehdään itse, pohditaan, arvioidaan, väitellään ja argumentoidaan, voivat kasvattaa kriittisiä tiedon rakentajia. Mielestäni sellaisia ihmisiä me tulevaisuudessa tarvitsemme.

Posted by Teemu

opetus , tutkimus , yhteiskunnallinen vuorovaikutus - 4 Comments

Taiteen maistereita Media Lab Helsingistä, syksy 2013

Laskimme kollegoiden kanssa jonkin aikaa sitten, että tänä vuonna tulee täyteen 250 uuden median taiteen maisteria Media Labista (MA in New Media ja MA Sound in New Media). Meiltä valmistuneita on nykyisin vaikka missä — startupeista suuriin yrityksiin ja järjestöistä julkiseen sektoriin. Moni on myös tehnyt hienon uran taiteilijana. Esimerkiksi tämän vuoden Finlandia-palkinnon sai meiltä valmistunut Riikka Pelo (Jokapäiväinen elämämme). Riikka tekee myös väitöskirjaan elokuva- ja lavastustaiteen laitokselle.

Nyt jouluna valmistuvien maistereiden lopputyöt ovat taas hyvä katsaus Media Labissa tehtäviin asioihin. Esittelen ne taas tässä blogissa näin suomenkielellä, niin kuin olen tehnyt jo kolme vuotta. Aikaisemmat juttuni maistereistamme löytyvät arkistosta.

Kristian Ekholmin (Sound in New Media) lopputyö “Mediated Sound in Performance: Contextualization and Analysis” esittelee esittävien taiteiden alalla toimivan äänisuunnittelija työprosesseja sekä Ekholmin niihin kehittelemiä menetelmiä ja työvälineitä. Ekholmin seuraavaa työtä, yhdessä Paula Lehtosen (kts. alla) kanssa tehtyä installaatiota Makasiinit palaa – Return of the Warehouses voi käydä katsomassa ja kuuntelemassa heti ensi vuoden alussa, 4.-8. tammikuuta Helsingin keskustassa.

Paula Lehtosen lopputyön “#0000FF is the new #000000 – A conceptual and site-speci!c mixed reality media art exhibition project” teososuus oli esillä Jangva Galleriassa aikaisemmin tänä vuonna. Teoksesta löytyy dokumentaatio verkosta. Lopputyön kirjallinen osuus on myös tutustumisen arvoinen. Lehtosen ja Ekholmin installaatio Makasiinit palaa – Return of the Warehouses siis tammikuussa Musiikkitalon ja Sanomatalon kulmilla.

Tapio Haajan lopputyö “Poliittinen remix-video – vaikuta videoeditoimalla!” käsittelee Internetissä suosittuja poliittisia remix-videoita. Lopputyössään Haaja on analysoinut kahdeksan poliittista remix-videota sekä tehnyt kolme uutta videota löytääkseen helpon ja nopeasti opittavan tavan tehdä poliittisia remix-videoita. Haajan koetuotantona tekemät videot löytyvät verkosta: [Video 1] [Video 2] [Video 3]

Leyla Nasibovan lopputyö “PlanetHero – Collaborative System for Public Good Initiatives” esittelee kehitystyötä tekeville kansalaisjärjestöille suunnitellun verkkosovelluksen joka helpottaa järjestöjä ja niissä toimivia ihmisiä tekemään paremmin yhteistyötä. Nasibovan suunnitelma perustuu neljä kuukautta kestäneeseen kenttätyöhön 15 järjestön parissa, Etelä-Afrikan Kapkaupungissa. Kenttätyö sisälsi suunnittelumaisemaan tutustumista, järjestöihmisten haastatteluja, osallistavan suunnittelun työpajoja järjestöjen kanssa sekä prototyyppien suunnittelua. Nasibovan lopputyöprosessista löytyy kattava dokumentaatio verkosta. Suosittelen Nasibovan lopputyön lukemista kaikille niille, joita kiinnostaa tutkimukseen perustuva design, konseptisuunnittelu, palvelumuotoilu, kokemuksen suunnittelu ja interaktiosuunnittelu.

Nämä työt saattavat olla tavalla tai toisella esillä myös Media Labin Demopäivässä ensi viikolla labran uudessa osoitteessa Otaniemessä. Löytänette perille.

Posted by Teemu

maistereita , opetus - Leave a comment

Lukion ja ammattioppilaitosten oppikirjat Creative Commons lisensseillä?

Yleisradio raportoi juuri, että hallitus on luvannut ilmaiset oppikirjat lukiolaisille ja ammattioppilaitoksissa opiskeleville.

Päätös on seurausta siitä, että oppivelvollisuutta pidennetään vuodella nykyisestä 16 ikävuodesta 17:ään. Oppivelvollisuuden alainen koulutus pitää olla osallistujille maksutonta. Näin ollen myös lukiolaisten ja ammattioppilaitoksissa opiskelevien kirjat ensimmäiseltä vuodelta maksetaan jatkossa yhteisistä varoistamme.

Miten tämä hankinta sitten kannattaisi tehdä kustannustehokkaimmin, oppimista ja opetusta parhaiten edistäen?

Ville Oksanen ehti jo Facebookissa tuoreeltaan ehdottamaan kirjojen kilpailuttamista niin, että ne tulisi olla saatavilla myös e-kirjoina ja lisensoitu avoimella lisenssillä (creative commons).

Näin toimien emme maksaisi kirjojen tekijöille kirjojen kopioista lainkaan tai vain siltä osin kun kouluilla olisi omia määrärahoja niitä paperille painettuna ostaa. Tietenkin jokainen lukiolainen ja ammattioppilaitoksessa opiskeleva voisi itselleen myös kirjan paperilla ostaa jos näin haluaisi tehdä. Periaate kuitenkin olisi, että yhteisistä varoistamme maksaisimme jatkossa oppikirjojen tuotannosta, emme niiden kopioinnista. Näiden käyttäjilleen ilmaisten kirjojen ensisijainen jakelutapa olisi e-kirja.

Miksi?

(1) Olettaisin, että kokonaiskustannus muodostuisi tällä tavalla hankittuna edullisemmaksi kuin perinteisesti hankitut oppikirjat. Aluksi tämä varmasti kirpaisisi mutta jatkossa tämä toisi merkittäviä säästöjä.

(2) Kansakuntamme yleisen sivistystason nostamiseksi (anteeksi tämä Snellmanilainen kieli) olisi kiistattomasti hyödyllistä jos jokaisen suomalaisen saatavilla olisi helposti laadukasta sekä yleissivistävää (lukio) että ammatillista oppimateriaalia (ammattioppilaitokset).

(3) Tämä muutos veisin suomalaista (*tieto*)yhteiskuntaa eteenpäin melkoisen harppauksen. Myös kansainvälisesti tämä olisi uraauurtavaa — jotakin sellaista jota monet näissä asioissa edistykselliset tahot ja maat ovat yrittäneet tehdä mutta ovat kompastuneet (yleensä poliittisen järjestelmänsä korruptoituneisuuteen).

(4) Tässä asiassa voisimme vielä voittaa Ruotsin. Olla edistyksellisiä.

Miten tämä sitten toteutettaisiin?

(1) Ministeriön tulisi vaatia, että kirjojen tulee olla saatavilla PDF-tiedostoina Internet-verkossa. Tämä on erittäin käytännöllinen ratkaisu. PDF on avoin standardi. PDF-tiedostoja voi lukea nyt ja tulevaisuudessa kaikilla mahdollisia päätelaitteilla tietokoneista, tabletteihin ja älypuhelimiin. Tällä tavalla kirjojen saatavuus, varsinkin tässä ikäryhmässä, olisi täydet 100%. PDF-tiedostojen saavutettavuus, silloin kun ne on tehty oikein, on myös melko hyvä. Niitä voivat käyttää myös esimerkiksi näkövammaiset. Nykyisin kaikki painotuotteet ovat myös jo jossakin vaiheessa tuotantoprosessia PDF-tiedostomuodossa. Tällä tavalla (vanhojen) kirjojen tuottaminen tähän jakeluun ei toisi lisäkustannuksia.

(2) Kirjojen tulisi olla lisensoitu Creative Commons -lisenssillä. Sopivin lisenssi olisi Wikipediankin käyttämä CC-BY-SA joka sallii aineiston muokkaamisen kunhan lisenssiä ei muuteta. Tällä tavalla kirjojen tekijät voisivat hyödyntää toistensa tuotoksia ja parannella niitä.

(3) Tärkeää olisi, että kirjojen tekijät edelleen kilpailisivat tuotteillaan opettajista ja opiskelijoista. Tämä kilpailu nimittäin edistää oppikirjojen laatua kun valinnan tekee tuotetta käyttävä asiakas, komitean sijaan (tämäkin ajatus taitaa olla alunperin Snellmanilta). Näin ollen kirjoista tulisi ehkä maksaa käytön mukaan. Jos tuote löytää käyttäjiä niin sitten siitä maksettaisiin. Yksi ratkaisu voisi olla, että opettajien tulisi raportoida mitä kirjaa he opetuksessaan käyttävät ja ministeriö tilittäisi tämän perusteella kirjan tekijöille jotakin.

Suomessa on ollut vuosia tutkimushankkeita joissa on kokeiltu erilaisia avoimien oppimateriaalien tuotantomalleja. Itsekin olen tehnyt tutkimusta tästä aiheesta LeMill-palvelun parissa. Viime vuosina olen vakuuttunut, että nykyisten oppikirjojen näköiset ja tuntuiset e-kirjat PDF-tiedostoina ovat ensimmäinen askel kohti digitaalisia oppimateriaaleja, ainakin meidän formaalin koulujärjestelmän piirissä. PDF-tiedotona jaeltavat e-kirjat ovat riittävän lähellä sitä mitä kouluissa on totuttu käyttämään. Harppaus ei ole liian suuri. Tästä saatavat edut ovat kuitenkin merkittäviä. PDF e-oppikrjojen tuottamisessakin meillä on suomessa aivan poikkeuksellista osaamista. Avoinoppikirja.fi on tällä kentällä yksi kiinnostavimmista toimijoista. Uskoisin, että tältä alueelta voisi löytyä myös niitä kaipaamiamme koulutusvientituotteita.

Posted by Teemu

opetus , yhteiskunnallinen vuorovaikutus - 5 Comments

Miten Wikipediaa tulisi lukea (ja kirjoittaa) opiskelijoiden kanssa?

Kirjoitin englanninkieliseen blogiini pienen jutun otsikolla Reading Wikipedia with students. Koska aihe on tärkeä ja koskee niin yliopisto-opetusta kuin koulujakin ajattelin kirjoittaa aiheesta lyhyesti myös suomeksi.

Opiskelijat, koululaiset ja heidän opettajansa käyttävät runsaasti Wikipediaa päivittäisessä työssään. Yleisimmin Wikipediaa käytetään pienten faktatietojen tarkistamiseen sekä yleiskuvan saamiseksi jostakin laajemmasta aihekokonaisuudesta. Näinhän tietenkin tietosanakirjaa tuleekin käyttää.

Koska Wikipedia on vapaa tietosanakirja, jota kuka tahansa voi muokata, tulee sitä kuitenkin lukea erityisellä tavalla. Artikkeleita lukiessa kannattaa kiinnittää huomiota kolmeen asiaan jotka löytyvät jokaisesta artikkelista. Tällä tavalla lukija voi itse arvioida artikkelin tietojen luotettavuutta.

    1. Lähteet – jokaisen artikkelin lopusta, sivun alareunasta, löytyy lista lähteistä joihin perustuen artikkeli on kirjoitettu. Jos lähteitä ei ole tai ne näyttävät muuten epäilyttäviltä kannattaa pohtia onko artikkeli luotettava vai ei. Usein lähdeluettelossa mainituissa lähteissä on myös linkki varsinaiseen lähteeseen. Linkkiä kannattaa klikata ja lukea itse mitä kyseisessä lähteessä asiasta sanotaan
    2. Keskustelu — jokaisen artikkelisivun yläreunasta löytyy välilehti jossa lukee “Keskustelu”. Klikkaamalla välilehtiä saa näkyviin artikkelia kirjoittaneiden ihmisten käymää keskustelua kyseisestä artikkelista. Usein Keskustelu-sivulla pohditaan miten aiheesta tulisi kirjoittaa ja millaisia lähteitä tulisi käyttää. Joidenkin aiheiden kohdalla keskustelu voi olla hyvinkin kiihkeää ja vilkasta. Keskustelustakin voi vetää johtopäätöksiä myös varsinaisen artikkelin tiedoista.
    3. Näytä historia — jokaisen artikkelin yläreunasta löytyy myös Näytä historia -välilehti. Tämän välilehden alta löytyy kaikki kyseiseen artikkeliin tehdyt muutokset. Perussääntönä voi pitää, että mitä useampi artikkelia on muokannut sen parempi. Yleensä artikkelien laatu paranee ajan kanssa.

Tarkistamalla artikkelissa käytetyt lähteet,sekä artikkelista käydyn keskustelun ja muokkaushistorian saa yleensä hyvän kuvan artikkelin luotettavuudesta. Mielestäni Wikipedian lukemisen opettaminen tällä tavalla tulisi olla osa peruskoulun mediakasvatusta. Myös yliopistoissa olisi syytä kerrata edellä esitetty opintojen alkuvaiheessa ja uudelleen esimerkiksi seminaarissa tai akateemisen kirjoittamisen kurssilla opinnäytetyön tekemisen yhteydessä.

Toinen aihe jota käsittelin em. englanninkielisessä blogi-kirjoituksessani liittyi Wikipedian käyttöön kouluprojekteissa, esseissä, artikkeleissa, tutkimusraporteissa ja opinnäytetöissä. Tähänkin löytyy melko yksinkertainen sääntö: Wikipedia ei ole tutkimustyöhön soveltuva lähde tai ts. sitä saa ja kannattaakin käyttää, mutta oikealla tavalla — ei niin, että lähdeluettelosta löytyy viitteitä Wikipedia-artikkeleihin.

Miksi? Kuten edellä kirjoitin Wikipedia artikkelit perustuvat lähteisiin. Wikipedia on pääosin niin sanottu tertiäärilähde, eli teossa jossa oleva tieto perustuu sekundääri lähteisiin. Oikea tapa käyttää Wikipedia koulu- ja opiskelutyössä onkin tutustua johonkin aihepiiriin ensin Wikipedian avulla ja sitten seurata artikkelissa olevia lähteitä (jos ne näyttävät hyviltä ja luotettavilta) alkuperäisemmän tiedon pariin.

Opettajien puolestaan tulisi töitä tarkistaessaan käydä, ainakin epäilyksien herätessä, katsomassa aihepiiriin liittyviä artikkeleita Wikipediasta. Huomiota kannattaa kiinnittää siihen ovatko Wikipediassa käytetyt lähteet ainoita lähteitä joita opiskelija työssään käyttää. Opinnäytetyössä pelkät Wikipediasta löytyvät lähteet eivät ole riittävä katsaus aihepiiristä kirjoitettuun. Tutkimusta tehtäessä tulisi käyttää useita lähteitä ja vertailla niitä. Samalla kannattaa katsoa, ettei opiskelija ole kopioinut suoria osia Wikipedia-artikkeleista.

Entä miten Wikipedia-artikkeleita sitten tulisi kirjoittaa? Kirjoittaminen onnistuu oikein hyvin jos tietää edellä esitetyn: Lähteitä tulee käyttää, virheistä ja eriävistä näkökulmista voi keskustella Keskustelu-sivulla. Jotta oma muokkaushistoria ja osallistuminen muutenkin Wikipedian kehittelyyn tallentuisi, kannattaa Wikipediaan luoda tunnus (ilman tunnustakin artikkeleita toki voi muokata). Ai niin. Muokkaaminen tapahtuu tietenkin klikkaamalla Muokkaa -välilehteä.

Kolmas aihe jota pohdin tuossa blogi-kirjoituksessa liittyi mielekkäiden opiskelutehtävien antoon ja Wikipedian käyttöön niissä. Jo peruskoulussa olisi hyvä ohjata opiskelijoita käyttämään alkuperäisempiä lähteitä kuin tietosanakirjoja ja oppikirjoja. Myös aivan oman tiedon tuottamista tekemällä pieniä (tieteellisiä) kokeita kannattaisi harjoitella. Tekemällä oppii. Toisaalta omia kokeita parempia monissa aiheissa ovat ns. ajatuskokeet, itse keksityt selitykset eli hypoteesit. Niiden oikeudellisuutta tai virheellisyyttä voi sitten taas tutkia erilaisten lähdeteoksien avulla. Tähän taas Wikipedia on mitä mainioin väline.

Posted by Teemu

opetus , yhteiskunnallinen vuorovaikutus - Leave a comment

Taiteen maistereita Media Lab:ista, kevät 2013

Syksyllä 2011 MIT Media Lab:in vasta nimetty johtaja Joi Ito kävi meillä kylässä. Juttelimme muutaman tunnin MIT Media Labin ja Media Lab Helsingin tutkimus- ja opetustoiminnan yhtäläisyyksistä ja eroista.

Joi Ito on uskomattoman nopea ottamaan haltuun kokonaisuuksia ja oppimaan uutta. Hänen analyysinsä oli jotakin seuraavan tapaista: MIT Media Lab on enemmän välineisiin (tools) keskittynyt laitos kun taas Media Lab Helsingissä korostuu ilmaisu (expression). Painostuserot luultavasti liittynevät siihen, että MIT Media Lab — vaikka onkin laitos arkkitehtuurin koulussa (The School of Architecture + Planning) — sijaitsee yhdessä maailman parhaista teknillisistä korkeakouluista kun taas Media Lab Helsinki on puolestaan perustettu yhteen maailman parhaista taide- ja designkouluista (Huom. MIT Media Lab on myös tällä listalla).

Karrikoidusti voidaan kai todeta, että insinöörit kehittävät vempaimia kun taas taiteilijat ja muotoilijat keskittyvät ihmisiin ja ihmisten kokemuksiin. Taiteessa ja muotoilussa olennaista on sisältö ja se miten teos tai tuote koetaan. Näin ollen toiminnassa korostuu asioiden yleisölle tai käyttäjille esiintuominen sekä teoksista ja tuotteista tehtävät tulkinnat. Molemmissa labeissa tavoitteena on ymmärtääkseni ollut tuoda vempaimia kehittävä tiede ja insinööritaito sekä taiteesta ammentava ilmaisutaito yhteen — mielekkääseen vuorovaikutukseen.

Tarkasteltaessa Media Lab Helsigin tutkimusta ja maistereiden lopputöitä niistä voidaan myös havaita liikkuminen taiteen ja designin dimensiolla. Osa töistä sijoittuu taiteen kentälle kun taas toiset ovat enemmänkin designia.

Tämä vuonna Media Lab Helsingin MA lopputyöt (n=9) jakaantuvat märällisesti välineet – ilmaisu jaottelulla 2 – 7. Myös taide – design jaottelussa suhde on 2 – 7, eli kaksi ensisijaisesti taidetta ja seitsemän designia, vaikka jako useimmissa tapauksessa onkin melko keinotekoinen.

Työvälineitä edustaa Kiia Kallion työ jossa hän esittelee kehittämänsä filtered –ohjelmiston
SVG
-kuvatiedostojen muokkaamiseen. Kiian työ liittyy läheisesti World Wide Web:iin, erityisesti kehitykseen jossa Webistä tehdään entistä visuaalisempi ja interaktiivisempi ympäristö. Kiian työtä soisin myös insinöörien lukevan (työ löytyy OPTIKA-opinnäytetietokannasta).

Myös Camilla Mittsin työ Co-creating the Future Suburb. The Creative Corner, a co-design approach, jossa esitellään työskentelymenetelmä lähiöiden yhdessä suunnitteluun voidaan nähdä yhdenlaisena työvälineen kehittelynä.

Ilmaisullinen lopputyö jossa on hitunen myös välineiden kehittelyä on Tero Vänttisen Live Music for Moving Images. Experimenting with customized musical instruments, sound systems and performance tehcniques. Teron työ voidaan kuitenkin kategorisoida ensisijaisesti taiteenkentälle suuntaavaksi. Työssä tutkitaan, Teron tätä varten muokatuilla ääni-instrumenteilla toteutettua elävän musiikin ja elävän kuvan yhdistämistä.

Sanna Vilmusenahon työ Lumi –animaatioelokuva. Avoimet sisällöt ja arkistomateriaalit kokeellisen animaatiolyhytelokuvan teossa sisältää teososa eli animaatioelokuvan jossa käytetään avoimia sisältöjä sekä laajahkon tutkimuksen tällaisen tekemisen vaikutuksista animaatiotuotannolle. Vaikka Sannan työn teososaa voidaan pitää taiteellisena on Sannan kirjallisella osalla aivan omat erityiset ansionsa. Tätä työtä toivoisin niin animaattoreiden ja elokuvantekijöiden lukevan.

Ilmaisullinen, ihmiskeskeinen ja design-kentälle suuntaava työ on puolestaan Dipti Sonawane’s Välkky Kirjastoauto. A Service & Interaction Design Concept, jossa esitellään Espoon kaupungille suunniteltu uusi kirjastoauto. Työ sisältää kirjastoauton varusteluun kuuluvat uudet medialaitteet ja sisällöt sekä ehdotuksen uudenlaisesta palvelusta.

Työn tärkeimpänä antina ja ansiona pidän siinä esitettyä uudenlaista palvelumuotoa, joka muuttaisi kirjastoauton toimintaa kirjojen välitysfunktiosta erilaisten vaihtuvien teemojen (esim. avaruus, puutarhanhoito, elokuvat) ympärille rakennettujen tapahtumien paikaksi. Välkky kirjastoauto liikkuu jo Espoossa ja mielenkiinnolla seuraan kaupungin kykyä ottaa Diptin ja sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun opiskelijoiden ehdottamia uusia toimintatapoja käyttöönsä.

Erittäin ilmaisullinen ja ihmiskeskeinen, tai oikeastaan lapsikeskeinen työ, on myös Juha Salosen Kids Play. Designing a touch screen game with children. Työ kuvailee Juhan johtaman tiimin pelisuunnitteluprosessin jossa peliä on suunniteltu yhdessä lasten kanssa.

Kaupallistamaan lopputyössä tehtyä peliä, Juha ja tiimi ovat perustaneet Kalabalik Studion. Ensimmäinen peli pitäisi olla markkinoilla vielä tänä kesänä ja kuulemma jatkossakin yritys keskittynee suunnittelemaan pelejä ja digitaalisia design-leluja pienille lapsille sekä niihin liittyviä muita tuotteita.

Heidi Holmin lopputyö Aasin silta. Kuvakirjaa uudistamassa on Juhan työn ohella toinen erityisesti lapsille — tai oikeammin lapsille ja heidän vanhemmilleen — suunniteltu sovellus. Työssään Heidi esittelee kymmeniä vuosia sitten tehdystä kuvakirjasta tekemänsä uudistetun version iPadille. Työ dokumentoi työprosessin ja esittelee prototyypin käyttäjätestausta varten. Pidän erityisesti Heidi työssä siihen sisältyvästä ajatuksesta jonka mukaan iPad -sovellus voi olla myös sellainen jonka parissa lapsi ja aikuinen viettävät aikaa yhdessä. Kuvakirjaa luetaan ja käytetään yhdessä sen sijaan, että sillä hiljennettäisiin lapsi.

Iris Tomaszewskin A Step Towards The Future of Wellbeing. Pharmacy Service Design Case työssä pureudutaan käyttäjäkeskeisin menetelmin apteekkien mahdollisiin tulevaisuuden haasteisiin. Osana laajempaa InPractice –tutkimusprojektia Iris on tutkinut apteekkitoimialan muutoksia erityisesti palvelumuotoilun näkökulmasta. Tekemällä käyttäjälähtöistä suunnittelua Iris on tutkinut asiakkaiden näkemyksiä sekä suunnitellut toimivan prototyypin jota on testattu yhdessä asiakkaiden kanssa autenttisessa ympäristössä.

Anne-Marie Grönroosin työ Humour in Video Games. Play, Comedy and Mischief lienee yksi seikkaperäisimmistä tietokonepelien huumoriin pureutuvista tutkimuksista. Työssään Anne-Marie osoittaa miten tietokonepelien huumoria voidaan tutkia huumorintutkimuksen peruskäsitteillä mutta toisaalta tietokonepelien interaktiivinen luonne muuttaa tilannetta merkittävästi. Suosittelen tätä lopputyötä pelisuunnittelusta kiinnostuneille. Työ löytyy OPTIKA-opinnäytetietokannasta.

Posted by Teemu

maistereita , opetus , yhteiskunnallinen vuorovaikutus - Leave a comment

Oppimistulokset ja tieto- ja viestintäteknologian mielekäs opetuskäyttö

Kollegani Tarmo Toikkanen kirjoitti hiljattain Opetushallituksen esittämästä huolesta liittyen matematiikan oppimistuloksien heikentymiseen sekä tieto- ja viestintäteknologian (TVT) vähäiseen käyttöön suomalaisissa kouluissa verrattaessa sitä muihin EU-maihin.

Molemmat tutkimustulokset lienevät kiistattomia. Matematiikassa ei nykyisin päästä koulussa samalle tasolle kuin aikaisemmin ja kouluissamme ei käytetä tieto- ja viestintäteknologiaa yhtä laajasti kuin muissa EU-maissa.

Kummastakaan tuloksesta en osaa olla erityisen huolissani. Siitä taas olen erittäin hämmentynyt, jopa huolissani, että Opetushallitus, pääjohtajansa suulla, on esittänyt näiden kahden asian välillä olevan syy-seuraussuhde. Ei hemmetti. Ainoa yhteys näiden kahden asian välillä on tietenkin tutkimuksien julkaisuajankohdan läheisyys.


When somebody mixes up causality and correlation sivustolla Research in Progress

Korrelaatio ja kausaliteetti ovat oikeasti vaikeita asioita. Usein asioiden välillä on korrelaatio ja tulkitsemme sen sitten kevyin perustein kausaliteetiksi. Sellaista sattuu. Tässä esimerkissä puolestaan Opetushallitus on ensiksi keksinyt korrelaation kahden asian välille ja sitten vielä niiden välille kausaliteetinkin. Ei hemmetti.

Miksi sitten en ole huolissani TVT:n opetuskäytön vähäisyydestä suomalaissa kouluissa? Eikös tämä ole taas yksi häpeäpilkku muutenkin jo ruttuiseen kuvaan suomesta tietoyhteiskunnan ihmemaana?

Omassa tutkimusryhmässäni, kuten muutenkin suomalaisessa alan tutkimuksessa yleensä, on lähtökohtaisesti aina korostettu TVT:n pedagogisesti mielekästä käyttöä. Lyhyesti: jos vempaimesta tai ohjelmistosta ei synny lisäarvoa opetukselle se on turha.

Vaikka ryhmässäni olemmekin vahvasti vempaimista ja ohjelmistosta kiinnostuneita olemme aina hakeneet niitä kehitellessämme sellaisia muotoja jotka tukevat jotakin mielekästä pedagogista käytäntöä. Niitä ovat olleet esimerkiksi yhteisöllisen oppimisen työkalut, tiedonrakentamisen työkalut, reflektiivisen oppimisen ja ajattelun kehittämisen työkalut sekä työkalut TVT ja medialukutaidon ja -kirjoitustaidon kehittämiseen (esim. ohjelmointi, sosiaalinen media, mediatuotanto jne.). Näiden kaikkien työkalujen taustalla on siis joku idea siitä miten niiden avulla voisi oppimia hitusen paremmin.

Kiinnostavaa olisikin tutkia ja vertailla miten ja millaista TVT:tä eri OECD ja EU maissa käytetään – ei se käytetäänkö jotakin. Oma tuntumani onkin, että jos Eurooppalaisia kouluja tutkittaisiin TVT:n pedagogisesti innovatiivisen käytön näkökulmasta saattaisi Suomi ollakin taas aika korkealla. Uskon, että päättäjästä tällainen tutkimus olisi hankalaa koska tässä tapauksessa jonkun tulisi määritellä “pedagogisesti innovatiivinen käyttö”. Paljon helpompaa on tutkia käytetäänkö (1) vai ei (0) ja vastaavasti opettajien asenteita tyyliin: suhtautuuko opettaja TVT:n opetuskäyttöön myönteisesti (1) vai kielteisesti (0). Tuloksena on nollatutkimusta jota ei tulisi käyttää poliittisen päätöksenteon tukena.

Minusta on hienoa, että suomalaisilla opettajilla on tervettä muutosvastarintaa hölmöjen TVT –laitteiden ja ohjelmistojen käyttöönottoa kohtaan. Samalla olen kyllä huolissani jos opettajat tällä perusteella sulkevat silmänsä ja korvansa kokonaan koko asialta. Hyviäkin laitteita ja ohjelmistoja löytyy ja niiden käyttöön mielekkäitä pedagogisia malleja. Kokonaan asiaa ei tulisi sivuutta.

Marraskuussa 2011 kirjoitin englanninkieliseen blogiini hieman samasta aiheesta ja annoin kirjoituksessani kouluille investointiohjeita. Asia ei puolessatoista vuodessa ole muuttunut merkittävästi. Tässä samat ohjeet suomeksi, pienillä päivityksillä.

Jos koulullasi ei ole rahaa — odota. Pedagogisesti mielekkäitä ja edullisia TVT-välineitä on tulossa markkinoille lähiaikoina (2-3 v.). Investoinneilla ei siis ole kiirettä. Edelleen laadukasta opetusta voi toteuttaa hyvin paperilla, kynillä, kirjoilla ja muutamalla tietokoneella joka luokassa (tärkeää olisi sijoittaa tietokoneet koululuokkiin, ei tietokoneluokkiin). TVT:n sijaan kannattaa sijoittaa opettajiin, piirustuspaperiin, värikyniin, käsityö- ja askartelutarvikkeisiin, koulukirjastoon jne.

Jos koululla on jonkin verran rahaa TVT –investointeihin ja edellä esitetyt asiat kuten piirustuspaperit ja värikynät on jo hankittu niin ensimmäiseksi kannattaa hankkia edullisia netbook -kannettavia tietokoneita joihin on asennettu koulukäyttöön suunniteltu, helppokäyttöinen Linux, kuten Edubuntu tai Sugar. Ylläpito koneisiin kannattaa hankkia kotimaiselta palvelutarjoajalta. Suomessa palvelua saa ainakin Opinsys:istä. Tämän perusvarustelun lisäksi kannattaa hankkia muutamia iMac -työasemia vaativampaan mediatuotantoon, kuten kuvankäsittelyyn, ääni- ja videoeditointiin jne. iMacit ovat hyvin huoltovapaita.

Jos koululla on paljon rahaa TVT -investointien tekemiseen — eli paperista ja kynistä ole puutetta — niin sitten kannattaa kouluun hankkia kaikenlaista TVT -laitteistoa. Yhteiskäytössä olevat netbookit Linuxilla kannattaa edelleen pitää koulun pääasiallisena laitteena. Näiden lisäksi kannattaa hankkia iMac -työasemia median kanssa työskentelyyn sekä iPad ja Androin tabletteja lukemiseen ja pelaamiseen. Applen iPod Touch laitteet ovat myös melko edullisia ja ennen kaikkea helppokäyttöisiä niin pelien pelaamisessa kuin mediatuotannossakin (valokuvaus, videokuvaus jne.).

Posted by Teemu

tutkimus , yhteiskunnallinen vuorovaikutus - 1 Comment

Kirja: Kehittämistutkimus opetusalalla

Kehittämistutkimus opetusalalla kansiTänään posti toi tekijäkappaleita Johannes Pernaan toimittamasta Kehittämistutkimus opetusalalla kirjasta. Kirja esittelee opetusalalla ja kasvatustieteissä viime vuosina yleistyneen kehittämistutkimuksen (design experiments, design-based research, design research) teoreettista taustaa ja sen soveltamista käytännön tutkimus- ja kehittämistyössä.

Kirja koostuu kymmenestä artikkelista. Ensimmäisessä artikkelissa Johannes Pernaa käsittelee kehittämistutkimuksen menetelmän teoriataustaa. Toisessa artikkelissa Pernaa pohtii yhdessä Maija Akselan kanssa kehittämistutkimuksen mahdollisuuksia opetuksellisten innovaatioiden kehittämisessä.

Kalle Juutti ja Jari Lavonen kirjoittavat opettajien roolista kehittämistutkimuksen eri vaiheissa. Mauri Åhlberg pohtii artikkelissaan kehittämistutkimuksessa käytettäviä uusi tiedonhankinnan välineitä, kehittämiseen ja oppimiseen liittyviä arvokysymyksiä sekä käsitekarttamenetelmän käyttöä. Jarkko Lampiselkä kirjoittaa luokanopettajakoulutuksen kemian didaktiikan peruskurssin kehittämisestä. Fysiikan opetuksen tutkimusta ja kehittämistä käsitellään puolestaan Antti Rissasen kirjoittamassa artikkelissa. Tiina Korhonen kuvaa kehittämistutkimuksen käyttöä kodin ja koulun yhteistyön kehittämisessä tieto- ja viestintäteknologian avulla.

Kirjan kahdessa viimeisessä artikkelissa Maija Aksela ja Johanne Pernaa sekä Veli-Matti Vesterinen ja Maija Aksela esittelevät kehittämistutkimuksen käyttöä pro gradu-tutkielman tutkimusmenetelmänä ja väitöskirjatutkimuksen lähestymistapana.

Omassa artikkelissani, Muotoilututkimus: tutkimusta, kehittämistä ja prototyyppejä esittelen taiteen, käsityön ja muotoilu kentällä tehtävää muotoilututkimusta jossa tuotekonseptien ja prototyyppien kehittely limittyy muuhun tutkimustyöhön ja jossa tutkimustyössä kehitetyt prototyypit ovat olennainen osa tutkimustyön tuloksia ja siinä esitettävää argumentaatiota.
Tutkimukseen perustuva muotoiluprosessi
Artikkelissani kuvailen tutkimukseen perustuvan muotoiluprosessin (kts. kuva yllä), jossa edetään sekä iteratiivisesti että samanaikaisesti painotuksia muuttaen suunnittelumaiseman tutkimuksesta osallistavan suunnittelun sekä tuote- ja palvelusuunnittelun vaiheiden kautta kohti prototyyppien rakentelua. Tämän lisäksi esitän miten em. tutkimukseen perustuva muotoiluprosessi on kirkastunut Future Learning Environment, MobilED ja LeMill tuotteiden ja palveluiden kehitystyön yhteydessä.

Kahlasin tänään kirjan kannesta kanteen ja olen vakuuttunut sen hyödyllisyydestä koulutuksen ja opetuksen kehittämisen parissa työskenteleville. Kirja on myös ensimmäinen aihetta tällä laajuudella suomenkielellä käsittelevä kirja joten uskon sille löytyvän käyttöä myös opiskelijoille, erityisesti opinnäytetyön teossa. Toisaalta kehittämistutkimus ei sinällään rajaudu opetusalaan vaan sitä voidaan soveltaen käyttää myös monenlaisten muiden palveluiden ja tuotteiden suunnittelussa ja kehittämisessä.

Jos olet kiinnostunut kirjasta voit tilata sitä 15% alennuksella tältä sivulta (minä saan näin myydyistä kirjoista 5%). Sivulla klikkaa kirjan otsikkoa ja päädyt verkkokauppaan jossa alennettu hinta on jo valmiina valikossa. Kirja löytyy myös meidän ns. laitoskirjastosta, Aalto-ARTs, Medialaboratorion 3. kerros ja toki sitä minultakin lainaksi saa.

Posted by Teemu

opetus , tutkimus , yhteiskunnallinen vuorovaikutus - 1 Comment

Onko Aalto ARTS:in visio hukassa?

Muutama kuukausi sitten kirjoitin siitä miten digitalisaation myötä rakentuvan uuden maailman ymmärtäminen tulisi olla koulumme opetus- ja tutkimustyön keskiössä. Totesin myös, että mielestäni näin ei tällä hetkellä ole. Digitalisaatio ei ole koulumme painopistealue.

Muutama viikko myöhemmin Business Insider -lehti listasi 25 maailman parasta design koulua.

Vuonna 1871 perustettu Aalto University School of Arts, Design and Architecture komeilee listan sijalla 23. Koulumme lisäksi Euroopasta listalle ovat päässeet ainoastaan Royal College of Art ja Copenhagen Institute of Interaction Design. Muuten listaa hallitsee pohjoisamerikkalaisten huippuyliopistojen design- ja arkkitehtikoulut.

Muutamat eurooppalaiset kollegani arvostelivat minulle listaa tuoreeltaan sen Amerikka-keskeisyydestä. Kenties. Toisaalta listalle on kuitenkin livahtanut nämä kolme koulua Euroopasta ja yksi Aasiasta. Uskonkin, että lista ei ole tällainen siksi, että se on tehty Amerikassa vaan siksi mihin asioihin kouluja arvioitaessa on kiinnitetty erityisesti huomiota. Oikeastaan jutun ingressi jo paljastaan listauksessa käytetyn fokuksen.

“As we enter the golden age of design in startups, highly talented user-interface and product designers are becoming ever more important.

Some companies leading the charge are Apple, Path, Pinterest, Square and Airbnb. What those companies have in common is that design is at the core of their businesses.”

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna ymmärrän hyvin listan sisällön. Listan eurooppalaisista vuonna 1837 perustettu Royal College of Art on osoittanut erityistä notkeutta sisällyttää ohjelmiinsa digitaalista ulottuvuutta. Varsinkin koulun design Interaction -ohjelmaa arvostetaan kaikkialla art and design-kentällä. Copenhagen Institute of Interaction Design on puolestaan vasta muutama vuosi sitten (2008) perustettu digitaaliseen designiin erikoistunut itsenäinen yksikkö joka hiljattain siirtyi perinteikkään Kolding School of Designin yhteyteen. Molemmat siis ovat todella vahvoja juuri digitaalisen designin alalla.

Vaikka listan kärkipaikkaa pitääkin vielä niin sanottu oikea design koulu, Rhode Island School of Design, on jo sijalla kaksi MIT Media Lab, sijalla neljä Carnegie Mellon University School of Design ja sijalla kahdeksan D School: Institute of Design at Stanford University jotka ovat kaikki sangen hiljattain, vahvojen tiede- ja teknologiayliopistojen yhteyteen, perustettuja yksiköitä.

Vaikka listalle mahtuu edelleen myös perinteisiä design- ja arkkitehtikouluja, kuten University of Cincinnati (College of Design, Architecture, Art and Planning), Parsons The New School for Design, Pratt Institute, Cranbrook Academy of Art, Cooper Union ja Institute of Design (Chicago) voi listalta nähdä, että kenttä elää. Tässä muutoksessa näyttäisi menestyjiä olevan ne jotka ovat panostaneet digitalisaatioon ja sen luomiin uusiin mahdollisuuksiin.

Startuppien, käyttöliittymien, digitaalisten palveluiden tutkimus ja opetus yleensä tai edes perinteisillä taiteen, muotoilun ja arkkitehtuurin aloilla on Aalto ART:sissa edelleen käenpojan asemassa. Viime viikkoina käymieni keskustelujen perusteella asiaan ei myöskään ole tulossa erityisiä parannusta. Esimerkiksi tutkinnonuudistuksen yhteydessä en ole nähnyt panostuksia tähän suuntaan. Paremminkin toisin päin.

Esimerkiksi maisteriohjelmien saralla, joista kirjoitin oman laitoksemme osalta jokunen viikko sitten, näyttäisi kehitys olevan digitaaliseen maailmaan keskittyvien ohjelmien vähentämisen suuntaan.

Kuvaavaa on esimerkiksi se, että pelisuunnittelun koulutusohjelmassa meillä on puolikas professori, yksi lehtori ja viisi opiskelijaa kun taas elokuvataiteessa (ilman lavastustaidetta) on 8 professoria, 7 lehtoria ja noin 40 opiskelijaa. Olen vilpittömän iloinen siitä, että elokuvataiteen opetus on näin hyvin resursoitu. Jos elokuva-alaa vertaa peliteollisuuteen voisi kuitenkin olettaa, että pelisuunnittelun opetus- ja tutkimusala olisi se johon nyt kannattaisi panostaa. Esimerkiksi Kööpenhaminan IT Universityssä on pelisuunnittelun alalla 9 professoria ja opiskelijoita otetaan vuosittain 80.

Viime viikkoina olen kuullut käytäväpuheita joidenka mukaan median laitoksen Media Labin kolme koulutusohjelmaa — New Media, Sound in New Media ja Game Design and Production — tulisi yhdistää yhdeksi ohjelmaksi. Perusteluna minulle on kerrottu, että koska median laitoksella on Media Labin lisäksi graafisen suunnittelun ja valokuvauksen koulutusohjelmat syntyisi tästä kaunis symmetrinen organisaatio: kolme yksikköä, kolme koulutusohjelmaa.

Tasapainoiset kuvat ovat tärkeitä ja ajatus tasajaosta on kaunis. Mielestäni olisi kuitenkin järkevää todeta myös tosiasiat. Tällä hetkellä, ja parhaiden ennusteiden mukaan myös seuraavan 150 vuoden aikana, uuden median alat ovat painoarvoltaan tärkeämpiä kuin graafinen suunnittelu ja valokuvaus. Tämän voisi olettaa näkyvän myös niissä ratkaisuissa joita nyt koulussamme teemme.

Edellä esitetty ei ole median laitoksen sisäistä nokittelua vaan perustuu laitokselle annettuun ohjeistukseen. Kun en muiltakaan laitoksista ole kuullut, että digitaalisuus olisi ollut erityisesti esillä keskusteluissa ja kun tiedän sen pudonneen Aalto ARTS:in painopistealueista, on mielestäni aiheellista kysyä miten me sitten olemme suuntautumassa tulevaisuuteen?

Kun maailma muuttuu ympärillä, huonoin vaihtoehto lienee pään puskaan laittaminen ja odottaminen jos tämä uusi olisikin vain joku aikakausi joka menee pian ohi. Ei mene.

Aalto ARTS:in vahvuus on, että samassa koulussa on edustettuna laajasti taiteen, muotoilun ja arkkitehtuurin eri aloja taidekasvatuksesta elokuvaan ja arkkitehtuuriin. Toisaalta nämä perinteikkäät alatkaan eivät voi katsoa ylen digitalisoitumista vaan se tulisi nähdä alan yhtenä tärkeimmistä muutosvoimista. Stetsonista repäistyjä kiinnostavia kysymyksiä edellä esitetyillä aloilla ovat esimerkiksi digitaalinen media ja mediataide osana taidekasvatusta, uuden median lukutaito mediakasvatuksessa ja vaikka digitaalisen teknologian mahdollistamat elokuvan ja arkkitehtuurin uudet ilmaisu ja -tuotantomuodot.

Edellä esitettyjä teemoja toki pohditaan Aalto ARTS:issa. Painopistealueita tai osa visiotamme ne eivät kuitenkaan ole. Epäilenkin, että jos Aalto ARTS:in koulutusohjelmissa ja tutkimustyössä ei jatkossa erityisesti korostu digitalisaatioon liittyvät kysymykset emme enää jatkossa mahdu näille maailman parhaiden design-koulujen listoille.

Linkitän sitten tähän juttuun kun olemme listalta pudonneet.

PS. Juttua kirjoittaessani ja linkkejä kerätessäni tuli kiinnitettyä huomiota myös siihen miltä eri koulujen verkkosivut näyttävät ja miten eri koulujen tekeminen muutenkin näkyy verkossa. Verrattaessa Aalto ARTSin verkkosivuja maailman muiden hyvien design-koulujen sivustoihin meinaa tulla itku. Meidän sivusto on ensisijaisesti tiede- ja teknologiayliopiston ja Aalto-korporaation “osasto-sivu” jossa tärkeintä sisältöä ovat kaikenlainen hallinnollinen diipadaapa kun muut design-koulut keskittyvät esittelemään sitä mitä heillä tehdään — tyylikkäästi ja persoonallisesti. Epätoivo iskee sitten kun vertaa miten eri koulujen tekeminen on levinnyt muualle verkkoon. Muihin design-kouluihin verrattuna Aalto ARTS on lähestulkoon näkymätön koulu. Ehkä tämä osaltaan kertoo myös siitä kuinka paljon meillä panostetaan digitaalisaatioon.

Posted by Teemu

opetus , tutkimus - 6 Comments

Maistereita ja maisteriohjelmia, syksy 2012

Aloitellessani kirjoittamaan tänne suomenkieliseen Aalto –blogiini (FlossePosse in English on ensisijainen blogini) noin kaksivuotta sitten mietin, että yksi asia josta haluan kirjoittaa on meiltä valmistuvien maistereiden lopputyöt.

Keväällä 2011 ja syksyllä 2011 kirjoitin töistä yrittäen hieman avata niissä käsitteleviä aihepiirejä. Keväällä 2012 lähinnä listasin töiden otsikot. Nyt huomasin, että syksyllä 2012 valmistuneista töistä en enää kirjoittanut mitään. Tiedän tähän syynkin. Liikaa töitä. Korjataan asia. Nythän on vasta tammikuu.

Syksyllä 2012 meiltä valmistui neljä taiteen maisteria. Tapio Mattilaisen työ käsitteli liikkuvaan 3D kuvaan tehtyjä kokeita visuaalisista tehosteista. Satoko Hinomizun Japan Support Flags -teoksesta osa löytyy verkosta. Vain osa, koska Satokon työ ei ollut pelkästään verkkoteos vaan sisälsi myös erilaisiin näyttelytiloihin suunniteltuja installaatioita. Sara Jacobsenin työ liittyi SoftGIS -menetelmän uudistustyöhön. Osana lopputyötään Sara myös uudisti menetelmässä käytettävän, paikkatietoa hyödyntävän, verkko-/mobiili-palvelun käyttöliittymän. Mikko Toivosen työ on leijalautailua harrastaville suunniteltu mobiilipalvelun konsepti. Tarkemmin näihin ja muihin Aallossa tehtäviin lopputöihin — kanditöistä, maisterivaiheen opinnäytetöihin, lisensiaatintöihin ja väitöskirjoihin — voi tutustua julkaisuarkistossa.

Tässä yhteydessä on hyvä kirjoittaa myös meneillään olevasta maisterin tutkintojen uudistustyöstä. Jostakin tuleva tahtotila näyttäisi Aallossa olevan, että jokaisella korkeakoululla olisi vain yksi maisteriohjelma ja kouluissa olisi sitten useita pääaineita. Voin kuvitella, että meidän koulussa tämä idea saa vastaansa valtavan vastustusryöpyn. TaiK:issa on totuttu siihen, että maisteriohjelmat ovat rakentuneet taideteollisenalan ammateista ja jokaisella maisteriohjelmalla on näin ollut suuri vapaus määritellä oman ohjelmansa sisältö.

Kuultuani tästä olin aluksi minäkin hyvin kriittinen tämän yksi koulu, yksi maisteriohjelma idean suhteen. Mietittyäni asiaa tovin olen ehkä muuttamassa kantaani (Sori Antti I.). Nimittäin kun asiaa ajattelee tarkemmin on meillä tämä tilanne jo nyt, ainoastaan melko heikosti toteutettuna. Kaikki — ja nyt sis kirjoitan ns. entisestä TaiKista — meiltä valmistuneet ovat tutkinnoltaan taiteen maistereita. T.s. tutkintonimikkeen kohdalla emme ole tehneet eroa eri koulutusohjelmista valmistuneiden välillä. Ero on syntynyt siitä millä laitoksella ja mitä oppiaineita opiskelija on opiskellut. En näen suurena muutoksena jos tämän mukaisesti meillä olisi vain yksi maisteriohjelma jossa sitten olisi pääaineita sekä oikeus valita vapaasti sivuaine. Jokaiseen pääaineeseen haettaisiin edelleen erikseen.

Miksi sitten vain yksi maisteriohjelma? Uskon, että tällä tavalla saisimme eri pääaineissa suoritettavien maisterin tutkintojen laatua parannettua. Erityisesti haluaisin nähdä maisterin tutkinnon olevan laadultaan sellainen, että tutkinnon suorittaneilla olisi valmiuksia ravistella omaa alaansa. Tämä taas vaatii sitä, että merkittävä osa tutkintoon kuuluvista opinnoista olisi vaativaa itsenäistä tutkimustyötä ja/tai taiteellista työskentelyä. Tämä kehittää metataitoja, kykyä reflektoida ja arvioida kriittisesti oman alansa toimintaa ja näin myös uudistaa sitä. Tavoitteina nämä toki ovat meillä jo nyt. Yhden maisteriohjelman alla niiden toteuttamisen uskoisin kuitenkin olevan helpompaa.

Mitkä sitten olisivat niitä pääaineita vaikka omalla median laitoksellamme? Alammehan ovat valokuvaus, graafinen suunnittelu, uusi media (New Media), uuden median äänisuunnittelu (Sound in New Media) ja pelisuunnittelu ja tuotanto (Game Design and Production). Kolmea viimeistä opetetaan ja tutkitaan Media Lab Helsinki nimellä tunnetussa yksikössä.

Luontevaa olisi jos laitoksemme pääaineet olisivat jatkossakin lähestulkoon samat. Valokuvaus ja graafinen suunnittelu varmasti pysyisivät entisellään. Media Labin New Media -pääaineen muuttaisin muotoon “Interaction Design”. Laitos viidellä tällaisella pääaineella olisi mielestäni vetovoimainen. Ymmärrän, että Media Labran kolmeen pääaineeseen voi kohdistua paineita lisätä opiskelijamääriä. Minusta se olisi virhe. Suurelta osin näiden alojen työt tehdään ammattikorkeakoulututkinnolla ja ihan hyvin tehdäänkin. Maistereiden puolestaan tulisi olla alansa uudistajia — ihmisiä jotka tulevat koulusta työpaikkaansa ja kysyvät ne ärsyttävät kysymykset: “ai miksi tätä ei voisi tehdä toisin” ja “kenen mukaan”?

Näenkin, että maisteriohjelmassa tulisi yhdistyy oman alan uusimpien ilmiöiden ja muutosvoimien käsittely sekä kursseilla että erityisesti omaehtoisen tutkimus- ja taiteellisen työn kautta. Media Labista viime vuosina valmistuneet ovat mielestäni jo ihan hyviä esimerkkejä tällaisista maisterin tutkinnoista. Onnea heille! Toivottavasti tutkinnosta on hyötyä niin valmistuneille, isänmaalle kuin koko ihmiskunnallekin (Yliopistolaki 2 § Tehtävät).

Posted by Teemu

maistereita , opetus - Leave a comment

Digitalisaatio, taide, design ja arkkitehtuuri: Mitä meidän tulisi tutkia ja opettaa?

Taiteilijoiden, designereiden ja arkkitehtien tulisi ymmärtää digitalisaatiota, prosessia jossa:

(1) kaikista olemassa olevista artefakteista (kuten taide, tuotteet, tiedon tallenteet) rakennetaan digitaalisia vastineita, toisintoja, kopioita, tulkintoja ja niistä tehtyjä kollaaseja;

(2) miten näistä digitaalisista artefakteista tulee taas fyysisiä artefakteja sekä uudenlaista inhimillistä toimintaa; sekä sitä

(3) miten tämä mahdollistaa äärettömän määrän uusien artefaktien ja inhimillisen toiminnan muotoja.

Yllä olevassa videossa esiintyvän Howard Rheingoldin mukaan olennaisia taitoja nykymaailmassa ovat (1) huomiokyky (attention); (2) kyky osallistua ja olla osallinen (participation); (3) kyky tehdä yhteistyötä (collaboration) ja (4) kyky kriittiseen ajatteluun ja lähdekritiikkiin tiedon kanssa (critical consumption, “crap detection”). Edellä esitetyt ovat toki tuttuja juttuja yliopisto-opetuksen tavoitteista. Toimintaympäristö on kuitenkin muuttunut — kaikki tämä tapahtuu enemmän tai vähemmän . . . . no enemmän digitaalisessa maailmassa.

Taiteen, designin ja arkkitehtuurin keskiössä ovat artefaktit, ihmisen luomat tekeleet. Digitaalisuus asettaa tälle toiminnalle aivan uudenlaisia haasteita. Jokaisen taiteilijan, muotoilijan ja arkkitehdin tulisi ymmärtää sekä digitaalisuuden luomaa uudenlaista toimintaympäristöä, että — ja oikeastaan erityisesti — digitaalisia materiaaleja. Digitaalisia materiaaleja on monia: ohjelmistokoodista, erilaisiin ohjelmistokieliin, ja pidemmälle jalostettuihin materiaaleihin (esim. sisällönhallintaohjelmistot, karttasovellukset, wikit, blogit, jne.). Materiaaleja joidenka jalostusaste vaihtelee on monia. Jos emme ymmärrä digitaalisten materiaalien ominaisuuksia, ts. sitä millaisia artefakteja niistä voi luoda, annamme taiteen, muotoilun ja arkkitehtuurin karata sen yhteiskunnallis-humanistisesta perinteestä muiden tehtäväksi. Joku sitä tulee kuitenkin tekemään.

Opetan parhaillaan Marita Liulian kanssa Introduction to Media Art and Culture -kurssia. Kurssi on intensiivinen kolmeviikkoinen (ti-pe) rutistus jossa aamupäivät sisältävät luentoja ja keskusteluja luokkahuoneessa kun taas iltapäivisin ja iltaisin opiskelijoiden oletetaan tekevän tutkimusta pienryhmissä. Kurssin keskiössä ovat digitalisaatioon liittyvät kysymykset. Erityisesti se miten se vaikuttaa kulttuuriin ja miten kulttuuri vaikuttaa siihen.

Tänä vuonna jaoimme kurssin siten, että minä keskityin ensimmäisellä viikolla mediakulttuurin ja viestinnän kysymyksiin kun taas toisella viikolla, Maritan vetämässä osassa, pääpaino on mediataiteen kysymyksissä. Kurssin tavoite on perehdyttää opiskelijat laajaan aihepiiriin. Pyrimme antamaan opiskelijoille vinkkejä joihin tarttua ja opiskella aiheita itsenäisesti lisää. Siksi opiskelijat myös tutkivat jo kurssin aikana pienryhmässä mediakulttuurin käsitteitä ja mediataiteilijoita. Itsenäisen ryhmätyön tulokset esitellään kolmannella viikolla. Tämä tapa opettaa siis pyrkii ohjaamaan opiskelijoita hakemaan ja arvioimaan tietoa olemassa olevista lähteistä.

Kurssin ensimmäisessä osassa käymme läpi valikoiman mediatutkimuksen klassikoita Marshall McLuhanista niin sanotun Frankfurtin koulukunnan edustajiin (esim. Walter Benjamin, Max Horkheimer, Theodor Adorno ja Jürgen Habermas).

Sodan jaloista Kaliforniaan muuttaneista saksalaisista (Horkheimer ja Adorno) siirrymme luontevasti hippeihin, digitaalisen median pioneereihin. Siirtymän teemme tutustumalla Ivan Sutherlandin Sketchpad demoon ja Douglas Engelbartin 1968 demoon. Digitalisaation historian yhtenä käännekohtana pidetään seuraavan sukupolven — usein lähellä hippiliikettä toimineiden aktivistien, tutkijoiden ja yrittäjien, kuten Stewart Brandin, Alan Kayn ja Steve Jobs — yhteiskunnallisesta tilanteesta noussutta tarvetta vapauttaa digitaaliset työvälineet ja digitaalinen materiaali tavallisten ihmisten käyttöön. Näin syntyi PC (ja MAC).

Kurssilla siis yritämme antaa välineitä ymmärtää sitä miten digitalisaatio vaikuttaa kulttuuriin ja miten kulttuuri vaikuttaa digitalisaatioon. Jos vertaamme entistä TaiKia muihin taiteen ja muotoilun alan korkeakouluihin maailmalla olemme sekä tutkimuksessa että opetuksessa olleet melko hyvin hereillä digitalisaation kanssa. Tämän tuloksena TaiKiin perustettiin mm. jo vuonna 1993 Media Lab Helsinki.

Viimeksi kun katson ARTS:in painopistealueita en löytänyt sieltä digitalisaatiota. Tämä huolestuttaa minua. Miten tässä näin kävi?

Tulevaisuudentutkija Roy Amaran mukaan:

“We tend to overestimate the effect of a technology in the short run and underestimate the effect in the long run.”

Mielestäni voimme korvata edellä esitetystä “teknologian” “digitalisaatiolla”, joka toisaalta on kapeampi mutta toisaalta myös laajempi käsite viitatessaan kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Voisiko olla niin, että yliarvioimme digitalsaation vaikutukset 1990-2000-luvulla ja nyt olemme aliarvioimassa niitä — juuri kun muutoksen vauhti kiihtyy? Ei kovin viisasta.

Posted by Teemu

opetus , tutkimus , yhteiskunnallinen vuorovaikutus - 5 Comments