Onko Sveitsin vuoristo arvokas?

Luin ”The Playground of Europe” (London: Longmans, Green & co, 1871) ensimmäisen luvun, ja siinä tarjottiin minusta kiehtova perspektiivi siihen, miten Sveitsin vuoristo on nähty alun perin muun muassa lohikäärmeiden ja demonien kotipesänä. Vuoristo on koettu rujona ja julmana, sillä alkukantaiselle ihmiselle se on ollut todellakin vaarallinen ja hedelmätön maisema. Epämieltymystä vuoristoon on perusteltu juuri sillä, että se ei tarjoa ihmisille miellyttäviä fyysisiä puitteita toisin kuin esimerkiksi hedelmätarha.

Romantiikan aikaan kaikki muuttui, ja nykyäänkin Sveitsin vuoristo nähdään hienona, jylhänä ja kauniina. Mietin, että muutoksen täytyy johtua siitä, että ihmiset ovat yhä vähemmän riippuvaisia luonnon olosuhteista. Ketään ei ole pakotettu kestämään vuoriston karuutta, vaan se on paikka, jossa käydään omin ehdoin. Sanoisin, että nykyään karuja maisemia on vielä helpompi arvostaa kuin lähimenneisyydessä – nykyään niiden jylhää kauneutta voi ihailla turvallisesti vaikka kotiruudulta käsin. Kuvaa katsellessa ei koe kylmyyttä, tuulta eikä sadetta.

Matkustaessakaan Sveitsiin ei parempien liikennemuotojen takia enää joudu kestämään päiväkausien taivallusta vuoristossa – ellei sitä itse nimenomaan halua. Nykyään on siis vapaus valita, millä tavalla haluaa vuoriston kokea – haluaako siitä nähdä vain hienoja kuvia turvallisesti kotisohvalta? Vai haluaako kokea vuoriston karuuden kaikkeudessaan?

Aiemmin vuoristo taas on ollut este. Se on ollut este muiden tavoitteiden tiellä – este matkustajan reitillä, este lämmölle, este ruoalle ja muille elintärkeille asioille. Nykyään nämä elintärkeät asiat saa vuoristosta riippumatta, jos niin haluaa. Ihminen ei ole enää riippuvainen lähiympäristön tuottavuudesta, vaan saa ruokansa muualta. Lämpö ja matkustuskeinotkin on turvattu. Sen takia vuoristo on siis nykyään viehättävämpi – kauneus on helpompi nähdä, jos karuuden vaikutus on minimoitu.

Kuten mainitsin edellisessä blogitekstissä, nykyään myös globalisaatio on vaikuttanut siihen, että ainutlaatuisia maisemia arvostetaan yhä enemmän. Mutta olemmeko silti yhtään enemmän oikeassa arvostaessamme vuoristoa kuin aikoinaan vuoristoa vihanneet alkuasukkaat? Onko ainutlaatuisuus riittävä syy antaa vuorille arvoa?

Kyllä on, jos uskoo, että muun muassa biodiversiteetti on arvostettava asia. Mutta onko sillä mitään todella perustavanlaatuista arvoa universumissa? Eliölajit ovat kehittyneet ja kuolleet sukupuuttoon koko maapallon olemassaolon ajan. Miksi juuri tämänhetkinen muutoksen tila olisi arvokas? Onko vuoristolla mitään todella perustavanlaatuista arvoa? Tätä pohtivat myös muinaisajan teologit. Miksi jumala olisi luonut vuoriston? Onko sillä jokin syy, jokin perimmäinen tarkoitus? Nykyään tiedämme, että vuoriston olemassaolon voi selittää tieteellä ja mannerlaattojen liikunnoilla. Mutta tekeekö tieto ja tiede vuoristosta arvokkaan? Vuoriston synty on ollut ilmeisesti monimutkainen prosessi, mutta onko monimutkaisuus kauneuden ja arvokkuuden mitta?

Monimutkaiset ja tieteellä selitettävät asiat ovat toki kiehtovia, ja ne stimuloivat ajattelua tavalla, jota yksinkertaisesti kauniit asiat eivät tee. Ehkä arvokkuutta tulisikin etsiä ei vuoristosta itsestään, vaan siitä, millaisia ajatuksia se tarkastelijassa herättää. Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan, ja ehkäpä arvostus on myös. Ehkä ainutkertaisuuden arvostuksessakin on kysymys ei niin asioiden kuin ajatusten ainutkertaisuudesta – mikä muu maailmassa voisi herättää juuri samanlaisia ajatuksia kuin Sveitsin vuoristo? Siten vuoriston arvo on hyvin vankasti katsojan pään sisällä. Syytä arvostukseen ei voi löytää kivenmöhkäleestä vaan aikakaudella vallitsevista aatteista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *